Voi tätä kieroutunutta ihmismieltä... Erottiin syksyllä 10 vuoden yhteiselon ja 5 avioliittovuoden jälkeen. Meillä on kolme alle kouluikäistä lasta, nuorin alle vuoden. Mies muutti melkein saman tien uuden luokse, tästä olin ihan tyytyväinen ja olin melkein iloinen hänen puolestaan. Ero sujui hyvässä hengessä, itsekin halusin tätä ja homma pelittää paremmin kuin vuosiin.
Mutta nyt, noin 5kk eron jälkeen olen alkanut tuntemaan mustasukkaisuutta. Ihan älytöntä ja inhoan näitä tuntemuksia. Kuukausi siiten mies olisi halunnut tulla takaisin, mutta en enää pystynyt (olemme eronneet 3 kertaa aikaisemmin ja olen aina ottanut takaisin, nyt en enää jaksanut tuottaa itselleni tuskaa). Jostain sain voimaa sanomaan ei. Tämän jälkeen hän sitten "tyytyi" tähän uuteen ja onkin sitten esim FB:ssä julkaissut joitakin päivityksiä missä uudesta rakkaasta puhutaan. Ja näistä sitten mustasukkaisuus leimahti.
Mikä mua vaivaa? En oikeasti halua takaisin siihen kökköelämään mikä meillä oli, mutta muistelen alkuvuosia ja hyviä hetkiä haikeudella. Itselläni ei ketään uutta elämässäni ole (kolmen lapsen äiti ja pääsääntöinen huoltaja ei liene sinkkumarkkinoiden kuuminta hottia), ja tämä varmaan osittain selittää tämän tunteen. Miksen kelvannut, miksi minua vaihdettiin pois? Miksei minua voi rakastaa?
Tilannehan on ollut periaatteessa sama koko ajan, joten en voi ymmärtää miksi yhtäkkiä tuntuu tältä? Yritän muistella tilanteita jotka johtivat eroon, mutta aika kultaa muistot, ja hyvät hetket muistuvat aina vain helpommin kuin huonot. Inhottaa koko juttu. Lasten takia ollaan tietenkin tekemisissä aika paljon, eikä sekään tietenkään auta. Miksi hän on taas tuo iloinen, suloinen mies jota kerran tunsin? Missä on se hiljainen, mököttävä ja ärsyttävä heppu jonka kanssa asuin aivan liian kauan?
Toivon todellakin että tämä on jotain tilapäistä häikkää päässä, syö ihan sairaasti energiaa ja ihan turhaan. Onko muilla joilla samankaltaisia tuntemuksia?
Mutta nyt, noin 5kk eron jälkeen olen alkanut tuntemaan mustasukkaisuutta. Ihan älytöntä ja inhoan näitä tuntemuksia. Kuukausi siiten mies olisi halunnut tulla takaisin, mutta en enää pystynyt (olemme eronneet 3 kertaa aikaisemmin ja olen aina ottanut takaisin, nyt en enää jaksanut tuottaa itselleni tuskaa). Jostain sain voimaa sanomaan ei. Tämän jälkeen hän sitten "tyytyi" tähän uuteen ja onkin sitten esim FB:ssä julkaissut joitakin päivityksiä missä uudesta rakkaasta puhutaan. Ja näistä sitten mustasukkaisuus leimahti.
Mikä mua vaivaa? En oikeasti halua takaisin siihen kökköelämään mikä meillä oli, mutta muistelen alkuvuosia ja hyviä hetkiä haikeudella. Itselläni ei ketään uutta elämässäni ole (kolmen lapsen äiti ja pääsääntöinen huoltaja ei liene sinkkumarkkinoiden kuuminta hottia), ja tämä varmaan osittain selittää tämän tunteen. Miksen kelvannut, miksi minua vaihdettiin pois? Miksei minua voi rakastaa?
