pysyvät omina olivat he tyttöjä tai poikia. Harva äiti pystyy sanomaan lapsistaan heidän mentyään naimisiin, etteivät he ole enää minun lapsia. Kyllä vanhempien huoli kulkee läpi elämän, ja se on totta. Sille asialle ei voi miniä, ei vävy yhtään mitään. Vielä kun näkee, ettei heidän perheessä mene hyvin, niin minä en ainakaan pysty ristimään käsiäni, ja sanomaan, että he elävät omaa elämää. Voi kuinka moni iäkkäämpi äiti-isä haluaisikin elää sitä "omaa elämää" mutta se on mahdotonta, ainakin minulle monta kertaa. Voi kumpa pystyisin sieltä jostakin näkemään nämä nykyiset niin kaikki tietävät miniät siinä tilanteessa kun he ovat anoppeja. Osaavatko he elää sitä omaa elämää? Itse olen kyllä laittanut rajan, milloin autan ja hoidan lapsia.
MENKÄÄ MINIÄT ERIKOISESTI ITSEENNE, JOS VAIKKA VIKAA OLISI TEISSÄKIN, EIKÄ AINA ANOPEISSA.
P.S. Miksi miniät joka viestiin löytävät haukkumisen aiheen, vaikka joku kehuukin anoppiaan, mitä se kertoo, miettikää sitä. Vihjeenä, ette rakasta perhettänne, miestänne, he ovat rasite teille.
MENKÄÄ MINIÄT ERIKOISESTI ITSEENNE, JOS VAIKKA VIKAA OLISI TEISSÄKIN, EIKÄ AINA ANOPEISSA.
P.S. Miksi miniät joka viestiin löytävät haukkumisen aiheen, vaikka joku kehuukin anoppiaan, mitä se kertoo, miettikää sitä. Vihjeenä, ette rakasta perhettänne, miestänne, he ovat rasite teille.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Tuohon viestiin itse aikuisten lasten äitinä voin hývin vastata, että totta kai terveen äidin mielessä lapset ovat aikuisinakin aikuistuneita lapsia. Silti se ei poissulje sitä,että miniä voi olla ilo ja lisä tähän perheeseen. Mielestäni se on asennekysymys! Omalla äidilläni on kaksi vävyä ja yksi miniä (kaikki hyvin erilaisia ihmisiä hyvine ja huonoine puolineen), jotka joskus siltä tuntuu ovat äidilleni tärkeämpiäkin kuin omat lapset, vaikka hekin ovat hyvin tärkeitä. Tällä elämänkatsomuksellaan ja tavalla asennoitua vävyihin ja miniöihin hän on taannut sen, että vävyt ja miniät välittävät häenstä, kokevat hänet hyväksi ihmiseksi, näin koko perhe voi hyvin varsinkin se oma lapsi, joka kokee että hänet hyväksytään perheineen kaikkineen omana itsenään. Se on äidin rakkautta jos mikä!! Tällä tavalla voi rakastaa omaa lastaan sillä parhaalla mahdollisella tavalla ja taata, että lapsen elämä oman miehensä ja lastensa kanssa sujuu parhaalla mahdollisella tavalla.
Ei se aina niin yksinkertaista ole, että metsä vastaa kuin siihen huudetaan. Miniä saattaa tulla sukuun jo valmiiksi negatiivisesti asennoituneena. Vaikka kuinka yrittäisi anoppi olla lojaali, kyllä hänestä pystyy tekemällä tekemään "ilkiön". Ei siinä auta itku eikä nauru, jos miniä on päättänyt kertakaikkiaan raivata anopin elämästään. Kaiken voi aina tulkita pahaa tarkoittavaksi jos kyllin tahtoo.
Itse tykkäsin anopistani todella paljon seurustelumme alkuvaiheessa. Sitten kun olimme olleet yhdessä vuoden, anoppi ilmeisesti tajusi, että mehän olemme tosissamme. Tämän jälkeen hän esim. juhlissa ollessamme kaivautui (tai ainakin yritti) mieheni kainaloon yms. Kerran hän jopa työnsi minut pois mieheni vierestä, ja tuli itse minun paikalleni. Vastaavia tilanteita oli runsaasti.
Nyt olemme naimisissa. Hän pommittaa jatkuvasti lasten hankinnasta (vaikka tietää, että minä en välttämättä voi saada lapsia). En ole nainen, jos en anna hänelle lapsenlapsia. Käski jopa pukemaan äitiysmekon päälleni.
Eli tällä haluan sanoa teille RAKKAAT ANOPIT, että aina se itseen meneminen ei auta. Olen yrittänyt sulattaa nämä kurjat puheet, mutta minkäs ihmisluonnolle voi. Kaikkea ei pysty eikä voi unohtaa. Tiedän, että on olemassa mukavia anoppeja. Minulla ei kuitenkaan valitettavasti ole sellaista.
Tuossa on kyllä sellainen hyvä pointti että mitä isommaksi se miniän oma lapsi kasvaa, sitä lähempänä tuntee olevansa ns. anopiksi tulemistaan. Ja se tuo automaattisesti jotakin yhteistä miniän ja anopin välille, ja sellaista ymmärrystä.
