Äitini sairastui vakavasti kun olin juuri täyttänyt 17 vuotta, ja suuri määrä vastuuta kaatui yhtäkkiä päälleni. Pian tämän jälkeen myös isäni vietti aikaa sairaalassa, mutta toipui. Kummatkin vanhempani ovat iäkkäitä, paljon iäkkäämpiä kuin yleensä samanikäisten vanhemmat. Nyt äitini sairastumisesta on kulunut jo aikaa, ja tiedän, ja tunnen, ettei hänelle ole enää paljon aikaa jäljellä. Toisaalta silloin kun hän jo sairastui tuntui, että olin menettänyt jo äitini, koska roolimme vaihtui silloin niin päikseen, ja olin tästä välillä myös katkera äidille. Oman äitinsä näkeminen niin avuttomana ja niin muuttuneena tuntuu todella pahalta.
Olen nyt päälle parikymppinen mutta pelkään ja suren jo valmiiksi äitiäni. Pelkään myös isäni puolesta. Mietin koko ajan, kuinka epäreilua on menettää äitinsä näin nuorena, välillä tunnen hirveätä katkeruutta koko asiaa kohtaan vaikka minun pitäisi olla jo kuitenkin jo aikuinen. Välillä tekisi mieli viettää välivuotta opiskeluista ja töistäni, että voisin viettää enemmän aikaa äitini ja myös isäni kanssa vielä kun minulla on aikaa ja muuttaa takaisin kotiin. Tunnen huonoa omatuntoa siitä, etten ole tehnyt tarpeeksi vanhempieni eteen enkä kiittänyt heitä tarpeeksi kaikesta siitä, mitä he ovat minulle antaneet. Huomaan, että olen reiluna parikymppisenä vieläkin lapsi, joka itkee vanhempiensa perään.
Halusin vain saada tämän kaiken ulos, koska tuntuu etten voi puhua tästä kenellekään ja tuntuu etteivät muut samanikäiset kaverini ymmärrä.
Olen nyt päälle parikymppinen mutta pelkään ja suren jo valmiiksi äitiäni. Pelkään myös isäni puolesta. Mietin koko ajan, kuinka epäreilua on menettää äitinsä näin nuorena, välillä tunnen hirveätä katkeruutta koko asiaa kohtaan vaikka minun pitäisi olla jo kuitenkin jo aikuinen. Välillä tekisi mieli viettää välivuotta opiskeluista ja töistäni, että voisin viettää enemmän aikaa äitini ja myös isäni kanssa vielä kun minulla on aikaa ja muuttaa takaisin kotiin. Tunnen huonoa omatuntoa siitä, etten ole tehnyt tarpeeksi vanhempieni eteen enkä kiittänyt heitä tarpeeksi kaikesta siitä, mitä he ovat minulle antaneet. Huomaan, että olen reiluna parikymppisenä vieläkin lapsi, joka itkee vanhempiensa perään.
Halusin vain saada tämän kaiken ulos, koska tuntuu etten voi puhua tästä kenellekään ja tuntuu etteivät muut samanikäiset kaverini ymmärrä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ihan normaaleja tuntemuksia tuo kaikki nuorelle ihmiselle. Ei taida niin kypsää ikää tulla, että haluaisi luopua rakkaistaan ja perheenjäsenistä. Niin se vain on että tänne synnytään ja ajallansa lähdetään ja marssijärjestys on yleensä se, että se iäkkäämpi sukupolvien ketjussa lähtee ensin.
Juuri avautuminen ja puhuminen auttaa surun ja murheen hetkellä.
Omista läheisistään varsinkin omista vanhemmistaan luopuminen on elämän raskaimpia asioita, varsinkaan sitä hetkeä, kun se koittaa, niin sitä ei haluaisi koskaan tulevan. Menetin oman äitini 17 vuotiaana. Isäni menetin nyt 45 vuotiaana. Äiti ja isä, kumpikin menehtyivät syöpään. Isäni kanssa sain viettää paljon enemmän aikaa, kuin äitini kanssa. Tuntuu, kuin yhteiskunta riisti sen vähän ajan, jonka olisi ollut parempi viettää äidin kanssa, mutta se arvokas aika tuhlaantui koulussa.
Läheisen menettämisessä raskainta ja vaikeinta on se, että läheinen on lopullisesti poissa elämästämme tässä ajassa, emme näe häntä, emmekä voi kertoa tai kysyä enää mitään läheisellemme.
Läheisen hautaa laskeminenkin on raskas asia, kun se on lopullinen ja sen minkä läheisessä tunsimme ja oli meille tuttua on nyt haudassa, vaikka mielummin haluaisimme, että läheisemme olisi tässä vierellä, eikä haudassa.
Uskovina meillä on jälleen näkemisen toivo, joka lohduttaa, mutta monesti miettii, että miksi kuolema täytyy olla tällainen mystinen, emme ole näkemässä minne rakkaamme sielu menee, miksi kuolema ei voisi olla sellainen, että saisimme saattaa läheisemme tuonpuoleiseen ja jättää jäähyväiset siellä ja samalla näkisimme, kuinka hyvään paikkaan läheisemme pääsee, jolloin kuolema muuttuisi ilon juhlaksi.
Isäni kahdesta veljestä lähtivät ensin nuorimmat, isäni ja vanhin sisko on enää elossa eli lähtöjärjestys oli nuorimmasta vanhimpaan.
Hei nimimerkki, IkuinenLapsiko
Olen pahoillani tilanteesta, jossa olet elänyt ja elät edelleen, huolestuneena vanhemmistasi, nuoresta iästäsi huolimatta. Nimimerkkiisi ja pohdintaasi halua ensimmäisenä sanoa, että kaikenikäiset surevat vanhempiensa vanhenemista, sairastamista ja aikanaan heidän kuolemaansa - se kuuluu asiaan, olemmepa ihan minkä ikäisiä tahansa. Olet tosiaan nuori menettämään vanhempasi, mutta he molemmat elävät edelleen - niinpä rohkaisen sinua iloitsemaan ajasta heidän kanssaan. Ja yritä ihmeessä olla heidän kanssaan mahdollisimman paljon, vietä arkea ja juhlaa heidän luonaan, niin paljon kuin mahdollista. Älä mene asioiden edelle ja sure sitä mikä ei ole vielä ajankohtaista, kaikki aikanaan. Sanot, ettet ole kiittänyt heitä tarpeeksi, sinähän voit kiittää heitä, tänään ja huomenna ja ylihuomenna :) Totta voi olla, etteivät samanikäiset ymmärrä ajatuksiasi ja tunnelmiasi, mutta hyvä, kun jaat niitä täällä ja ehkä sinulla on joku läheinen sukulainen, jonka kanssa voisit jutella, sisaruksia ei taida olla.
Kaikkea hyvää sinulle,
Pirkko-pappi
Kiva nuss ia henkisesti korvaan heikkolahjaisia, vai mitä Pirkkoseni?