Hei ja Hyvää Uutta Vuotta :)
Olen itse painiskellut avioliiiton mahdollisen päättymisen tuomien ajatusten kanssa. Samalla olen lueskellut mitä täällä on kirjoiteltu, se on herättänyt muutamia ajatuksia ja ihmettelyjä.
Vielä taustatksi hieman itsestäni ja tilanteestani...olemme olleet yhdessä n 15-v. ja nyt ollaan tilanteessa jossa tunteet ovat piilossa. Olemme enemmän kavereita kuin rakastavaisia. Tulemme juttuun hyvin, mutta melkein voisis sanoa että kirveelläkään ei intohimoa saa esiin kummastakaan. Tämähän tarkoittaa että seksiä ei juurikaan ole, edes "ihon tarpeen tyydytykseksi".
Hyvin useassa vastaavan kaltaisen tilanteen kesksutelussa on tullut muutamia jänniä kommentteja miehiltä. Olen kokenut ne rakkaudettemuuden vähättelyksi. Pitääkö pitkemmän yhdessä olen johtaa kaveruuteen? kannataako tyytyä siihen? Vaikka molemmat kaipaavat muuta? Kaveriahan ei jätetä, mutta ... harvoin kai mennään sänkyyn ( ei ainakaan minun maailmassa) Tuntuu väärältä antaa pois iso mukava, tärkeä osa ihmisyyttä...seksuaalisuus ja vaihtaa se toveruuteen.
Se , että näitä asioita pohdiskelee on uskoakseni paljon parempi kuin vain todeta, että "hei mä en nyt rakasta sua niin kuin ennen ja muutan pois huomenna" Kai miettiminen ja yhdessä rauhassa pohtiminen antaa paremmat eväät tulevaisuuteen. Mitä se tulevaisuus sitten onkaan, on jo eri asia. Suurimmalla osalla tännne kirjoittavista näyttää olevan suhteessa ongelmana juuri tuo kommunikaatio. ja monesti se on se mies joka ei osaa/halua puhua...miksi näin on? mitä pelättävää puhumisessa, yhdessä miettimisessä on hyvät miehet?
Mikä on oma oikeus onneen jos se samalla tuottaa toiselle pahaa oloa...vaikeaa..elämme nykyisin niin tunne rikkaassa maailmassa jossa kaikki on saatavilla. Asiat ovat isoja ja vaikuttavia. Mutta me ihmiset olemme pysyneet niinä samoina pieninä ihmisinä. Haluamme vaan kaiken ja heti, mutta olemmeko valmiit antamaan itsestämme muille. Omasta puolestni voin sanoa, että en ole. Valitetavsasti. Miksi...voi kun osaisin vastatat, saisin varmaan tunteiden nobelin:)
Kuka minä olen koira, kissa, lintu, kala, nainen, mies...eihän sillä kai ole väliä...
Olen itse painiskellut avioliiiton mahdollisen päättymisen tuomien ajatusten kanssa. Samalla olen lueskellut mitä täällä on kirjoiteltu, se on herättänyt muutamia ajatuksia ja ihmettelyjä.
Vielä taustatksi hieman itsestäni ja tilanteestani...olemme olleet yhdessä n 15-v. ja nyt ollaan tilanteessa jossa tunteet ovat piilossa. Olemme enemmän kavereita kuin rakastavaisia. Tulemme juttuun hyvin, mutta melkein voisis sanoa että kirveelläkään ei intohimoa saa esiin kummastakaan. Tämähän tarkoittaa että seksiä ei juurikaan ole, edes "ihon tarpeen tyydytykseksi".
Hyvin useassa vastaavan kaltaisen tilanteen kesksutelussa on tullut muutamia jänniä kommentteja miehiltä. Olen kokenut ne rakkaudettemuuden vähättelyksi. Pitääkö pitkemmän yhdessä olen johtaa kaveruuteen? kannataako tyytyä siihen? Vaikka molemmat kaipaavat muuta? Kaveriahan ei jätetä, mutta ... harvoin kai mennään sänkyyn ( ei ainakaan minun maailmassa) Tuntuu väärältä antaa pois iso mukava, tärkeä osa ihmisyyttä...seksuaalisuus ja vaihtaa se toveruuteen.
Se , että näitä asioita pohdiskelee on uskoakseni paljon parempi kuin vain todeta, että "hei mä en nyt rakasta sua niin kuin ennen ja muutan pois huomenna" Kai miettiminen ja yhdessä rauhassa pohtiminen antaa paremmat eväät tulevaisuuteen. Mitä se tulevaisuus sitten onkaan, on jo eri asia. Suurimmalla osalla tännne kirjoittavista näyttää olevan suhteessa ongelmana juuri tuo kommunikaatio. ja monesti se on se mies joka ei osaa/halua puhua...miksi näin on? mitä pelättävää puhumisessa, yhdessä miettimisessä on hyvät miehet?
