Miten teiltä onnistuu treffailu ja seurustelun aloitus jos on ollut jo kauan yksin ja tottunut siihen? Miten kestää ahdistusta siitä että joku veisi yhtäkkiä paljon aikaa elämässänne?
Olen yksinäinen ja haluaisin löytää jonkun mutta samalla tuntuu vaikealta tottua ajatukseen tai sopia treffejä.
Olen yksinäinen ja haluaisin löytää jonkun mutta samalla tuntuu vaikealta tottua ajatukseen tai sopia treffejä.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Se onnaa silleen, että ajattelee menevänsä ensin vaan tutustumaan ihmiseen. Ei mitään paineita. Jutellaan vaan. Ja sitten jos skulaa, sovitaan uudet treffit ja niin eespäin. Pikkuhiljaa siihen tottuu, jopa pettymisiinkin tottuu, kunhan pysyy framilla eikä linnottaudu himaan mököttämään.
Ja kun saa aikansa tutustua rauhassa, alkaa tottua toisen läsnäoloon ja sitten jopa kaivatakin tätä, jne. Pieleen menee ainakin mulla heti, jos suostun liian nopeesti liian intiimiin kanssakäymiseen. Se on varmin tie lyhyeen tunnepyrähdykseen josta ei jää kuin höyheniä muistoksi. ;)
"Pieleen menee ainakin mulla heti, jos suostun liian nopeesti liian intiimiin kanssakäymiseen."
Joo uskon että tämä on ollut mullakin suurin syy siihen, miksen kyennyt rakastumaan eksiini. Ne miehet joihin olen rakastunut ovat antaneet enemmän tilaa ja ainakin mahdollisuuden koskemattomuuteen pidemmäksi aikaa.
Ei onnistu mitenkään.Uskon että vietän koko elämäni sinkkuna
Sama juttu. Ahdistaa jo pelkkä ajatuskin siitä, että väkisinkin siinä joutuisi tutustumaan useampaan kuin yhteen ihmiseen. Kaikilla on kuitenkin sitä perhettä sukulaisia ja kavereita. Ei vaan jaksa.
Minua ei ainakaan ahdista ajatus, että joku veisi aikaa elämässäni. Tänhetkinen elämä on muutenkin sen verta tylsää ja aikaa on liikaakin, että sitä haluaisi kuluttaa aktiivisesti jonkun kanssa.
Mutta noin muutoin, seurustelun aloitusta en näin 2 vuotta sinkkuna oltuani jaksa kauheammin miettiä. Uskon että se oikea tulee eteen muun elämän elämisen sivussa, jos on tullakseen, joten turha siitä etukäteen on stressiä vetää.
Todennäköisyys että joku "vain tulee" pienenee kovaa vauhtia sitä mukaa kun ikäännyt.
No minusta nyt esimerkiksi nettipalstat eivät ole se "oikea" tapa löytää todellista rakkautta... Eihän se ole edes romanttista, toisin kuin tosielämässä tapaaminen. Ja olen kyllä antanut niille epäromanttisille neittideiteillekin mahdollisuuden, useaankin kertaan, mutta eivät ne muutenkaan ole kovin toimiva konsepti.
No mikä se paikka on mistä etsitään? Täällä kerrotaan, että ei baarista mitään löydä ei nettideitista eikä palstalta. Mistä sitten ja eikö näissä edellämainituissa paikoissa sitten käy ollenkaan normaaleja ihmisiä?
Elämästä. Vaikka lenkkipolulla saisi tulla joku vastaan ja tervehtiä (näin tutustuin ekaan poikaystävääni). Tai sitten bussissa/junassa. Tai koulussa (mikäli pääsen syksyllä opiskelemaan). Ja kyllä se baarikin itselleni kelpaa. Pääasia että on live-elämästä.
Ilmankos se näin vaikeata on ollutkin. En käytä junaa tai bussia. koulua en käy ja juoksulenkillä tuskin kukaan hihasta nyppää tai itse pysäyttäsin jonkun.
Poliisi olisi varmaan kohta perässä kun häiriköi lenkkipolulla.
Emmäkään ole enää pitkään aikaan etsinyt mitään. Juuri tuli kaksi vuotta yksin oloa täyteen. Välillä tuntuu, että on vielä niin monia taisteluita, jotka pitää käydä yksin, ettei voisi olla mitään ja välillä taas tuntuu, että olisi jo valmis kirjoittelemaan uusia tarinoita.
Toki tiirailen ja katselen, mutta yleensä jätän hommat juttelu yms. tasolle, koska asiat alkaa vaikeutua, kun menee pidemmälle.
Onnistui taustoihin nähden yllättävän hyvin. Loppujen lopuksi paisuhde on ihmisen luonnollinen tila johon sopeutuu luonnostaan. Ehkä ei kannata huolehtia etukäteen.
Ei onnistu minultakaan. Muutaman vuoden sinkkuuden jälkeen olis vielä lähtenyt, mutta nyt kun sinkkuutta on kestänyt jo yli 10 vuotta, olen alkanut suorastaan pelkäämään miehiä. En kertakaikkiaan vain osaa enää niitä juttuja. Ahdistaa ajatuskin että joku koskis muhun, oon tottunut niin elämään siinä omassa kuplassani. Olisi kamalaa kun ei saisi olla omassa rauhassa ollenkaan. Toisinaan kyllä yksinäisyyskin ahdistaa. Nyt kun omat vanhemmatkin alkavat vanheta ja molemmilla on juuri todettu syöpä, mietin miten yksin sitten olen kun ei heitäkään enää ole. Mutta toisaalta on tähän nyt väkisinkin joutunut tottumaan..
Voi voi olispa mahtava kaveri tuollainen minulle, kun on elämä mennyt kokolailla yksikseen. Voitais ihan kaveripohjalta alotella ja lähtee hakeen sitä erotiikkaakin elämään sitten pikkuhiljaa, kun molemmat vähän ruosteessa ilmeisesti.
Sitähän voisi tavata sillon kun molemmille sopisi. Siitä lähtisi ehkä iloksi muuttumaan. Ei ole pakko liian vakavissaan tehä asioita. Mitäs sanot?