Reilu vuosi erosta-vähän masentaa

Muutama vuosi on aikaa,minulle ero tuli puskista,ensimmäinen vuosi oli pitkätie kulkea,ajattelen että jonain päivänä ,olen se sama iloinen elämästä pitävä ihminen,kaikki tukeni sain lapsilta....

Minä olen valmistaunut siihen, että tämä sopeutuminen vie kolme vuotta, mutta pelkään jumittuvani tähän alakuloon ties kuinka pitkäksi ajaksi. Ikäänkuin jatkan sen suremista, ettei onnistuttu, sama tunne, epätoivoinen toivo, josta kärsin lähes koko pitkän liiton ajan kun odotin ja toivoin parempia aikoja, joita ei koskaan tullut niin että olisin voinut kokonaan lakata pelkäämästä ja rentoutua elämään hyvää perhe-elämää. Hetkeksi helpotti eilen kun ostin ja luin Annasta onnellisuus-jutun, jossa väestöliiton Heli Vaaranen antoi hyviä neuvoja. Aion nyt lukea sitä uudestaan ja uudestaan, saisinko neuvot käytäntöön ja elämän käännettyä positiiviseksi? Minua riivaa myös toivo yhteenpaluusta, jonka tiedän (hullua, mutta kokemuksesta) olevan tuhoontuomittu. Olen pahasti läheisriippuvainen, tottunut olemaan exän kanssa vaikka en hyvin siinä voinutkaan. Lapsista saan iloa ja lohtua, toisaalta surettaa, kun isä ei ole heidän käytettävissään (asuu nyt kaukana). Olen myös suruissani siitä, että en ole tippaakaan kiinnostunut muista miehistä tai pikemminkin en uskalla, koska en usko kenenkään miehen pitävän minusta "sillä tavalla".

Se on tosiaan helpottavaa, kun tiedän että tunne on ja menee sitten joksikin aikaa pois, koiran kanssa ulkoillessa joitain hyvän olon lyhyen lyhyitä hetkiä koen ja toivon, että joskus ne kestäisivät taas pidempään, vaikka koko lenkin ajan!
Mielini kuitenkin märehtii nykyisellään lähes koko ajan sitä, että ei onnistuttu antamaan lapsille perhettä, jossa olisi sekä isä että äiti, luulenpa olevani jossittelun maailmanmestari (hyvä ainakin jossain...). Toivon lisäksi, että lasten isä toteuttaisi aikeensa muuttaa lasten lähelle ja samalla tiedän, että toivon näin saavani hänet myös lähelle itseäni, mikä on ihan hullua. Hän ei ole se, joka olisi antanut minulle rakkautta, joka olisi saanut minut tuntemaan itseni rakastetuksi, joka olisi auttanut ja palvellut minua vaan päinvastoin hän sai minut tuntemaan itseni näkymättömäksi ja ennenaikaisesti vanhenevaksi, hän ei halunnut tehdä minun kanssani mitään, ei yhtään mitään yhdessä, olimme mahdollisimman kaukana toisistamme ja lapsirukat siinä välissä...
Mikä piru minua vaivaa, miksi muistan hänestä vain ne hyvät asiat ja miksi jatkan edelleen sen toivomista, että hän voisi olla minulle se hyvä, välittävä ja huolehtiva mies, vaikka kaikki nämä vuodet ovat todistaneet toista??? Onko kellään muulla ollut tälläistä, miten tästä selviää kunnialla, en halua jatkaa näin vuotta, kahta, saatika pidempään! Olin henkisesti todella yksin vuosikausia liitossani, tunsin olevani lasten äiti, yritin paikata isää, joka ei lastenkaan kanssa mitään touhunnut, olin talonmies ja pyykkäri...seksiä meillä ei tietenkään sitten lasten syntymän ollut (koska mies ei halunnut). Ja koko tämä tarina on totta, vaikka kuulostakin ihan sekopäiseltä. Ja heti perään tekee mieli todistaa, että hyvääkin oli paljon...kreisiä, eikö vain?

Mans1 sinun viestisi sai minut entistä selvemmin tajuamaan todellisen ongelmani, ok ex-mieheni ei ollut hyvä puoliso, mutta todellinen ongelma piilee minussa eli en ole kypsynyt tasapuoliseen rakkaussuhteeseen valmiiksi. Olen odottanut kaikki vuodet että ex olisi muuttunut minulle sopivaksi enkä ole kyennyt siitä lähtemään. Oman äitini kanssa olisin varmaan pannut välit poikki, mutta enhän olisi menettänyt häntä kuitenkaan kun sukua ollaan...Olen ikäänkuin ottanut exän sukulaisekseni enkä haluakaan luopua hänestä lopullisesti!!! Kiitos Sinulle, kun annoit sp-osoitteesi, mutta minä taidan tarvita terapiaa, muuten en tästä suosta nouse. Tai sitten se vie kymmenen vuotta, kuten aiemmatkin elämäni vaikeudet ja pelot, yksikseni olen ne aina kymmenessä vuodessa selättänyt ja siirtynyt seuraavan huolenaiheen pariin, joista tämä viimeisin olikin sitten pidempi koettelemus...Ääk olen kuin kärpänen siirapissa.

moikka tuttu tunne itsekin eroneenna ja nykyisin olen onnellinen että kyseisen eroratkaisun tein.elämä on paljon helponpaa ja antoisanpaa.elin elämää yli 30vuotta masennus ihmisen kanssa joka oli mitä oli

Niin, olen minäkin hhuomannut tässä vuosien saatossa että on aika iso merkitys tuolla kumppanin elämänasenteella
Ex-mieheni on aina nnegatiivinen, ajatteli kaiken aina kielteisesti... Nyt olen seurustellut kuusi vuotta ihmisen kanssa, joka aina löytää asioista hyvää. Antaa aika paljon hyvää energiaa ympäristöön, myös minulle.

Löytyy täältä reilu 40 kymppinen mies samanlaiset oireet on

leena12 täällä vanhalla aloituksellaa itkeskelee kun ei viitsi edes laittaa e-mail-osoitetaan aloitukseensa? Saa sitä sitten yksinäisyydessä kitua ja käpristellä.