Olinko edes laastari?

Tapahtuipa näin kaukaisena kesänä 2015:
eräs nuorehko, suunnillee itseni ikäinen nainen teki aloitteen Tinderissä, ja viestittelimme pari päivää, koska juttu luisti ja tunsin jonkinlaista yhteyttä. No, pyysinpä tätä sitten lopulta kahville, ja tämähän suostui. Päivää ennen kuin meidän piti tavata, tämä pudotti, että on vähän huonona kun exänsä haki viimeisiä tavaroita luotaan. Jo tässä vaiheessa tiesin, että tyttöhän taitaa hakea vaan laastaria. Halusin kuitenkin nähdä kyseisen tapauksen livenä, koska tästä oli jo sovittu. Pari kertaa tapaamista siirrettiin erinäisten syiden takia, mutta lopulta näimme. Juttu luisti hyvin livenäkin, ja lähes välittömästi tapaamisemme jälkeen tyttö laittoi viestiä, että haluaisi tutustua paremmin.

Olimme aktiivisesti yhteyksissä tämän jälkeen ja kerran vielä näimmekin, mutta n. viikon-parin jälkeen toisesta tapaamisestamme hän kertoi, ettei halua minusta laastaria, koska "olen niin kiltti ja mukava", mutta jos tilanne olisi toinen, haluaisi mahdollisesti näkyillä. Oikeastaan arvostin tätä rehellisyyttä erittäin paljon, mutta elättelin ehkä jotain toiveita valoisasta tulevaisuudesta, koska sanoin ymmärtäväni tilanteen ja sanoin, että hän voi halutessaan ottaa yhteyttä, jos tarvitsee juttuseuraa. Ja kyllähän yhteyttä pidettiinkin tämän jälkeen parisen kuukautta. Välillä jopa vaikutti, että tällä voisi olla jotain tunteitakin minua kohtaan, mutta ei niissä tainnut olla mitään aitoa. Itsehän olin ehkä hieman ihastunut, joten en kyennyt näkemään pahuutta. Meidän piti nähdäkin vielä parisen kertaa, mutta aina eteen tuli esteitä.

Lopulta tuntui, että taidan todellakin olla vain henkisesti hyväksikäytetty. Koska olin vielä vahvasti kiinnostunut, aloin pelkäämään, että jään vain kaveriksi jos siksikään, jos tämä naikkonen löytää oikeasti jonkun vakavasti otettavan seurustelukumppanin. Lopulta olin siinä pisteessä, että pistin välit epäsuorasti poikki selittelemättä asiaa sen tarkemmin toivoen, että rikoin häntä enemmän kuin mahdollisesti korjasin. Ehkä tämä ei ollut oikein tehty tai sitten se oli, mutta siinä hetkessä se tuntui oikealta päätökseltä. Ei se helppoa ollut, ja vieläkin tämä asia pyörii aina välillä mielessä. Oikeastaan olin pitkään ihan rikki, enkä kykene oikein vieläkään luottamaan kehenkään enkä varsinkaan uskomaan, että joku voisi oikeasti välittää käyttämättä hyväkseen.

Tästä päätöksestä ja hiljaisuudesta on kulunut jo 4,5 kuukautta, mutta nyt olen alkanut miettiä, että pitäisikö vielä ottaa yhteyttä, selittää tilanne ja kertoa miltä minusta tuntui, että saisin vain mielenrauhan ja antaisin naikkoselle hieman ajattelemisen aihetta? Vai pysynkö vain hiljaa ja yritän selvitä tilanteesta omin avuin? Näin miehenä tästä asiasta on hieman vaikea puhua kenellekään, varsinkin kun kaikki naispuoliset kaverinikin ovat melko miesmäisiä... Mitä mieltä olette, koko tilanteesta ja siitä, mitä tässä tilanteessa pitäisi tehdä?