Itse otin anoppia kerran korvista kiinni ja annoin pusun. Eipä ole ollut sen jälkeen niin kovaksi keitetty muna =)
Mutta asennevammaisuutta on kyllä aluksi varmaan kaikilla. Että kyllä itse muistan anopin olleen se, joka ensimmäiseksi "riitaa haasti" mutta se tuntui jälkikäteen johtuvan vain siitä, ettei hän tuntenut saavansa minusta mitään irti, ja hän halusi tietää onko poikansa tehnyt hyvän valinnan. Joka on peruste sitoutumiselle...
...kiroitti anoppi. Mitä se sulle kuuluu, miten siellä menee. Sinäkö se päätät hyvin ja huonon "menemisen". Ei se sinun perhe ole vaikka olisikin tyttäresi/poikasi äiti. He hoitavat omat asiansa paremmin kuin kukaan muu. Itse olen anoppi...siis kaksinkertainen anoppi ja ikinä en sekaannu heidän elämäänsä, en missään muodossa. Mutta minun kahden tyttäreni miehet, ovatkin minulle yhtä rakkaita kuin tytötkin ja he soittelevat ja käyvät kylässä ilman tyttöjänikin.
Hyvä neuvo: Elä ja anna muidenkin elää!
Ystäväni kertoi, että saman vauvan molemmat isoäidit olivat vauvaa tapaamassa ja viipyivät muutamia päiviä.
Takaisin tultuaan toinen mummuista kertoi ystävälleni, että "se toinen" anoppi KOSKI vauvaan ja piteli sitä SYLISSÄ. Hän itse on kyllä niin hienotunteinen ihminen, että ei iki maailmassa menisi sellaista sopimattomuutta tekemään. Toisen lapseen ei kosketa!
Samainen rouva myöskin päivitteli, että "se toinen" sekaantui muutenkin kaikkeen, tiskasi ja teki ruokaa keittiössä, VAIKKA OLI VIERAANA, ihan kauheata. HÄN kyllä ymmärsi istua olohuoneessa ja olla mahdollisimman huomaamaton vieras, ettei häiritsisi nuoren parin elämää.
Ystäväni sanoi, että hän ei osannut sanoa mitään.
En ehkä minäkään.
etteivät tyttösi tule mustasukkaisiksi. Jos vaikka vävyt mieltyisivät sinuun, ihanaan anoppiin liikaa:)
Mun anopille:
Kun olet itse perheesi suhteet tekemisilläsi pilannut, älä syytä siitä minua!
Kun olet itse ollut epätasa-arvoinen, ei siitä voi muita syyttää.
Kun et itse voi hyväksyä kaikkia ihmisiä arvoineen, se ei todellakaan johdu muista.
Jos et pysty rakastamaan kolmatta lastasi, ei sille kukaan muu voi mitään!
Ja ennenkaikkea; kyse on sinun suhteestasi poikaasi.
en ole sotkenut välejä, sinä, miniä sen teit. Jos et muista. muistele. Rakastan lapsia, kaikkia, sinunkin omia, suunattomasti, teidät sen.
Näin muuten vaan tässä mainitsen, kun olen muutaman kerran törmännyt tällä palstalla viesteihin joissa jotkut kyselevät että miksi nämä kaikki miniät täällä haukkuvat anoppejaan. Luultavasti siksi, että tämä on (joillekkin)miniöille ainut paikka missä saavat oikeasti purkaa anopin aiheuttamaa pahaa mieltään. Kun ei välttämättä halua aina puolisolleen kaikkea purkaa, anoppihan on kuitenkin enimmissä tapauksessa tämän puolison äiti.
Minä olen saanut "elämän iloni" takaisin lueskellessani näitä muiden miniöiden viestejä, kun olen huomannut että en ole ainoana maailmassa hankalan anopin kanssa... Toinen pelastukseni on anoppini toinen miniä, jonka kanssa voi puhua mieltään painavista asioista....
Varmasti kaikista näistä haukutuista anopeistakin löytyy hyviäkin puolia. Ainakin se että ovat joskus synnyttäneet nämä meidän rakkaat miehemme! =)
Hei!
Luulen, että näin on asia. Tuskin mikään ihmissuhde on niin kovin yksioikoinen, ettei siitä löytyisi myös jotain hyvää. Mutta jossain on itseään ja pahaa mieltään pakko saada purkaa, että jaksaa taas sitä arkeakin sitten elää.
Itselläni on hankala anoppi. Mieheni on esikoisena ollut aina melkoinen silmäterä ja anoppini ei sitten vieläkään ole hyväksynyt sitä, että joku muu voi olla hänen pojalleen läheisempi kuin hän itse. Me juuri häitä suunnitellaan ja kriisiä eletään, taas kerran. Yhdessäkin ollaan asuttu jo kuusi vuotta eli aikaa on ollut sulatella...
Mutta pohjimmiltaanhan tämä ihminen on kuitenkin välittävä ja rakastava, toivon ainakin niin. Ja haluan uskoa, että se myös jonain päivänä taas näkyy. Jotkut ovat sanoneet, että jos lapsia tulee, niin löytää anoppikin taas paikkansa tässä perheessä. Toivotaan niin...
Jaksamista kaikille.