Mikä on oma oikeus onneen jos se samalla tuottaa toiselle pahaa oloa...vaikeaa..elämme nykyisin niin tunne rikkaassa maailmassa jossa kaikki on saatavilla. Asiat ovat isoja ja vaikuttavia. Mutta me ihmiset olemme pysyneet niinä samoina pieninä ihmisinä. Haluamme vaan kaiken ja heti, mutta olemmeko valmiit antamaan itsestämme muille. Omasta puolestni voin sanoa, että en ole. Valitetavsasti. Miksi...voi kun osaisin vastatat, saisin varmaan tunteiden nobelin:)
Kuka minä olen koira, kissa, lintu, kala, nainen, mies...eihän sillä kai ole väliä...
Vastaukset 25
Vanhimmat
ikävä kyllä. Yritä selvitä!
Tuntui hyvin samanlaiselta tilanteelta kuin omani. Lähdin 22 vuoden avioliiton jälkeen elämään yksikseni juuri samanlaisista syistä. Pikkuhiljaa ajatus alkoi kasvaa sisälläni ja vuoden harkinnan jälkeen tein sen. Nyt olen asunut 4 kuukautta yksin ja välillä tunnen musertavaa yksinäisyyttä, mutta samalla tiedän, että ratkaisuni oli oikea. Avioliitossamme ei ollut alkoholismia, pettämistä, väkivaltaa eikä muitakaan näiden kaltaisia eroon oikeuttavia syitä. Se oli vain niin tyhjä.. niin tyhjä. Täysin vailla henkistä tai fyysistä yhteenkuuluvuutta. En kannusta sinua eroamaan, vaan paras vaihtoehto on tietenkin saada parisuhde toimimaan. Jos sitä ei kuitenkaan pysty tekemään, ei itseään kannata uhrata koko loppuelämäksi kulisseihin.
samaan aikaan kun ainakin itselläni kolme lasta pitivät minut visusti kotosalla miehen aina paiskoessa töitä, huoh. Ystävät jääneet kotipaikkakunnalle eikä uusia löytynyt. Oma minä katoaa, siis se on kamalaa. Olla kuin ilmaa. Ja samaan aikaan ei "järkeviä" syitä erota kuten alkoholismi tai pahoinpitely. Jätetään vaan niin henkisesti kuin fyysisesti yksin. Mistä repiä se energia eroamiseen kun tilanne kuitenkin toivoton. Sitä toivoo salaa jotain kunnon syytä...
Mikä saa tekemään noinkin pitkän yhdessäolon jälkeen niin itsekkään ja radikaalin siirron? Oliko esim.sinun tapauksessasi lapsia ja mikä heidän tämänhetkinen tilanteensa on? Kuinka kauan "pahanolon"tunne on kalvanut, ja voisiko olla että se liittyisi tiettyyn elämänvaiheeseen esim. keski-iän kriisiin jonka me kaikki käymme omalla tavallamme läpi. Tuossa vaiheessahan mikään ei tunnu miltään,elämänkumppani ärsyttää olemuksellaan,tekemisellään,sanomisellaan eli häneen kohdistetaan kaikki syytökset omasta pahanolontunteesta. Tämä vaihe voi pahimmillaan viedä jopa useita vuosia ja voi vain kuvitella minkälaista kärsivällisyyttä se toiselta osapuolelta vaatii. Ne ketkä tämän vaiheen ovat selvittäneet sanovat lähes poikkeuksetta, että sen jälkeen kaikki taas alkaa tuntua hyvältä ja jopa herättää tuntemuksia ja tunteita puolisoa kohtaan ja loppuelämään haluaa panostaa "sata lasissa".Kokemuksesta tiedän mikä on pahin vaihtoehto ja seurauksia voi vain kauhulla odottaa.Mikään ei auttanut tilanteeseen, ei puhuminen,ei tekeminen,ei mikään kun mielen täytti ainoastaan negatiiviset asiat jotka otettiin joka tilanteessa esille pahoittamaan oma mieli- yritä siinä sitten sovitella. Sellaisen ohjeen antaisin kaikille teille jotka olette vastaavassa tilanteessa...Sinnitelkää, paha olo menee varmuudella ohi! Meillä ei jaksettu sinnitellä, ja ero tuli...Surullista ja turhaa ja kuinka montaa se koskettaakaan kipeästi.
