Mitenkähän toimisin. Puoliso ei halua tutustua veljeeni. Eikä muutenkaan tunne kuuluvansa sukuuni/perheeseen. Hänellä ei ole sisaruksia. itselleni perheen siteet tärkeät.
Muilla tälläistä tilannetta? Tai ollut?
Muilla tälläistä tilannetta? Tai ollut?
Vastaukset 16
Vanhimmat
Miksi hän ei halua tutustua? Ja ei tietenkään koe kuuluvansa, jos ei edes tutustu... Kannattaa selvitellä syitä.
Niih, no joskus kerran mun veli tokas jotain mikä loukkasi mua, ja puolisoni koki sen sitten niin ettei hän pääse siitä yli eikä ympäri, kun koska jos joku loukkaa mua niin loukka myös häntä. Itse olen jo unohtanut asian ja antanut myös anteeksi veljelleni.
Ehkäpä se pelkää, että ne sukulaiset alkaisivat jotenkin vaikuttaa suhteeseenne. Että kuuntelisit heidän mielipiteitään enemmän kuin puolisosi. Tai että kohta juhlapäivätkin pitäisi viettää sinun sukulaistesi luona. Kun antaa pirulle pikkusormen, se vie koko käden.
Hän kyllä sanoo että, perheeni vaikuttaa minun päätöksiini liikaan, vaikka ei se nyt ihan niin mene. Sanoo myös että tämä meidän perhe ei oo mun perhe, vaan se mun perhe on mulle mun perhe. Vaikkain menee niin että tietenkin lapsuudenperhe on aina mun perhe, ja tämä on myös mun perhe. huoh,
Kokemusta on. Anoppi oli hieno ihminen. Vaimoni sisko on tyhmä kuin saapas ja itsepäinen kuin muuli. Lankoni on moraaliltaan kyseenalainen, kovaääninen räyhääjä.
Seurusteluaikana ja aivan avioliittomme alussa pakolliset tapaamiset olivat kärsimyksen peittelyä mutta nyt emme ole pitkiin aikoihin olleet missään tekemisissä.
Eipä ole vaimollanikaan kummoista vetoa ja hän ymmärtää täysin kantani asiaan.
Hm, onmpa jännä. Itse kuitenkin haluasin ja toivoisin että asiat olisi toisin. Ja tiedän että veljeni haluaisi kans tutustua, ja hänen puolisonsa.
Meillä sama, olemme naimisissa.
Miehelle tosin on veli, mutta ei ole sukunsa kanssa oikein missään tekemisissä. Meillä taas on hyvät välit koko sukuun ja perheeseen n. kerran vuodessa sukujuhlia.
Sukulaiseni ja perheeni aina kyselevät mieheni perään ja on äärimmäisen noloa keksiä valheita, että miehelläni on töitä, hän on kipeänä, tytär on käymässä jne. Ja kaikki vain sen takia, että mieheni ei halua tavata heitä.
Olen saanut mieheni 10v. yhdessäoloaikanamme tapaamaan minun puoleni sukua ehkä n. 5krt. He ovat kuulemma mukavia ja heidän kanssaan tulee toimeen, mutta mieheni ei siitä huolimatta halua tulla ikinä mukaani. Kuulemma se on ahdistavaa ja raskasta.
En usko, että asiaa pystyy muuttamaan. Meillä olen suostunut sisäistämään tämän. Olen myös sitten miehelleni painottanut, että jos minua ei huvita, niin minä en lähde tapaamaan hänen perhettään tai kavereitaan, kun hänkään ei näissä asioissa jousta minun kanssani.
Mä en oo vielä oikein sisäistänyt, mulle he ovat tärkeitä. Ja edellisissä suhteissa kumppani ollut hyvinkin mukana sukujutuissani. Siksikin tämä on vähän outoa.
Eikä kyllä kavereitakaan ole tavannut. Hänellä vähän on mustavalkoinen ajattelutapa. Hänen kaverinsa taas sanoi musta että mulla on vielä napanuora kiinni. Tarkottaen sillä sitte mitä liekään. Vaikkakin ihan omillani olen elänyt jo kauan. Vanhempiani kyllä näkee silloin tällöin, muttei sitte muuten muihin haluakaan. Eikä kotikaupunkiinikaan halua tulla kanssani, käyn siellä aina yksin, vaikka olisi mukava näyttää missä olen kasvanut. Ollaan molemmat eripaikkakunnilta, ja myös muutettu yhdessä eripaikkakunnalle.
