Avioliittomme on hiljalleen ajautunut tilanteeseen, jossa en voi enää olla varma halustani jatkaa yhteistä elämää. Olemme oikein hyvät ystävät vaimoni kanssa, kuin sisaruksia, seksiä viimeisten vuosien aikana on ollut kerran 3-4kk, vaikka pidän itseni kunnossa liikunnalla ja ruokavaliolla ja hän tahollaan samoin. Tulemme oikein hyvin toimeen minun tuloillani, vaimo saa toteuttaa itseään opiskelemalla jatkuvasti korkeammalle. Me emme edes syö yhdessä, vaan kumpikin valmistaa ja nauttii ruokansa tahollaan. Keskusteleminen asioista johtaa loukkaantumiseen, se puolestaan mykkäkoulutukseen. Hän viihtyy hieman liian hyvin kotona, jonka vuoksi sosiaalinen elämämme on lähes kuollut.
Mikä meitä pitää yhdessä? Meillä ei ole lapsia, emmekä niitä halua, meillä on avioehtosopimus, joten ero olisi hyvin siisti, hän saisi talletuksensa ja minä kaiken muun. Luullakseni minua estää eroamasta pelko siitä, etten enää ole itse parisuhdemarkkinoilla validia tavaraa. Olemme olleet yhdessä liki kymmenen vuotta ja tuntuu kuin pyyhkisin kaikella yhteisen taipaleen muistoilla ja kokemuksilla lattiaa edes ajatellessani asiaa. Melko raastava tilanne.
Mikä meitä pitää yhdessä? Meillä ei ole lapsia, emmekä niitä halua, meillä on avioehtosopimus, joten ero olisi hyvin siisti, hän saisi talletuksensa ja minä kaiken muun. Luullakseni minua estää eroamasta pelko siitä, etten enää ole itse parisuhdemarkkinoilla validia tavaraa. Olemme olleet yhdessä liki kymmenen vuotta ja tuntuu kuin pyyhkisin kaikella yhteisen taipaleen muistoilla ja kokemuksilla lattiaa edes ajatellessani asiaa. Melko raastava tilanne.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Jos katsot ettet ole enää validia tavaraa parisuhdemarkkinoilla, niin miten sitten luonnehtisit suhteesi validiteettia. Ei hyvältä näytä.
Ei läheisyyttä, ei keskustelu yhteyttä, ei juurikaan seksiä, ei yhteisiä menoja tai harrastuksia, eikä yhteisiä päivätoimia (ruokailu). Ei siis oikein yhteistä mitään. Jos esittämäsi pitää paikkaansa ei teillä juuri ole mitään yhteistä joka pitäisi suhdetta kasassa. Tämähän ei siis tarkoita, ettei siellä olisi jotain tunteita pinnan alla olemassa. Toisaalta tunne on aika arvoton, jos sitä ei voi jakaa toisen kanssa.
Ratkaisu on sinun ja vain sinun, riippumatta mitä täällä asiasta kirjoitellaan. Sinun pitää ratkaista itse mitä parisuhteelta odotat ja tyydytkö nykytilanteeseen. Jos odotuksesi ylittävät reilusti sen mitä on tarjolla, olisi reilua kertoa tämä toista syyllistämättä, että nyt tuntuu sinusta pahalta ja olet kuolemassa / näivettymässä sisältä päin. Jos puolison suhtautuminen on jotain muuta kuin empatinen, niin taidat odotella väärässä jonossa. Tähän jonoon ei palvella, ei nyt eikä tulevaisuudessa.
Muista, että meillä on vain yksi elämä, tai ainakaan kukaan ei ole toisin todistanut. Julistettu kyllä on, mutta pitävä todisteaineisto yhä puuttuu. Tietenkin elämä tuntuu pidemmältä murehtimalla ja voimalla henkisesti pahoin, mutta mikään ei siihen pakota.
Fiksuna ihmisenä loput toimenpiteet osaat varmasti itse päätellä.