Tämä meidän tapaus kehittyi vuosien varrella. Olimme yhdessä koko aikuisen ikämme. Mieheni uralla menestymisen myötä hän "hylkäsi" vaimonsa kokonaan niin henkisesti kuin fyysisestikin. Hän suuntasi kaiken tarmonsa oman elämänsä "fiboihin" eli siis kasa uusia kalliita harrastuksia ja "leluja". Vaimo tuntuikin varmaan tässä uudessa elämässä arkipäiväiseltä itsestäänselvyydeltä, jossa ei ollut mitään sellaista jännitystä kuin tässä uudessa elämässä. Vaimo kaipasi kumppanuutta tai edes sitä, että joskus puhuttaisiin yhdessä päivän tapahtumista. Fyysisestä kosketuksesta oli turha edes haaveilla. Mies oli aina kireä, jos "joutui" viettämään edes Joulunpyhät perheen kanssa. Pikku hiljaa vaimokin alkoi hankkia uusia harrastuksia ja ystäviä. Tämän myötä vaimolle selvisi, että elämästä selviää ilman tätä miestäkin. Itsetunto alkoi pikkuhiljaa kohota. Mies kävi kotona vain vaihtamassa vaatetta kulloiseenkin harrastukseen sopivaksi ja vaimo hoiti kaikki ison talon kotityöt sekä leipätyönsä.Kuitenkin mies oli sitä mieltä, että hän kustantaa koko perheen hyvinvoinnin. Noh.. sitten lapset, jotka ovat jo aikuisuuden kalkkiviivalla ja toinen jo ylittänytkin sen. Juuri lasten takia vaimo halusi pitkittää eroa mahdollisimman kauan. Nyt lapset asuvat entisessä kodissaan kaiken entisen ympäröimänä. He ovat sopeutuneet tilanteeseen ja käyvät äidin luona usein siis aina kun haluavat. Ymmärrän kyllä, että olen aiheuttanut lapsilleni surua, mutta uskon, että he selviävät. Välit ex-kumppaneiden kesken ovat hyvät. Tähän ratkaisuun liittyy vielä paljon asioita, jotka eivät tähän kirjoitukseen mahdu. Tässä kuitenkin pääpiirteet, kun kerran olit kiinnostunut. Kannatan parisuhdetta ja ehjiä perheitä, mutta uhrautumisesta seuraa vain katkeruutta.
kiinnostaa, etteikö sittenkin ole kysymys elämän kriisivaiheesta? Hyväksyikö miehesi erovaihtoehdon "mukisematta", eikä vastustellut? Kävittekö yhdessä tai erikseen ammattiauttajan luona asiasta? Onko sinulla liitostanne positiivisia muistoja ja mitä luulet niiden vaikuttavan eroprosessin edetessä. 4 kuukautta on lyhyt aika ja aivan varmasti se jos jokin on "kasvattanut" niin sinua kuin miestäsikin. joten sinuna en ihan vielä heittäisi kirvestä kaivoon asian suhteen. Itsekkään en vielä ole sitä tehnyt vaikka tilanne on jos mahdollista vielä pahempi kuin sinun tapauksessasi, Tunnevaihtelut ovat järkyttäviä laidasta laitaan... vai mitä?
Voi, onnellisia hetkiä meidän pitkässä liitossa oli vaikka kuinka paljon. Olimme toistemme parhaat kaverit ja yhteiset perheystävätkin kadehtivat meidän onnea, eivätkä nyt voi ymmärtää tilannetta. Varmaankin kyse tosiaankin oli elämän kriisistä ja kasvamisesta erilleen, mutta myös rahan ja vallan voimasta. Kaikki koko lopulliseen eroon johtanut massiivinen riita käytiin reilu vuosi sitten. Olimme molemmat lopen kyllästyneitä toisiimme ja silloin mies vaati vaimoa häipymään elämästään. Vaimo halusi jatkaa ja aneli jatkoa sekä vetosi yhteisiin onnellisiin vuosiin ja kaikkeen yhdessä rakennettuun sekä lapsiin. Mies käytti häikäilemättä hyväkseen vaimon alistumista ja painoi saappaansa alle entistä tiukemmin ja itse ilotulitti osallistumalla entistä vähemmän mihinkään arkipäiväiseen ja olemalla lomalla akselilla etelästä pohjoiseen. Vaimo hoiti kodin nöyrästi ja toivoi, että mies tajuaa. Ei nukuttanut eikä ruoka maistunut. Piti vain lenkkeillä että olisi muuta tekemistä Kun kevät koitti vaimo olikin saanut elämän itselleen. Se oli aluksi vain hengen pitimiksi, mutta myöhemmin se alkoi myös viehättää. Oli ystäviä joiden kanssa puhua ja tekemistä johon miestä ei tarvittukaan. Puntit kääntyivät. Mies halusikin jatkaa, mutta siten että vaimon piti hyväksyä asemansa miestään huonompana. Kumppania mies ei enää vaimostaan halunnut. No.. vaimolta olikin kadonnut kunnioitus ja rakkaus miestänsä kohtaan ja kunnioituksen katoaminen oli se suurin syy siihen, että vaimo lopulta lähti. Kävimme muuten myös ammattiauttajalla, josta ei ollut mitään apua. Mies on verbaalisesti lahjakas ja vaimo vain tyytyi miehen analyyseihin ja näkemyksiin ja itki. Tuntuisi hyvältä kuulla myös sinun tarinasi. Voisi vaihtaa mielipiteitä joista voisi olla hyötyä molemmille.