Tilannehan on ollut periaatteessa sama koko ajan, joten en voi ymmärtää miksi yhtäkkiä tuntuu tältä? Yritän muistella tilanteita jotka johtivat eroon, mutta aika kultaa muistot, ja hyvät hetket muistuvat aina vain helpommin kuin huonot. Inhottaa koko juttu. Lasten takia ollaan tietenkin tekemisissä aika paljon, eikä sekään tietenkään auta. Miksi hän on taas tuo iloinen, suloinen mies jota kerran tunsin? Missä on se hiljainen, mököttävä ja ärsyttävä heppu jonka kanssa asuin aivan liian kauan?
Toivon todellakin että tämä on jotain tilapäistä häikkää päässä, syö ihan sairaasti energiaa ja ihan turhaan. Onko muilla joilla samankaltaisia tuntemuksia?
Vastaukset 4
Vanhimmat
On inhimillistä, että koet noin. Et ole yksin kokemustesi kanssa. Vaikka järjellisesti tietää, että ratkaisu on ollut oikea, niin silti tilanne on monesti vaikea.
Mutta aika auttaa, ja henkinen etäisyys. Sinuna estäsin miehen ja hänen uuden kumppaninsa facessa. Älä kiusaa itseäsi seuraamalla heidän sivujaan tai päivityksiään.
Omalta osaltani olin helpottunut erosta, mutta silti koin kauhunsekaisia tunteita miehen mahdollisesta uudesta suhteesta. Pelkäsin yksinäisyyttä ja yksinjäämisen. Ulkopuolisena oloa. Mutta aika vahvistaa ja muut asiat tulevat tilalle.
Hei! Siskoni meni naimisiin teini rakkauden kanssa ja menovaihe tuli sitten noin 35v. Jo naimissa ollessaan oli pakko testata viehätysvoimaa yms. hän syöksyi heti uuteen suhteeseen ja lapsikin siitä tuli ja eihän juttu kestänyt kovin kauaa. Erosta jo 10 vuotta. Koko tämän 10 vuotta siskoni on olllut tosi hankala exää kohtaan vaikka itse eron halusi ja viimeksi kun oli perhejuhlat niin ei halunnut olla exän nykyisen kanssa samassa juhlatilassa. En ymmärrä siskoni käytöstä. Voisitteko eronneet hieman valottaa jos olette käyneet samoja tuntemuksia läpi. Luulisi että 10 vuodessa ovat tunteet jo tasaantuneet mutta ei, aina jotain kiusaa ja pompottelua. Olemme äitimme kanssa yrittäneet tuosta jutella että ei kovin kypsää käytöstä ja varsinkaan 10 vuoden jälkeen. Exä ihan asiallinen tavallinen mies ja hyvä isä. Siskoni ei ole vakiintunut vaan harrastaa lyhyitä juttuja ja aikoinaan lähti takki auki sinkkuelämään. Joskus avautui muutaman viinilasin jälkeen että "hyvät miehet on jo viety". Voiko tämä lapsellinen käytös johtua siitä että on mustis teineistään ja exästään? tms.? Kavereitani on eronnut mutta yhteiset perhejuhlat sujuvat sulassa sovussa. En tiedä ketään toista joka jaksaa kiukutella vielä 10 vuoden jälkeen erosta.
Siskosi on jäänyt jumiin kiukutteluunsa. Ei ole päässyt eron yli, ei selvittänyt asioita omassa päässään. Sääli.
Heippa exvaimo
Kysyt mikä sua vaivaa. Varmasti tiedät vastauksen parhaiten itse. Hyvä, että tunnistat tunteesi. Olet tehnyt ison päätöksen eikä ihme, jos jossain kohtaa epäröit. Ehkä tarvitset juuri nyt tukea päätöksellesi? Haluaisin rohkaista sinua etsimään vertaistukea tai vaikkapa puhumaan tunteistasi ammattilaisen kanssa. Kirkon perheneuvonta auttaa juuri tällaisissa tilanteissa ja se on ilmaista. Lapsiperheiden pulmat ovat etusijalla. Lapset ansaitsevat sen, että äiti voi hyvin.
Toivotan sulle valoisaa kevättä.
tervehtien Päivi-pappi