Olin kaukosuhteessa Hollannissa asuvan ihanan miehen kanssa. Tapasimme ensi kerran kasvotusten melkein päivälleen vuosi sitten. Yhdessä vietetty viikko oli elämäni paras. Sen jälkeen kuitenkin lähti alamäki. En uskaltanut olla varma hänen tunteistaan. Stressiä aiheutti elämäntilanne muutenkin: tajusin opiskelevani väärää alaa, opintopisteitä ei kertynyt tarpeeksi opintotukeen eikä kesällekään ollut töitä tiedossa, vaikka vuokrat piti kuitenkin maksaa.
Ajattelin, että näiden maallisten ongelmien kadottua parisuhdeongelmat katoaisivat myös. Toisin kävi. Mies alkoi olla melko etäinen, eikä hänestä kuulunut usein mitään. Molempien rahaongelmien takia tapaaminen oli mahdotonta. Syyskuussa mies vihelsi pelin poikki, koska ei uskonut tulevaisuuteemme. Kuukauden, parin päästä mieli kuitenkin muuttui, ja joulukuussa tapasimme vihdoin toisen kerran. Kaikki meni taas hienosti, mutta arkeen palattuamme sama kesältä tuttu etäisyys palasi. Hänellä oli työkiireitä, stressiä, väsymystä, puhelin häiritsi töiden jälkeen rentoutumista. Minulle ei ollut ikinä aikaa. Olen huono puhumaan tunteistani, ja usein käy niin, että patoan tunteitani niin kauan, että jonain yönä lähetän hänelle romaanin verran sekavia viestejä, joissa kerron, miten yksinäiseksi ja laiminlyödyksi tunnen oloni. Mies puhuu tunteistaan vielä vähemmän, ja hämmentyy joka kerta kun minä yritän niistä puhua. Eilen tuli ero juuri tuollaisen öisen purkauksen jälkeen. Hän sanoi, ettei voi antaa minulle tarvitsemaani tukea, eikä halua minun olevan hänestä riippuvainen. Hän tahtoisi suhteemme olevan hauskanpitoa, eikä minun tarpeideni täyttämistä.
Tilanne tuntuu minusta epäreilulta. En oikeasti olisi vaatinut mitään muuta, kuin säännöllistä yhteydenpitoa ja satunnaisia helliä sanoja. Itsetunto-ongelmieni kanssa olen hakeutumassa opiskelijaterveydenhuoltoon juttusille jonkun kanssa, kunhan vain viikonloppu menee tästä ohi ja voin soitella ajanvaraukseen.
Ovatko vaatimuksen täysin kohtuuttomia? Pidänkö tilannetta epäreiluna syyttä? Onko kenenkään muun suhteet kaatuneet siihen, ettei usko toisen ihmisen voivan rakastaa juuri sellaisena kuin on? Olisi mukava saada muiden mielipiteitä ja kokemuksia. Seinät tuntuvat kaatuvan päälle.
Ajattelin, että näiden maallisten ongelmien kadottua parisuhdeongelmat katoaisivat myös. Toisin kävi. Mies alkoi olla melko etäinen, eikä hänestä kuulunut usein mitään. Molempien rahaongelmien takia tapaaminen oli mahdotonta. Syyskuussa mies vihelsi pelin poikki, koska ei uskonut tulevaisuuteemme. Kuukauden, parin päästä mieli kuitenkin muuttui, ja joulukuussa tapasimme vihdoin toisen kerran. Kaikki meni taas hienosti, mutta arkeen palattuamme sama kesältä tuttu etäisyys palasi. Hänellä oli työkiireitä, stressiä, väsymystä, puhelin häiritsi töiden jälkeen rentoutumista. Minulle ei ollut ikinä aikaa. Olen huono puhumaan tunteistani, ja usein käy niin, että patoan tunteitani niin kauan, että jonain yönä lähetän hänelle romaanin verran sekavia viestejä, joissa kerron, miten yksinäiseksi ja laiminlyödyksi tunnen oloni. Mies puhuu tunteistaan vielä vähemmän, ja hämmentyy joka kerta kun minä yritän niistä puhua. Eilen tuli ero juuri tuollaisen öisen purkauksen jälkeen. Hän sanoi, ettei voi antaa minulle tarvitsemaani tukea, eikä halua minun olevan hänestä riippuvainen. Hän tahtoisi suhteemme olevan hauskanpitoa, eikä minun tarpeideni täyttämistä.
