Missä vika?

Minullakin on monenlaisia ystävyyssuhteita ja näen aika pikaisesti, että haluanko tutustua johonkin henkilöön paremmin vai olenko vain ns. hyvän päivän tuttu.

En kuitenkaan tuomitse ketään heti ensivaikutelman jälkeen. Voin yrittää jutella ja vaihtaa mielipiteitä. Jos mielipide-erot kasvaa liian suuriksi ja huomaan olevani jatkuvasti eri mieltä, niin vaihdan kyllä seuraa.

Sen voisin sanoa neuvoksi, että ole niin kriittinen toisia kohtaan. Kaikille on ystäviä olemassa ja kun sellaisen tapaa, ei kannata heti päästää irti.

Yksi sana puuttui välistä. Mun piti sanoa, että älä ole niin kriittinen.

Toisaalta olen miettinyt onko se liika pohdiskelu sitten johtanut siihen, että oma ajatuksenjuoksuni on erilainen kuin muilla. Usein, jos joskus keskustelua yritän avata jostain asiasta, niin useilla henkilöillä on semmonen WTF ilme - en tiedä johtuuko itse puhumisesta, koska olen oikeasti tuppisuu, vaikka toisaalta se on tosi ärsyttävää puhua vain puhumisenvuoksi vaiko siitä että kysymykseni/ ääneen pohdiskelu kuulostaa oudolta esim. Olen usein miettinyt ja ollut sitä mieltä että jos ei olisi aikaa käsitteenä, mitään ei olisi olemassa, koska kaikki reaktiot maailmankaikkeudessa tarvitsevat aikaa mennäkseen kohteesta A kohteeseen B ja että jos esim. sähköenergia katoaisi yhtäkkiä niin koko maapallo tuhoutuisi sen takia. Tämä on vain jäävuoren huippu.

Lisäksi minun on jostain syystä hankala olla olematta kriittinen, jos joku esittää minun mielestä liian yksipuolisen tai liian subjektiivisen mielipiteen, on minun pakko esittää vasta-argumentti, en kuitenkaan riitele. En tiedä myöskään olenko hieman sitoutumiskammoinenkin, koska usein punnitsen asioiden tekemistä siltä kannalta kannattaako riskiä ottaa - epäonnistuminen tai pettymys olisi vain oman ajan hukkaamista, siksi varmaan en myöskään äänestä, koska en koe mitään puoluetta 100% omaksi, enkä halua olla vastuussa siitä, jos oma ääneni olisikin se, joka laittaa asiat vituralleen.

Luulen, että tuo sitoutumiskammo on se ongelma. Varmaan.

Aikahan on vain käsite maailmasta joka on yhtä suurta mosaiikkijatkumoa.

Itse tykkään haastaa itseäni, ja mennä oman mukavuusalueen ulkopuolelle välillä, varsinkin silloin kun tuntuu jotenkin nukkaiselta tai ummehtuneelta henkisesti, paikalleen juuttuneelta. Se virkistää, enkä ole mitenkään vammautunut tai kuollut tai muuta, paitsi kerran tuli päähän pikku ventti blunt force trauman seurauksena, mutta sekin oli... noh ei todellakaan kokonaan omaa syytä :)

En usko että sitoutumiskammo on suurin ongelmasi, sillä olet lukenut metafysiikkaa ja ilmeisesti yliopistotason filosofiaa ja psykologiaa, se vaatii sitoutumista. Ja sitoutuminenhan on sitä ettei lähde litomaan heti kun tulee vähän vaikeuksia vaan kohtaa ne. Se joka antaa peloilleen periksi, varsinkin tietyissä asioissa, vaikka parisuhteissa, on niissä tietyissä asioissa sitoutumiskammoinen. Kaikissa asioissa tulee yleensä ensihuuma ja sitten se todellisuuteen paluu että hei, ei olekaan pelkkää ruusuilla tanssimista.