Suhteen validiteetti todella vaikuttaa huolestuttavalta.
Ajatukset koko asian suhteen ovat vain niin sekavat, että ääneen lausuttuna se johtaisi todennäköisesti vahvalle lääkitykselle. Käytännössä asia on juuri niin kuin muotoilit, teen hidasta kuolemaa sisältä. Periaatteessa suurin osa elementeistä suhteessamme puoltaa yhteisen elämän lopettamista, enkä toisaalta jaksa pitkän laskukauden jälkeen uskoa parempaan käänteeseen - asia on ikään kuin nyt nähty.
Ja sitten se mutta - ne omat ajatukset. Kuten sanottu, olen pitkän suhteen jäljiltä epävarma itsestäni ja yksinjäämisen pelko on vahva, toisaalta tunteet vaimoani kohtaan ovat niin juurtuneet etten voi olla ajattelematta mitä hän tekisi ilman minua, miten vaikeaan tilanteeseen hän joutuisi. Todellisuudessa minä kannan kaiken vastuun järjestelyistä elämässämme ja näin en voi olla miettimättä, kuinka pilaisin hänen elämänsä. Melko egoistista, mutten epäröi myöntää ajattelevani näin. Tätä suossa rämpimistä vuorokausi kerrallaan pää kyllä kestää, mutta jo ajatus erosta tuntuu täydelliseltä toisen kunnioituksen puutteelta.
Ei se ole mikä ihme, että pää on hieman sekaisin. Tunteet (vaikkakin tukahdutetut), yhteiset suunnitelmat, suuret odotukset ja lopulta laihat tulokset ovat ristiriitainen yhdistelmä, missä osan aikaa pääsi mietii onko ja miten olisi tällä mahdollisuutta toimia ja lopun aikaa synkistelee, ettei tästä mitään tule ja miksi näin kävi. Näinhän se mene vatuloidessa puoleen ja toiseen.
On myös ymmärrettävää, että epäonnistumisen tunteen valossa ei oikein osaa tarkastella nykytilanneta ja etenkin sen vaikutusta omaan tulevaisuuteen objektiivisesti. Matti Nykänen totesi joskus, että: "Naisia on kuin mannaryynejä". Kyllä sinäkin sieltä itsellesi jyvän löydät, jos se otat asiakseksi.
Koet olevasi vastuunkantaja ja siksi podet jo etukäteen huolta puolisostasi ja hänen toimeentulosta jne., mikä on tietyllä tapaa ymmärrettävää mutta jopa turhan uhrautuvaista. Pelkäät pilaavasi hänen elämän eroamisella. Tämä on väärin ajateltu. Olette nyt aika vauhti pilaamassa toistenne elämän, jos jatkatte nykyisellä tiellä, joka voi johtaa vain murheisiin. Ellette pysty kääntämään asetelmaa tulette ennemmin tai myöhemmin seinää vasten ja silloin tekee varmasti kipeää. En vain näe seinään ajamisessa mieltä, jos on mahdollisuus painaa jarrua tai kääntää sivuun. Voisithan sinä myös kääntää ajatusmalliasi. Voisit ajatella, että kun teidän suhde ei toimi niin annat hänelle uuden mahdollisuuden onnistua jonkun toisen kanssa. Tuntuisiko tuo helpommalta.
Muista, että vaikka eroaisitte, voit edelleen huolehtia siitä, että hänellä on kaikki hyvin. Ei sen tarvitse eroon loppua. Tässä mallissa sinulla vaan on ihan eri tavalla liikkumisvapautta ja pääsisit tuosta tukahduttavasta tunteesta ja saisit ihan uusia mahdollisuuksia elää onnellista suhdetta jonkun toisen kanssa.
