Mummini kuoli puolisen vuotta sitten syöpään, ja tuntuu että jäi niin paljon asioita sanomatta sekä niin paljon kysyttävää, asioita joista olisin halunnut tietää enemmän.. Viime vuosina emme olleet niin paljoa tekemisissä, mutta mummi oli aina tukenani ja sain häneltä paljon apua ongelmiini, nyt tuntuu että olen ihan yksin.. En haluaisi uskoa tätä todeksi, kaikki kävi niin äkkiä. Mummin kuolemaa on vaikea ymmärtää, tuntuu että hänen elämänsä jäi niin kesken. Hän oli vasta 65v. kuollessaan ja niin nuorekas ja kaunis, ei todellakaan mikään "vanhus", jolloin hänen poismenonsa olisi paljon helpompi ymmärtää.. Oli aina jossain menossa ja hänellä oli niin paljon ystäviä jotka jäivät myös kaipaamaan. Ikäerosta huolimatta meillä oli tosi paljon yhteistä. Mummi oli paras ystäväni. Nään mummista unta joka yö ja mietin häntä edelleen koko ajan. En pysty käsittelemään kuolemaa kunnolla, tuntuu vaan kokoajan että vielä näkisin hänet, tai että jos soittaisin hänelle, hän vastaisi ja juteltaisiin taas niinkuin ennenkin. Hän oli aivan ihana ihminen, niin upea nainen. En edes ehtinyt kertoa hänelle miten paljon häntä arvostan ja miten rakas hän minulle on, mikä harmittaa todella paljon. Nään hänen hymynsä koko ajan päässäni ja kuulen hänen äänensä.. Tekisin mitä vain että saisin rakkaan mummin takaisin tai että saisin viettää edes vielä yhden päivän hänen kanssaan. Tuntuu että en vaan pääse tästä yli. Ei ollut vielä mummin aika kuolla. En voi hyväksyä että kaikki asiat jäivät aivan kesken, ja niin se tulee aina olemaankin. Mietin vain että helpottaako tämä koskaan....? Itken joka ilta ja katselen kuvia mummista, sekä kuuntelen lauluja, joita hänen kanssaan yhdessä kuuntelimme. Mummin kanssa on niin paljon hyviä muistoja, mutta silti aivan liian vähän. Kävimme hänen kanssaan jopa yhdessä baareissakin yms. että ei todellakaan ollut ns. "tavallinen" mummi, vaan enemmänkin ystävä, mutta silti hän omaksui roolinsa mumminani, sekä piti huolta ja antoi aivan korvaamattomia elämänohjeita. Mummilla oli rankka elämä, mutta silti hän oli niin vahva loppuun asti, jaksoi aina hymyillä ja muutenkin koko elämänasenne oli aivan loistava. Olen aina ihaillut mummiani, ja hän tulee aina olemaan esikuvani. Oli pakko avautua johonkin, että saisi tätä oloa edes vähän helpotettua. Jos jollain on antaa neuvoja, miten kuolemaa voisi käsitellä paremmin tai millä saisi helpotettua ikävää, otan niitä mielelläni vastaan. :)
Mummin kuolema
152833
1<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
On hienoa on esikuva ja mielikuva ihmisestä, jonka muisto kantaa. Monella ei ole ketään tällaista tukena, vaikka olisi elänyt pitkään. Se on esimerkkinä ihmisyydestä, että sellaista voi olla olemassa tässä pahassa maailmassa.
Kyllä se surun työstäminen on juuri tätä, että muistelee edesmennyttä rakasta läheistä.
Kaipaat ajatuksia, että mikä auttaa ikävässä. Itseäni kyllä auttaa paljon se, että uskon tapaavani nyt kuolleet rakkaani (ainakin useimman heistä) Taivaan kodissa. Ei minulla ole enää elossa montakaan läheistä biologista sukulaista, melkein kaikki läheiset ovat jo kuolleet. Ja tietenkin hyvä muistot heidän kanssaan eletyistä hetkistä kantavat. Kun hautausmaa on lähellä, niin käyn merkkipäivinä ja joskus lenkilläkin läheisten haudoilla. Tänäänkin poikkean lankoni haudalla.
Suru on yksilöllistä. Kuitenkin puoli vuotta erittäin läheisen poismenosta on hyvin lyhyt aika. Suru ja sen kokeminen muuttuu koko ajan. Alussa on musertava, lamauttava pimeys, sitten tuskallinen ikävä. Ajan myötä huomaa, että poismennyt ei ole koko aikaa mielessä ja varsinkaan aamulla herätessä on tulvii muutakin ajateltavaa. Kun aikaa kuluu vaikka kaksikymmentä vuotta, niin on sellainen kaunis kaipaus ja kaunis melankolia. Tuska ei ole enää epämiellyttävä vaan kuin jokin kutsu ja tai kaukokaipaus sinne jonnekin. Se on jopa kuin kuuntelisi jotain kaunista musiikkia. Näin minä koen.
Niitä ajatuksia, joita ei ehtinyt sanoa, voi vaikka kirjoittaa ylös. Uskon että mummosi antaa sinulle oikeuden elää ja olla onnellinen.