on mielenkiintoinen sinunkin tapauksesi. Yhteneväisyyttä läytyy vaikka millä mitalla ja mielelläni kerron sinulle hieman meidänkin tapauksesta (osa voi olla tuttua jo edellisistä kannanotoista). Pitkä liitto takana, lapsia useampi. Isäntä yrittäja henkeen ja vereen, ehkä narkomaani (työ), omasta mielestään kuitenkin teki kaiken perheen edun nimissä ja hyvää tarkoittaen. Tottunut tekemään itsenäisesti päätöksiä ja teki niitä myös yksityselämän eri järjestelyissä ja hankinnoissa... jälleen kuitenkin hyvää tarkoittaen. Yhteistä aikaa ei varmastikaan aikoinaan ollut riittävästi, mutta silloin ei asiaa otettu vakavasti esille. Yrityspuolella oli aikoinaan myös vaikeuksia, nekin kestettiin yhdessä vaikka kovaa olikin. Isäntä tuli "pahaan ikään" ja oli varmasti vähemmän seurallinen... sitä kesti aikansa ja olo alkoi helpottamaan ja siitä selvittiin , kunnes vaimolla vastaava vaihe iski päälle. Isäntä ymmärsi missä mennään ja alkoi antamaan aikaa kotiin ja perheelle, mutta apua ei siitä tuntunut olevan , pahanolontunne valtasi vaimon mieltä yhä voimakkaammin ja johti hänen puoleltaan yksipuoliseen erohakemukseen.Muutto pois kotoa isännän ja lasten luota ja yksinasumista muutama kuukausi, kunnes mieli alkoi helpottamaan ja edessä muutto takaisin vailla muuta vaihtoehtoa...kaikki hyvin. Kunnes taas syyskesällä paha mieli valtasi mielen ja sama ruljanssi päälle ja muutto. Eroprosessi oli vielä auki joten helppo asia hakea toista vaihetta ja peli lopullisesti näiltä osin pelattu.Mitään edes yksittäistä syytä ei pystytä sanomaan, ainoastaan jotain ympäripyöreaa vailla mitään pohjaa, ainakin minun mielestäni.Todella turhaa ja surullista. Itsekäs ratkaisu joka satuttaa useita todella syvältä ja jättää varmasti pahoja arpia kaikkien mieliin.Ulkopuolinen apukaan ei tuo tilanteessa apua jos itse ei katso olevansa sellaisen tarpeessa. Olisi pitänyt olla vielä kärsivällisyyttä tovi ja varmasti asiat olisivat loksahtaneet paikalleen. Rakkautta ei ainakaan toiselta osapuolelta ole puuttunut, eikä yritystä tilanteen selvittämiseksi, kaikki keinot käytettiin mutta mikään ei auttanut. Ainoa toivo vielä on että silmät aukeavat jossain vaiheessa... ovet ovat vielä auki...ikuinen optimisti kun olen.Tässä karkea läpileikkaus meidän kertomuksestamme, yksityiskohdat valaisisivat asiaa huomattavasti mutta kertomus muuttuisi pokkarista romaaniksi.
