Pyyntö exälle

Olimme miehen kanssa ns. yhdessä 3 vuotta. Toimimme kuten seurustelevat ihmiset, muttemme missään kohtaa virallistaneet suhdettamme. Syy oli minussa, koska olin sitoutumiskammoinen. Halusin kovasti, mutta en saanut sanoja ja toimia ulos itsestäni. Mies lähti vähän aikaa sitten lomalle viikoksi, jonka aikana meidän molempien oli tarkoitus miettiä mitä suhteeltamme haluaa.

Itse päädyin siihen, että miehen palatessa aion vain halata tätä ja pyytää anteeksi, että tämä vei kolme vuotta. Aion pyytää tätä oikeaksi miesystäväkseni, ilman salailuja tai epätietoisuutta suhteen laadusta. Ennen kuin ehdin tämän hänelle kertomaan, sain viestin pävänä jona hänen piti palata ja meidän keskustella "en enää halua tätä kummallekaan". Keskustelimme kasvotusten seuraavana päivänä ja kerroin mihin tulokseen olin päässyt. Hän sanoi välittävänsä minusta edelleen hyvin paljon ja sanoi minun olevan myöhässä. Aluksi hän ei suostunut katsomaankaan minuun päin, mutta lopulta päädyimme vain itkemään, pitämään toisiamme käsistä ja halailemaan vuoronperään toinen toisiamme neljän tunnin ajan. Aina kun hän sanoi "heippa", sanoin hänelle "rakastan sinua". Vuoronperään kun hän oli astumassa pois, otti toinen toisen kädestä kiinni ja esti häntä lähtemästä. Kun lopulta oli pakko irroittaa, hän käveli rappuset alas kokoajan minua katsoen ja itkien.

Todella rakastan tätä miestä ja tiedän toimineeni väärin pitkittäessäni sanojani ja toimiani. Kaikesta huolimatta, hän on se jonka kanssa haluan vanheta. Ehkä nyt on todella liian myöhäistä, mutta en saa sielunrauhaa jos en taaskaan toimi niinkuin sydämeni käskee minun toimia. Olen päättänyt viedä hänelle kukkia ja lukea kirjeen:

"Tiedän, että erostamme on kulunut vasta n. kuukausi. Ja joku voisi sanoa ja onkin sanonut, että toimin hätäisesti, ehkä jopa tyhmästi. Kuitenkin jokin sisälläni, kaikkia suosituksia vastaan, käskee minun toimia niin kuin tunnen. En ole koskaan ollut hyvä näyttämään tunteitani, vaan tällä hetkellä koen vaikeuksia olla näyttämättä niitä.

Joudun tässä kirjeessä palaamaan päivään, jona erosimme toisistamme. En tiedä muistatko, mutta sanoin silloin hieman hassun lauseen ”mun tekis niin mieli ostaa sulle kukkia”. Jostain syystä, juuri tuo lause on palannut päivittäin mieleeni. Kun puhuin tästä muille, sain kuulla kieltäviä lauseita ja kehotteita. Vaan koska tunnetusti olen varsin itsepäinen tapaus, päädyin toimimaan juuri päinvastoin ja niin kuin itse sydämessäni haluan.

Tämä tuntuu samaan aikaan hieman nololta, pelottavalta ja kuin hypyltä tuntemattomaan. Mietin ja harkitsin tätä pitkään. Olen liian usein toiminut sydäntäni vastaan pelätessäni, että satutan itseäni tai jotain muuta. En kiellä, ettenkö pelkäisi tälläkin hetkellä. Jokin muu vei kuitenkin pelosta voiton. Siispä seison nyt tässä antamassa sinulle kukkia, joita kerroin haluavani ostaa jo kuukausi sitten.

Muistan ja tiedän, että sanoit, ettet enää halua tätä. Olet kuitenkin ollut suuri ja merkittävä osa elämääni. Ikävöin yhteisiä hetkiämme, lähelläsi oloa ja ihan vain kanssasi keskustelua. Kuten erotessamme sanoin, en halua menettää sinua elämästäni. Voisi kuvitella, tunteen hälvenevän pikkuhiljaa, mutta kaipaan seuraasi päivittäin enemmän.

Tämän kysyminen pelottaa minua. En ole kovin romanttinen ollut missään kohtaa, joten toivon, etten pelästytä sinua tällä elkeellä. Minulla on kylmä ilman sinua, joten aion pyytää: lähdetkö kanssani ulos?"

Tiedän tämän ehkä kuulostavan epätoivoisen ihmisen yritykseltä, enkä kiellä sitä. Olen epätoivoinen, sillä olen menettänyt elämäni rakkauden ja inhoan itseäni, ellen tee mitään. Haluaisin kysyä teiltä mielipiteitä, onko tämä liian ahdistavaa miestä kohtaan? Satutanko häntä vain tällä? Suuri mahdollisuus on, ettei hän suostu ja se sattuu minua, mutta minua sattuu jokatapauksessa jossen tee mitään. Kuten kirjeessä mainitsen, minulla todella on kylmä ilman häntä.