Tilanne tuntuu minusta epäreilulta. En oikeasti olisi vaatinut mitään muuta, kuin säännöllistä yhteydenpitoa ja satunnaisia helliä sanoja. Itsetunto-ongelmieni kanssa olen hakeutumassa opiskelijaterveydenhuoltoon juttusille jonkun kanssa, kunhan vain viikonloppu menee tästä ohi ja voin soitella ajanvaraukseen.
Ovatko vaatimuksen täysin kohtuuttomia? Pidänkö tilannetta epäreiluna syyttä? Onko kenenkään muun suhteet kaatuneet siihen, ettei usko toisen ihmisen voivan rakastaa juuri sellaisena kuin on? Olisi mukava saada muiden mielipiteitä ja kokemuksia. Seinät tuntuvat kaatuvan päälle.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Joo koettu on sama toisinpäin, joten en yhtään ihmettele miehen ratkaisua. Se uskalsi olla rehellinen ja lopettaa jojoamisen joka ei riittänyt hänelle.
Mä tein saman joitakin vuosia sitten ranskalaiselle miehelle, jonka yhteydenpito ja ainainen ikävän valitus alkoi ahdistamaan minua, jolla ei sittenkään ollut aikaa - ja lopulta edes haluakaan - elää ihan näin etäisessä suhteessa.
Tietysti säkin ajattelet vain itseäsi ja omia tunteitasi, koska toinen on niin kaukana. Sen pitäis hyväksyä sun tarpeet, mutta kun se ilmoittaakin ettei se kelpaa hänelle, sä myyt maasi samantien.
Minäkin käytin vähän ilkeää kieltä kun pätkäisin suhteen poikki, ja onnekseni toisessa päässä otettiin siitä nokkiin niin täydellisesti, että roikkuminen loppui tasan siihen.
Joskus se ei vaan toimi, joten parempi sitten lopettaa koko juttu, kuin riutua ja kitua ja odottaa jotain parempaa ja kuvitella sinä kaiken keskellä olevansa jotenkin onnellinen.
Miksi ongelman tiedostamisen jälkeen ei voisi antaa mitään mahdollisuutta korjata asia? Miksi nykyään pienimpiinkin vastoinkäymisiin ratkaisu on aina ero? En ole aina ollut tällainen säälittävä ylireagoija, joten oletettavasti tästä pääsee eroonkin.
Ei tuo etäisyys ja ikuinen odottelu ja niistä syntyvä turhautuminen ole ihan pieni vastoinkäyminen, kuten sunkin ajatuksistasi kuuluui, joten en nyt lähtisi syyttämään toista osapuolta hänen päätöksestään ottaa oman elämän ohjat omiin käsiin ja lopettaa suhde just nyt kun se on vielä suht helppoa.
Ehkä sunkin olisi nyt viisainta päästää irti ja rauhoittua suremaan. Kevät tulee ja mahdollisuudet tavata uusia ihmisiä laajenee. Elämä menee eteenpäin ja ehkä sä kohtaat jo piankin entistä ehomman kavaljeerin.
Niin kävi mulle, enkä siis kadu hetkeäkään sitä, että irrottauduin alkavasta suhteesta, jolle en nähnyt tulevaisuutta vielä vuosikausiin. Nyt olen onnellinen ja mun kumppanini on yhtä itsenäinen kuin minä - eikä hänkään ole suomalainen.
"Hän sanoi, ettei voi antaa minulle tarvitsemaani tukea, eikä halua minun olevan hänestä riippuvainen. Hän tahtoisi suhteemme olevan hauskanpitoa, eikä minun tarpeideni täyttämistä. "
Teidän ongelmana on täysin erilaiset odotukset suhteeltanne. Se ei ole mitenkään korjattavissa. Ei nimittäin olisi reilua vaatia jompaakumpaa muuttumaan, tai pikemmin muuttamaan omia tarpeita ja toiveita. Vai mitä?
Tapasitte vuosi sitten helmikuussa ensimmäisen kerran. Bänät syyskuussa. Sen jälkeen joulukuussa tapasitte toisen kerran. Miksi yleensä kuvittelet olevanne parisuhteessa? Vai niinkö olette sopineet? Mielestäni tuo on pelkkää tapailua, jos sitäkään.
Ikävä kyllä olen edellisten kanssa ihan samaa mieltä. Koko suhteenne oli todellisuudessa vain toivettasi ja haavettasi eikä todellisuutta. Jos vuoden aikana tavataan kaksi kertaa ja koko muu aika eletään mielikuvitusmaailmassa, se ei ole suhde.
Sen voi kuitenkin kääntää voimavaraksi: nyt tiedät hieman paremmin, mitä suhteelta kaipaat ja tunnet itseäsi hieman paremmin. Keskustelu ammattilaisen kanssa vie asiaa vielä enemmän eteenpäin.