Tuntuu niin tutulta. Yrittäjäpä hyvinkin. Yritin ymmärtää yrittäjän vastuut suun muut. Siis oliko näin, että sinä myös nyt toistamiseen asut yksin. Olen itse oppinut tässä, että tunnetilat vaihtelevat ja pitää muistaa ajatella "vasta huomenna mietin tuotakin". Itse olen siinä vaiheessa että en enää ole rauhaton, vaan tyytyväinen tästä omasta elämästä. Pitää hyväksyä se, että tunteet menevät vuoristorataa ja se on kai tässä tilanteessa luonnollista. Osaan jo vastata ahdistukseen ajattelemalla,että se menee kohta ohi. Aina on mennytkin. Entiseen en enää halua palata, vaikka edes papereita ei ole vielä jätetty. Olen tyytyväinen myös suhteeseeni lapsiin. Soitellaan päivittäin ja he käyvät luonani ja ovat myös yötä. Minulla on parempi keskustelusuhde heihin kuin ennen. Olen kaikin puolin tyytyväinen siihen, että saan itse olla itseni. Ihmistähän ei ole tarkoitettu yksin olemaan. Noh.. siihen puoleen malttia. Ei mitään sekoiluja mutta silmät avoinna. Elämä maistuu taas. En halua edelleenkään kannustaa eroon, mutta itsellenikin yllätykseksi se on tuonut myös hyviä asioita. Ei kannata pelätä. Voimia toivon Sinulle omassa ratkaisussasi. Vain sydämen ääntä pitää kuunnella. Sinun ja minun tapauksessa ero on ainakin siinä, että miehesi on valmis edelleen ottamaan sinut takaisin. Se on mielestäni rakkautta ja oman ylpeyden uhraamista.Minun mieheni ylpeys oli jo ennen eroa selvää. Hän ei tee kompromisseja. Ehkä tästä syystä tämä tilanne onkin minulle helpompi kuin sinulle
kun ilmoitan sinulle että "kovin" nimimerkin takaa löytyykin se isäntä eikä vaimo.Kertomus on ehkä tarkoitusperäisestikin kirjoitettu hieman tarinanomaisesti. Minkälaisia ajatuksia tämä herättää sinussa, vaikuttaako keskustelun arviointiisi... toivottavasti et ole pettynyt!
Tarinasi oli siis fiktio? Enpä ole näillä nettipalstoilla juuri aikaisemmin vieraillutkaan,mutta tulipa ensimmäinen varoitus siitä, että täällä voi joutua puheisiin kenen kanssa vain. Mielestäni on ikävää, että näillä "jutuilla" mennee pohja pois rehelliseltä mielipiteiden ja kokemusten vaihtamiselta. Omalla kohdallani tämä on lähinnä ajanvietettä, mutta joku voisi oikeasti tarvita rehellisiä näkemyksiä ja kokemuksia. "Jutuillasi" sait minut kertomaan oman tarinani rehellisesti. Alun perin ei suinkaan ollut tarkoitus alkaa tilittää mitään omasta elämästäni. Noh.. kukin käyttäkööt tätä keskustelukanavaa miten parhaaksi näkee. Pitää vain muistaa itse olla varovaisempi jatkossa. Joka tapauksessa hyvää jatkoa sinulle satusetä.
ihmettelen, mistä ihmeestä sait sellaisen käsityksen että juttuni olisivat olleet fiktiota? TOTTA JOKA SANA! Olisitko ystävällinen ja lukisit ne vielä kertaalleen niin huomaat että ei ole ollut minkäänlaista tarkoitusta hämätä tai kertoa muunneltuja totuuksia. Minulla on todella vaikea aika elämässäni tämän tilanteen vuoksi eikä missään tilanteessa tulisi pieneen mieleenikään leikkiä tällä asialla. Voisitko ystävällisesti vielä vastata, ettei vaan kävisi niin että tämä mielenkiintoinen keskustelu loppuisi siihen että molemmat pahoittaisivat mielensä.Kiitos jo etukäteen!
luin kirjoituksesi uudelleen, mutta nyt en ihan tiedä missä mennään. Luulin, että esiinnyit vaimona, joka lähti pois. Onko kuitenkin niin, että sinä jäit lasten kanssa ja vaimo lähti. Siinä tapauksessa pyydän anteeksi, että vedin liian nopeita johtopäätöksiä. Tarkoitus ei ole pahoittaa mieltäsi enempää kuin tilanteesi kotona on sen jo tehnyt. Nyt en kuitenkaan halua täällä julkisesti asiasta enempää keskustella. Jos haluat vielä vaihtaa ajatuksia kanssani, ilmoita sähköpostiosoitteesi. Joka tapauksessa toivotan voimia ja kärsivällisyyttä sinulle. Kaikki järjetyy varmasti tavalla tai toisella. Aika parantaa.
että vastasit, se oli minulle hyvin tärkeää. Näin siinä kävi kuin sanoitkin , vaimo oli se joka lähti ja hänet hyvin tuntevana koen suurta huolta myös hänesta, sillä en hyvällä tahdollanikaan voi käsittää mikä saa henkilön jolle lapset ovat aina olleet kaikki kaikessa tekemään näin radikaaleja ratkaisuja mitä hän on tehnyt. Keski-iän kriisiinhän liittyy mielialavaihteluita ja masennusjaksoja se on aivan selvä ja ymmärrettävää näin "sivusta" katsellen, mutta miten saat itse kriisissä olevan henkilön sen tajuamaan onkin jo toinen juttu. Pienikin asian esilleotto aiheutti kovan riidan, Itsehän se pitäisi huomata ja hakea tilanteeseen apua, kuinka paljolta mielipahalta ja kärsimykseltä säästyttäisiinkään. Toivotaan että nämä kirjoitukset auttaisivat joitain niistä ketkä painiskelevat vastaavassa tilanteessa.