Hei nimimerkki, hannari81
Mietit ja pohdit avioliittosi tilaa ja sen tulevaisuutta, olet aika pessimistinen, koska avioliitto tuntuu tyhjältä. Muista kuitenkin, että kaikissa parisuhteissa on erilaisia vaiheita, se kuuluu elämään. Ja kaikenlaiset vaiheet menevät ohi, mikään tilanne ei ole ikuisesti pysyvä, ei varsinkaan tunteet. Ja vielä, jokainen meistä on vastuussa omista ihmissuhteista, niiden hyvin- tai huonosti voinnista. Jokainen voi itse vaikuttaa siihen, miten parisuhde voi.
Oletteko vaimosi kanssa puhuneet asiasta? Kannattaisi jutella. Ehkä se kannattaa tehdä rauhassa ja jopa "ei kotona". Joskus puhumista tärkeämpää on kuunnella toista ihmistä, antaa hänen puhua rauhassa ja asettua hänen asemaansa. Ei kannata koskaan tehdä mitään suuria päätöksiä nopeasti vaan niitä on harkittava rauhassa. Noin iso asia kuin parisuhteen mahdollinen lopettaminen, kuuluu mielestäni sellaisiin, että kannattaa ensin "tehdä kaikki tehtävissä oleva" tilanteen korjaamiseksi.
Näinollen kysynkin, että voisit(te)ko ajatella menevänne jonkun ulkopuolisen kanssa juttelemaan elämästänne, toiveistanne ja harmeistanne ja elämän arjesta ja siitä, ettei suhteessa enää ole "sitä jotain", jota on kai aiemmin ollut. Sen nimittäin voi saada takaisin, jos vähän näkee vaivaa asian hyväksi. Tai voisitteko mennä jonnekin perheleirille...
Kaikkea hyvää sinulle ja teille,
Pirkko-pappi
Anteeksi nyt vain ap karkealta kuulostava neuvoni, mutta jos teillä suhde mättää usealla alueella ja teillä ei ole vielä lapsia niin erotkaa ennenkuin teillä on niitä lapsia! Edellyttäen tietenkin, että jompikumpi tai kumpikin teistä haluaa lapsia. Eroaminen on aina satuttava asia kummallekin osapuolelle ja erityisen ikävää se on kun on lapsia.
Teillä on mykkäkoulua, joka on muuten yksi henkisen väkivallan muoto myös, riitoja, teette täysin omia juttuja jne. Asioita kannattaa selvittää, mutta muista myös tunteet ja kuunnella sydämen ääntä.
Oletan nimimerkkisi lopun kertovan iästäsi... Parhaassa iässä oleva mies siis. Jos toivot jälkikasvua, et ole mikään "papparainen" vielä pitkään aikaan. Elät kalseassa ja mitään antamattomassa liitossa - ja vain koska pelkäät, ettet kelpaa "enää" kenellekään... Voi hyvänen aika! Kelpasithan sinä nykyiselle kumppanillesikin, joten älä nyt niin hölmö ole, että luulet elettyjen vuosien menekkiä heikentävän. Flaksi käy, jos on käydäkseen - olet sitten 20 tai 70. Tai 80.
Ja mitä sitten, vaikkei "sitä oikeaa" heti eron jälkeen löytyisikään? Itseasiassa ei todellakaan tarvitsekaan löytyä. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että olla oman itsensä "herratar" on ihan hieno fiilis, etenkin kalsean ja keskusteluyhteyden puutteeseen kaatuneen liiton jälkeen. On kiva tehdä asioita itsekseen ja itselleen - ja kenties vielä joskus törmätä ihmiseen, jonka kanssa ajatukset ja kaikki muukin synkkaa. Toisaalta mitään nopeita liikkeitä ei tee mieli tehdä, koska lähipiirissä on riittävästi "kakkoskierroksella" olevia, ensimmäisen suhteensa virheitä toistavia reppanoita. Niitä, joiden mielestä pitää koko ajan olla "joku", koska he kuvittelevat olevansa luusereita ilman parisuhdetta. Omasta mielestäni parisuhde ei ole mikään ihmisarvon mitta.
Opetelkaapas lukemaan. Ap. kirjoitti, ettei kummallakaan halua saada lapsia. Turha tuputtaa vierasta elämisen mallia toisille.