Nojoo, ehkä sinulla on sitoutumiskammo... niissä asioissa mitkä ovat oman mukavuusalueesi ulkopuolella. Kokeile oikeasti ihan huviksesi joskus kuntosalia personal trainerilla, tai kalliokiipeilyä, tai koskenlaskua tms., jotain missä joudut vähän haastamaan itseäsi eri tavalla. Mä olen vähän tämmönen hippi, käyn salilla ja syön paljon lihaa mutta luen tosi henkisiä juttuja esim astrologia, kiinalaiset muinais jutut, tehnyt itselleni jonkin verran akupunktiota jopa... kaikkea muuta. En perusta niin paljoa tieteestä vaikka hyvä matikkapää on, mutta luin kaverin lainaamaa Stephen Hawkingin Ajan Lyhyttä Historiaa ihan haastaakseni itseäni, ajatuksella. Pirun vaikea kirja, 40 sivua rämmitty vasta. Se on mun mukavuusalueen ulkopuolella eikä mulla ollut mitenkään juuttunut olo, mutta kun tuli tilaisuus niin kokeilin tosissani.

Vanhoilla ja uudemmillakin taolaisilla on yksi kulmakivi: oma kokemus on paras opettaja, teoria jne tulee kakkosena. Omaan kokemukseen voi aina kuitenkin luottaa jossain mielessä. Ihminen on tehty oppimaan uutta, ja se tarkoittaa uuden kokemista.

Luulen että sinulla on alitajuisesti joku taju, tiedät alitajuisesti ettet saa seuraa jos sulla on liian "impotentti" lässähtänyt fiilis. Sehän säteilee väistämättä ulos. Ei siinä ole oikeasti mitään pahaa tai tuomittavaa, ei missään ole eikä mikään itsesyytös hyödytä mitään, been there done that wrote a book burned it. Kirjoja lukemalla tulee helpommin sellainen fiilis koska kirjoista ei saa samaa energiaa kuin vaikka luonnosta tai salilta salikissoja katsellessa ohimennen (älä kyylää, anna silmiesi oikeasti vahingossa osua tarkoittamatta), tai karaokesta tai vaikka perus hauskanpidosta ihan missä tahansa tilanteessa vaikka yksinkin. Mutta elä.

Kun tarkkaan nyt muistelen, niin minulla on oikeastaan vain kaksi kertaa koko elämämäni ajalta, kun kaverin kanssa "loksahti" oikein kunnolla. Eka oli ainoan kaverini (minua kiusattiin aika rankasti koko peruskoulu) kanssa ala-asteella, kun hänen luokseen kiikkuun istumaan ja alettiin vaan jutella (ihmeellistä sinänsä kun olin hyvin arka) - siitä lähtien ollaan oltu parhaita kavereita. Toinen oli 2014 kun olin sivarissa ja siellä oli sellainen uskovainen poika, vähän vanhempi kuin mää ja meillä loksahti siksi kun vahingossa sivulauseessa kritisoin hänen uskontoaan - ateisti kun olen. Siitä sitten seurasi monen monta hienoa keskustelua, vähän kaduttaa kun ei vaihettu mitään yhteistietoja jne. Sitten jotenkin minulla on ollut se, että en viihdy yhtään ikäisteni seurassa, vaan seuran pitää olla muutaman vuoden vanhempaa. Sama käy myös seurustelussa (olen siis homo, ehkä greyseksuaali). Olen aina miettinyt että haluaisin seurustella vähän vanhemman miehen kanssa - ei siis mitenkään paljon vanhemman, 5-10 vuotta vanhempi olisi hyvä ikäero jne. Minun pitää siis tarkentaa, etten ole vielä yliopistossa - unelmana olisi päästä, mut rahallisesti ei ole vielä mahdollisuuksia, vaan lukioaikoina luin paljon näihin asioihin liittyvää opiskelujen ohessa ja itsekseni, koska oli paljon aikaa (ei harrastuksia, ei kavereita jne.) Lukiossa otin kaikki kurssit psykologiasta, filosofiasta ja uskonnosta jne. Harmittaa etten lukenut fysiikkaa, kemiaa tai bilsaa kuin pakolliset. Usein luen semmosia encyclopedioita tai syvältäluotaavia kirjoja jonkin tietyn alan aiheesta esim. Suomen esihistoria jne. Luen myös paljon ns. huuhaata eli parapsykologiaa, rajatietoa, okkultismia ja pseudotieteitä ja heijastelen niiden teorioita omasta näkökulmastani, pyrkimyksenäni on tietysti olla mahd. rationaalinen ja objektiivinen. Uskon tieteeseen aika paljon, mutta en 100% vaan ehkä 95%

Mulla on samoja ongelmia siinä mielessä, että juttukavereita puuttuu syvällisten juttujen puhumisesta. Oma luonne ja taustat tuntuvat hieman samoilta myös. Vois olla mielenkiintoista jutella ja kuulla mitä kaikkea oot miettiny.