tulee sellainen olo että sinä tässä olet se joka on menettänyt ja paljon...ex-vaimosi on ehkä saanut jotain jota on kaukin kaivannut. Noh sitä ei kukaan muu kuin hän voi tietää.
Lapset...onko lapsille hyvä kasvaa ympäristössä jossa on tyytymättömyyttä ja onnettomuutta. Ei se tee lapsia onnlisiksi että biologiset vanhemmat ovat läsnä, vaan se että ympärillä on rakkautta ja kunniotusta, onnea. Ei ero tarkoita lasten pahaaoloa...vaan mahdollisuutta kaikille onneen
Olet todella kärsivällinen vaimosi suhteen. Oletteko kuitenkin tällä hetkellä hyvissä väleissä vaimosi kanssa? Onko ero siis ollut lopulta sopuisa ja käytännön järjestelyt sujuneet ilman riitaa? Kokemukseni mukaan lapsille on todella helpottavaa, jos vanhemmat ovat pystyneet säilyttämään tässä vaikeassa tilanteessa välinsä. Luulanpa että entisen puolison kanssa "ystävyyden" ylläpitäminen on vaikeaa viimeistään siinä vaiheessa kun jommalla kummalla on uutta seuraa. Mielestäni lapsista ei niinkään kannata olla huolissaan jos tapaamiset ja muut järjestelyt sujuvat hyvässä yhteishengessä. Minulle on ainakin ollut suuri helpotus, kun olen huomannut heidän voivan hyvin. En ainakaan vielä välitä syöksyä uuteen suhteeseen ennen kun saan tämän vanhan käsiteltyä. Tässä vaiheessa itselleni vapaa-aikaan riittää työ, liikunta ja hyvät ystävät. Usein on ihanaa myös ajatella ihan itsekseen illalla kynttilän valossa. Siinä ne menneet tulee käytyä läpi. Sitten; onhan vielä tämä uusi tuttavuus, netti.
on tämä minullekkin ollut, myös uusi tuttavuus tämä netti ainakin tässä suhteessa.Välit ovat, miten sen sanoisin, stabiilit,jotenkinhan asioita on käsiteltävä vaikka nyt olen tarkoituksella yrittänyt olla häneen vähemmän yhteydessä, koska se tässävaiheessa taas tuntuu häntä ärsyttävän. Kaikki on täysin viimevuoden toisintoa ja keväällä vuosi sitten muutaman kuukauden "irtioton" jälkeen hänellä olikin jo toinen mieli mikä johti muuttoon vuorostaan kodin suuntaan. Kunnes taas se syksy toi pahanolon pintaan jo tiedetyn seurauksin. Nyt vaan ero on virallisestikin selvä joten tulevaa kevättä ei uskalla edes ajatella. Taidan olla jonkunverran hullu kun ovea edelleen pidän auki. Kaikki asiaan kuuluvat paperihommat on hoidettu joten ne eivät ole enään edessä. Lasten suhteen olen silti huolissani sille en voi mitään. Osa heistä on todella sellaisessa ikävaiheessa että ihme on jos jotain tällainen trauma ei heidän sisimpäänsä jätä...toivottavasti olen väärässä. Varmasti tämä olotilakin ajanmyötä alkaa helpottamaan vaikka tällä hetkellä tapahtunutta on tosella vaikea hyväksyä.