Teillä on ystävyyttä ja yhteisiä muistoja, mutta läheisyys puuttuu. Mykkäkoulun ja loukkaantumisien takana olevat asiat aiheuttavat läheisyyden puutteen, joten hiertävät asiat olisi selvitettävä ennen kuin voit oikeasti sanoa, että mitään ei ole tehtävissä. Molemmilla on väsymystä toiseen ja tarvetta opiskella parisuhdetaitoja, sillä mikään suhde ei kestä onnellisena jos loukkaantumisia ei selvitetä - ja kaikissa suhteissa niitä loukkaantumisia tulee. Molemmilla tietysti tulisi olla halua selvittää näitä, ei yhdessä, se on jo nähty ettei onnistu, vaan ammattilaisen kanssa. Voi hyvin olla, että vaimosikin miettii näitä asioita tahollaan, joten teidän pitäisi nostaa nyt kissa pöydälle. Jos kerrot, että olet miettinyt pitäisikö teidän erota vai mitä vaimosi mielestä pitäisi tehdä, haluaako hän lähteä terapiaan, niin se aiheuttaa suhteessanne varmasti suuren liikahduksen suuntaan tai toiseen. Yksinhän ei kukaan voi parisuhdetta tehdä, eropäätöksen sen sijaan voi tehdä kumpi tahansa.
Onnellinen parisuhde on vuosikymmenien kokemuksella pitkälti sitä, että ollaan toiselle rehellisiä tunteissa. Se tarkoittaa, ettei vaikeuksia väistetä, juuri se synnyttää läheisyyttä ja elävyyttä suhteeseen. Jokainen suhde kohtaa vaiheen, missä te nyt elätte ennemmin tai myöhemmin. Se voi kertoa, ettei enää haluta samoja asioita ja johtaa eroon tai sitten se voi johtaa suhteen uuteen kukoistukseen. Olette vielä nuoria, älä lankea tuohon hömpötykseen parisuhdemarkkina-arvosta, itselle sopivaa kumppania ei välttämättä ole helppo löytää, mutta ulkonäkökeskeisyys on enemmän teinien juttuja.
Kiitoksiavastauksista, useampi kommentti on ilmeisen kokemusperäinen ja asian vilpitön pohdinta ulkopuolisten silmin antaa uskoa inhimillisyyteen nykyaikana.
Olemme todella puolessa välissä neljättäkymmentä ja tässä vaiheessa lienee asia helpointa ratkaista, mykkäkoulutus henkisen väkivallan muotona on ehkä niitä asioita, jolloin olen pelästynyt eniten omia ajatuksiani ja tuntemuksiani; edellinen koulutusjakso kesti reilun viikon, tuon ajan loppupuolella huomasin lakanneeni välittämästä asiasta. Kevätkaudella minulla on runsaasti työmatkustusta, johon liittyy aina ns. tyhjäkäyntiä, joten otan tuon ajan yksinäni kuvion järjestelyyn.
hannari81 kirjoitti: "...mykkäkoulutus henkisen väkivallan muotona on ehkä niitä asioita, jolloin olen pelästynyt eniten omia ajatuksiani ja tuntemuksiani; edellinen koulutusjakso kesti reilun viikon, tuon ajan loppupuolella huomasin lakanneeni välittämästä asiasta."
Edellinen lainaus iski mieleeni veitsenlailla. Niin tutulta se tuntui. Moni luulee, että rakkauden vastakohta on viha, mutta se ei pidä paikkaansa. Oikea vastakohta rakkaudelle on välinpitämättömyys ja sen löysin kirjoituksestasi. Sen tunteen pitäisi pitäisi toimia viimeisenä hälytyskellona parisuhteessa. Siinä vaiheessa, kun lakkaat välittämästä tunnetasolla ollaan jo pitkän matkaa tehty henkistä pesäeroa.