Kuulostaa siltä, että sinun olisi aika suunnata kohti tulevaisuutta ilman vaimoasi. Sinuna tekisin hänelle jo selväksi, että et voi elää hänen mielenvaihtelujen kanssa. Rikot vain itsesi, jos haikailet menneeseen. Ehkä ja toivottavasti hänkin on jo tehnyt päätöksensä. Se jos mikä rikkoo myös lasten mielen, jos äidin paluu on jatkuvasti tapetilla. Lapsillekin olisi suotava mahdollisuus suunnata tulevaan elämään, jolla olisi selvä suunta. Vaimosi on kuitenkin aikuinen ihminen, jonka on kyettävä tietämään mitä haluaa. Vielä yksi paluu on mielestäni ok, mutta jos noin nopeasti vaihtaa kuitenkin suuntaa, olisi sille tehtävä jo loppu. Eihän hän vaan käytä sinun kärsivällisyyttäsi hyväkseen ? Tietää, että voi palata jos huvittaa. Suunnittele sinä omasi ja lastesi elämä parhaalla mahdollisella tavalla. Tulet varmasti vielä kohtaamaan myös rakkautta elämässäsi. Ole optimisti ja huomaa, että maailma on täynnä mahdollisuuksia. Tietenkin on rankkaa kantaa päivittäinen vastuu lapsista, mutta rutiini kyllä muodostuu. Muista, ettet täysin omistaudu lapsillesikaan, vaan huolehdi myös itsestäsi. Yritä tasapainottaa työ, lapset ja oma aikasi niin, että vähitellen alat viihtyä elämässäsi. Vaikka itsekin olen tehnyt vaimosi kaltaisen ratkaisun, en kuuna päivänä voisi kuvitella leikkiväni paluun ja lähdön kanssa. Milestäni asia pitää miettiä niin valmiiksi, että se on valmis.
Niinhän sanotaan että välinpitämättömyys on pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua ihmissuhteissa. Siis tarkoitan että se aiheuttaa pahimmat seuraukset.
Erkaantuminen on parisuhteen normaali kehitysvaihe, joka tulee jokaisessa suhteessa juuri noin 15 vuoden yhteiselon jälkeen. Mutta kun sen ymmärtää ja kestää, parempaa on jälleen luvassa. Avioliittoa ei kannata rikkoa sen vuoksi, jos arki sujuu eikä mitään oikeita asioita (väkivalta, alkoholismi tms.) ongelmana ole.
Tuohonhan se johtaa väkiselläkin. Tunteet ja himot katoavat mutta jos tarpeet eivät niin eikun hommiin. Niin minä tein kun en halunnut miestäni vaan pakkohan se oli jostakin tyydytys kaivaa ja mistäs sitä jatkuvasti uutta rakastajaa kaivaa!!!
Silmät kiinni ja mielikuvitusta. Sitähän varten nämä fiktiot ovat olemassa. 30 vuotta oltiin yhdessä mutta nyt sitten loppui kun sain tarpeekseni hänen väkivaltaisuudestaan.
En koskaan sanonut etten rupea hommiin. Vaikka mikä olisi ollut. Kuukautisten aikana ei kyllä viitsinyt - yäk! Kuka sitä silloin ja sattuuhan se.
Minulla on aina tehnyt mieli vaikkei itse mies olekkaan kiinnostanut. En tiedä olenko epänormaali? Olisikko minun pitänyt olla mies?? OLen sitä miettinyt monta kertaa.
Sen jälkeen kun kohtu leikattiin veke, halut vain lisääntyivät. Nyt joudun olemaan "puuttteessa" pari viikkoa kun nyk miesystävä asuu kauempana.
Täytyy käyttää apuvälineitä joita totuin käyttämään jo 10 viimeisen avioliittovuoden aikanakin!! Siitäkö mieheni tykkäsi kun huomasi!!! Nojoo.
Avioliitossa onystävyys ja kaveruus parasta. Jos sitä ei ole se loppuu! JOs te pystytte keskustelemaan kaikesa, harrastamaan yhdessä sitä ja tätä niin miksette voi sitten mennä sänkyyn!!!
Keksikää jotakin piristävää hyvänen aika
Meillä yhteiseloa 6 vuotta takana yksi lapsi (4v). Nyt ollut jo 1,5 v seksitön, ei nukuta samassa huoneessa, ei tehdä yhdessä mitään, ei edes jutella, lasta hoidetaan molemmat nykyään yhtäpaljon ennen vain minä. Mieheni ei näytä kärsivän tilanteesta taikka mistähän minä sen tietäisin, ei näytä tunteitaan, ei koskaan kerro mielipiteitään... ei mitään.
Tunnen olevani yksin parisuhteessa, toisaalta en minäkään yritä tehdä asialle mitään, en rakasta, en halua, en edes pidä miehestäni..
Niin että pitäiskö sinnitellä?? Miksi??
Lapsen vuoksi?? oppiiko lapsi tästä hyvän mallin??
Kovin kiinnostavaa...tämä vaihe juttu. Itse koen asian niin että kaikkeen voi halutesaan tottua, sopeutua. Jos tätä tilannetta pitää vaiheena ja päätää vaan jatkaa, niin jonkun vuoden/vuosien kuluttua tämä on se oikea taopa olla yhdessä. Eli sitä sopeutuu. Luulisin sillä olevan hintansa, osan tunteista, toiveista, haluista joutuu tyukahduttamaan. Tuskin se voi olla hyvästä. Ei tuntteiat uskoakseni saa takaisin odottamalla. Ja ainahan joka suhteessa on ne hyvät hetkensä. Kysymys onkin mitä sitä itseleen haluaa. Oikeaa vastausta ei vaan taida olla olemassa.
Siten tämä arjen sujuminen...jos haluaisin olla tyytyväinen siihen että arki sujuuu, naisin talouden hoitajan. On varmaan sosiaalisesti hyväksyttävämpää erota selvän syyn vuoksi..uskottomuus, alkoholi, väkivalta jne..eikös halu kaipuu onnellisuuteen ole yhtä hieno asia tavopiteltavaksi.. Meillä on perustaroeita ruoka&juoma, terveys, turvallisuus, jne muta oikeastaan aina unohdetaan yksi seksuaalisuus. Pitäisikö sen toteuttamen kuulua samaan ryhmään kuin turvallisuus ja terveys?
Maailma on ja elämä on uhmeellistä
Jukka
Olen myös sopeutunut tilanteeseen erilaisten kriisi- ja uhmakausien myötä. Ei jaksa enää välittää siitä suhteesta niin kuin ennen, toisaalta se on tuonut myös paljon hyvää tullessaan, kun ei heti heittänyt hanskoja tiskiin. Olen itse muuttunut paljon ja lopulta parempaan suuntaan, kun olen käynyt omia juttuja tässä läpi. Lopulta ei voi muuttaa kuin itseään, sekös kaikkein vaikeinta meillä yleensä on oivaltaa. Mutta kun muuttuu itse niin toinenkin muuttuu välttämättä mukana tai jää.
Olen esim päässyt viimein eroon hylkäämispelosta jota en ollut edes tunnistanut ennen- niin syvällä se oli. Ihanaa olla vapaa siitäkin, kävi kuinka kävi, tiedän että selviän, en roiku enää toisessa tippaakaan. Eikä se tarkoita etten välitä, mutta en ole riippuvainen. Elämäni on omissa käsissäni, olen itse vastuussa elämästäni ja päätöksistäni. Ei lopulta tarvitse odottaa ulkopuolista syytä erotakaan jos se on paras ratkaisu. Itse se vaan on päätettävä mitä elämältään haluaa ja suhteeltaan. Ja joko tyytyy siihen mitä on tai lähtee muutosten tielle.
Naisilla on usein seksintorjumisen taustalla muuten paljon vääristyneitä mielikuvia, eivät osaa ottaa sitä vastaan hellyytenä ja rakkauden osoituksena, mutta eivät tunnusta sitä itselleenkään vaan haetaan syytä kumppanista.
Aina pitäis muistaa kaikkien katsoa vaan peiliin, kun pystyy sitä kaveria joka sieltä katselee rakastamaan täysin ja ehdoitta, pystyy rakastamaan toisiakin ja hyväksymään heidän antamansa rakkauden.
Joten eiköhän asia selviä. Jollakin tavalla. Kunhan ei pelon vuoksi jähmetä itseään kaikesta elämästä.
olen vaan edelleenkin sitä mieltä varsinkin tässä sinun tapauksessasi, jos mitään lopullista ei vielä ole ehditty tehdä, että älä hyvä ystävä nyt luovuta 15-20 vuotta on pitkä taival yhdessä eikä sitä noin vain pysty jättämään taakse. Eivät ne tunteet sieltä mihinkään ole kadonneet vaikka tällä hetkellä siltä tuntuukin! Edelleen väitän että sinä tai puolisosi tai molemmat elätte elämässänne vaihetta missä mikään ei maistu ja jokainen asia tuntuu ylipääsemättömältä...TAISTELE!!! Itse kävin oman kriisivaiheeni läpi ja selvisin siitä vaikka koville ottikin, läheisistä puhumattakaan. Kun itsellä olo helpotti iski sama vaihe vaimolle päälle ja hänellä ei taistelutahto riittänytkään vaan oli pakko tehdä radikaali ratkaisu . Tämä ratkaisu koskettaa minun lisäkseni todella kipeästi muitakin perheenjäseniä jotka muutenkin elävät omassa elämässään omia vaikeita kehitysvaiheitaan. Jo pelkästään lasten suhteenkin tällainen käyttäyminen on mielestäni todella itsekästä ja henkilökohtaisesti olen siitä hyvin surullinen ja katkerakin... Onko mitään tärkeämpää kuin lapset ja se että saatamme heidät turvallisesti omaan aikuisuuteensa? Tällaiset esimerkit ja traumat eivät voi olla vaikuttamatta heidän tulevaan elämäänsä ja suhtautumiseensa parisuhteeseen.