Mykkäkoulu on julmaa, mutta eihän se ketään kouluta, eikä seuraa mitään hyvää. Välimatka suhteessa toiseen vaan kasvaa ja alkuperäinen motiivi hukkuu ikävien seurauksien jalkoihin. Pahimmillaan kysyttäessä miksi toinen kiukuttelee, ei edes saada vastausta. Jonkin ajan kulutua kukaan ei edes muista miksi kiukutellaan ja mistä kaikki alkoi. Kaiki voi pahoin, varoo tekemisiään ja mikään ei etene tai edisty, ainakaan parempaan suuntaan.
Kirjoitit kuin minä itse olisin sen kirjoittanut, tai luitko minun ajatukseni minun perhe elämästä. Olen pohtinut samaa asiaa kuin sinä. Onko se luonnon laki, että pitkän yhdessäolon aikana yhteiset asiat haalistuvat, venyvät ja lopulta tulee ajatus onko tässä mitään järkeä olla yhdessä. Me miehet "perheen päänä" pohdimme tätä paljon enemmän kuin naiset, eroa ellei seksiä ole. Hennonko jättää tuollaisen vaimon? Se todella raskas ajatus, mutta tehdä pitäisi tuo teko. Miehiltä puuttuu päättäväisyys muuttaa elämän kulkua. Olen tullut siihen tulokseen, että kaikille tavallisille miehille löytyy vertaisensa, mutta rakastava ja antava naisystävä,
Itse olen alistunut olemaan samanlaisessa liitossa kuin sinä, mutta huolehdin matkoillani tarpeeni ja ottajia on ollut. Oikein odotan seuraavaa matkaa, jossa samanikäiset naiset kertovat minulle samanlaisia ajatuksia kuin sinä olet tässä kirjoittanut. Eli pitkä yhdessäolo vain haalistaa elämän niin, ettei siinä enää värejä näy, mutta vieraissa ne ovat entistäkin ehompia.
Tämän ajan tragedia on se, että perustetaan parisuhteita liian kevyin perustein ja jo lähtötilanteessa tiedetään/ otetaan huomioon eron mahdollisuus. Tuo tuskin lisää halua yrittää selvittää ongelmia, kun helpompaa on aloittaa uusi parisuhde jossa edellisen suhteen ongelmat kuitenkin vain paisuvat.
Myös seksistä tehdään suurin kynnyskysymys vaikka ihan oikeasti se on ongelmista pienin ja kun yhteisiä vuosia lisääntyy niin se aina vain pienenee.
40 vuotta sitten olivat toisenlaiset tavoitteet ja unelmat! Tavattiin sopiva kumppaniehdokas, ihastuttiin, seurusteltiin, tutustuttiin kunnolla ja lopuksi rakastuttiin.
Yhdessä suunniteltiin elämää eteenpäin toinen toistaan kunnioittaen ja kannustaen. Seksi opeteltiin yhdessä! Perhe oli tärkeä ja lasten hyvinvointi sekä heidän kasvattaminen kunnialla aikuiseksi oli tavoite.
Seksi näytteli suurempaa osaa vielä 40-50v., mutta nyt 60 iässä alkaa tärkeimmäksi muodostua rauhallinen ja sopuisa yhteiselämä toinen toistaan arvostaen ja kunnioittaen.
Seksin yleensä tai jostain syystä vähentyneen seksin vuoksi ei lähdetä eroamaan sillä se syy on todella kevyt..
Jos se on suurin syy niin silloin on perustettu parisuhde väärin sekä liian kevyin perustein. Otettu lähes ensimmäinen joka on tullut vastaan.
En katsoisi meidän päätyneen avioliittoon lainkaan kiireellä, asuimme yhdessä toista vuotta, ennen kuin edes solmimme avioliiton. Lapsia me emme yhteisellä päätöksellä ole hankkineet, emme suinkaan eroa silmällä pitäen, vaan aivan muista syistä. Avioehto on aikanaan laadittu, koska perheessä, josta tulen on omaisuutta jonka omistusoikeuden halutaan pysyvän vain perheessä kaikissa mahdollisissa elämäntilanteissa, avioliiton päättyessä eroon tai kuolemaan - kaikkea kun sattuu.
Seksi ei varmaankaan ole tärkeää 60 ikäryhmässä, mutta 34-vuotiaana en ole vielä valmis elämään uskollisena "hyvälle kaverille" tai pitäytymään sisko-veli -suhteessa.
Ehkä teidän suhteessanne seksin merkitys on vähentynyt, mutta ei kaikkien 60+ suhteissa. Ei myöskään äskettäin julkistetussa suomalaisia parisuhteita käsittelevässä tutkimuksessa ollut asia niin, että seksin määrä vähenee iän myötä. Myöskään ei kannata tuputtaa kenellekään mallia Ennen on paremmin, ei varmasti ollut! Onneksi kenenkään ei tarvitse enää elää kulissiliitossa, jos ei sitä nimenomaisesti itse halua.
Ap. vaikutat harkitsevalta mieheltä, joka tuskin tekee hätiköityä päätöstä, ehkä olet myös rohkea ja otat asian suoraan esille. Olen aivan varma siitä, että erosta puhuminen havahduttaa vaimosi näistä mykkäkoululeikeistä. Mykkäkouluhan on passiivista aggressiivisuutta. Ja se on selvästikin sinua kovasti loukannut. Tällaiset asiat pitää selvittää niin että päästään eteenpäin. Jos tavoitteena on hyvää oloa tuova tasapainoinen parisuhde niin se vaatii molemmilta opettelua. Mutta se myös palkitsee. Parisuhdehan on yksi suurimpia onnellisuuden aiheuttavia tekijöitä sekä nuorilla että vanhoilla. Eilen julkaistiin uutisissa tutkimus, jonka mukaan 80% suomalaisista parisuhteissa elävistä kokee olevansa suhteessaan onnellinen. Sitä kannattaa tavoitella.
Kaikkea hyvää!
Miksi niin kuvittelet, että parisuhteita solmitaan liian kevein perustein? Mitä ne keveät perusteet on? Sinäkö sen määrittelet miten kevyesti tai raskaasti jotkut solmivat suhteita?
Eiköhän se ole jokaisen oma asia millaisen suhteen solmii, mistä syystä, millä perusteilla.
"jo lähtötilanteessa tiedetään/ otetaan huomioon eron mahdollisuus"
Harva sitä liittoa solmiessa ajattelee eroavansa. Ja pelkkää tyhmyyttä, ellei ikinä koskaan mieti eron olevan mahdollista. Tosiasiassa ero on mahdollinen. Vaikka monet haluavat ajatella, ettei se omalle kohdalle satu. Vähän niin kuin onnettomuus: ei minulle voi sellaista sattua. Ja sitten kuitenkin sattuu. Ellei itse haluakaan erota, niin puoliso haluaa. Tai jos itse haluaakin erota, puoliso ei halua. Tämäkin asia on sellainen, että aniharvoin eroon päädytään yhdessä, ja vielä samaan aikaan.
"seksin määrä vähenee iän myötä"
Ehkä sinulla, mutta ei kaikilla. Seksi on ainoa asia, joka erottaa parisuhteen ystävyyssuhteesta. Kyllä vanhemmallakin iällä seksiä on - tietysti sen määrä voi vähetäkin, mutta samalla laatukin parantua. Seksissä vanhemmalla iällä ei enää tarvitse ujostella, ei jarrutella, ei varoa. Voi olla niin kuin on.
Pikkuisen varauksella suhtaudun noihin onnellisuustutkimuksiin. Usein ne mittaavat ainoastaan ihmisten ihanteita. Ja yksittäisen ihmisen kannalta tilastoilla ei ole mitään merkitystä. "Parisuhdehan on yksi suurimpia onnellisuuden aiheuttavia tekijöitä sekä nuorilla että vanhoilla." Etenkin 50 miehet ovat parisuhteessaan onnellisempia kuin naiset.