"Miehelle tosin on veli, mutta ei ole sukunsa kanssa oikein missään tekemisissä. Meillä taas on hyvät välit koko sukuun ja perheeseen n. kerran vuodessa sukujuhlia"
Tuosta tuli mieleen ex ja hänen perheensä sukunsa. Olin hänen kanssaan yli 20 v. Itse olen kovin sukurakas, ex ei ollut. Hänellä oli enemmän sisaruksia kuin minulla, mutta piti heihin vähemmän yhteyksiä kuin minä serkkuihini. Exän yhdelle sisarelle kuin myös veljelle syntyi saman ikäisiä lapsia kuin minulle ja exälle. Jo melko varhaisessa vaiheessa exän sisarukset lopettivat kysymästä veljeltään "koska voisi tulla teille käymään" tai "tulkaa meille kylään". Exällä kun oli aina työ ym. kiireitä, koskaan ei sopinut. No he alkoivat sopia tapaamiset kanssani. Aina lasten aikuisikään asti järjestimme heille synttäreitä. Menin viettämään exän sisarelle ja veljelle heidän lastensa synttäreitä lähes poikkeuksetta yksin lasten kanssa. Ex jäi kotiin hoitelemaan tärkeitä tehtäviä... Samoin exän vanhemmat tulivat meille kylään sopien tapaamiset minun kanssa. Appi soitti vakituiseen kuulumisia ja kyseli meidän kuulumiset minulta, koska poikansa ei vaivautunut ikinä soittamaan. Itse asiassa appi on eromme jälkeenkin soitellut minulle - yhä, vaikka kaikki lapset ovat aikuisia ja asuvat omillaan.
Ex lapsuudessa on voinut tapuhtua jotain asioita miksi ei halua olla sukunsa kanssa tekemisissä tai sitten on vain eri aaltopituudella sukulaistensa kanssa. Itse en ole velejeni ja sikoni kasnssa oikein missään tekemisissä kun asumme eri paikkakunnilla ja ollaan vähän erilaisissa töissä ja se siitä. Joskus sukujulissa näjdään mutta aika härvoin. Siskoni asuu lapissa ja kerran kun menin laskettelmaan niin ajattelin että menomatkaalla poikkean mutta ei sopinut hänelle niin se siitä ja ei ole kutsunut kyläänkään.
Väkisin puolisoa ei voi tutustuttaa veljeesi, se on selvää. Kannattaa kysellä puolisolta mistä moinen ei-halu johtuu. Tehdä myös nätisti selväksi, ettei voi tuntea kuuluvansa yhteen kenenkään kanssa ilman tutustumista. Kuin sekin, että on varsin normaalia ja tavallista tuntea kuuluvansa nykyisen perheen lisäksi myös siihen ensimmäiseen, lapsuuden perheeseen. Itseasiassa, ellei tunne kuuluvansa lapsuudenperheeseen, tuo sama tunne voi vaivata läpi elämän, perheessä kuin perheessä.
Minä aina ihmettelen, miksi kaikkien pitäisi tulla toimeen sukulaistensa kanssa? Eihän niitä voi valita kuten ystävänsä. Minä onneksi tulen toimeen kaikkien sukulaisteni kanssa. Silti aina sanon, että en siksi, että ovat sukulaisia vaan ennemminkin siitä huolimatta.
Ratikkakuski
Miten niin "pitäisi" tulla toimeen kaikkien sukulaisten kanssa? Toisilla vaan on paremmat sukulaiset kuin toisilla :).
Itse suorastaan viihdyn sukulaisten parissa. Itseasiassa ystäväni ovat jatke sukulaisilleni: huumorintajuisia, vähän normaalia persoonallisempia, juuri sopivalla tavalla omituisia...
Kuten kirjoitin, "minä aina ihmettelen". Harva tulee toimeen kaikkien sukulaistensa kanssa. Niitä kun ei edelleenkään voi valita kuten ystäviään.
Vaikuttaa siltä, kuin miehesi jotenkin kokisi sinun perheesi kilpailijakseen??? Vähintäänkin outoa. Eikös sen pitäisi olla vahvuus, että on hyvät välit perheeseensä?
Tällaiset tarinat aina kalskahtaa minun korvaan, vaikka ei tuon pahemmaksi meniskään. Näin siksi, koska itselläni on hyvin ikävä kokemus exän kanssa...
Kaikki oli aivan ekoina kuukausina hyvin. Sitten minun veljeni sattui tuumaamaan asian, joka loukkasi exää. Tuosta asiasta johtuen exä ei koskaan päässyt siitä yli, eikä koskaan halunnut olla tekemisissä veljeni kanssa. Vaikka veljeni pyysi anteeksi, ja mun puolesta asia olis ok. Se tokaisu ei edes ollut mikään henkilökohtainen...
Lisäksi ajan kanssa exä alkoi usein korostamaan, kuinka HÄN on pärjännyt elämässä hyvin ilman perheen apua, ja kuinka minä olen liian kiinni vanhemmissani... (Exällä oli välit vanhempiin mennyt, ja sisaruksiinkin aina välillä suhteet ok ja välillä riitatilanne niin suuri ettei ollut yhteyksiä.) Väkisinkin tuli vanhempiin siinä painostuksessa enemmän hajurakoa.
Lopulta kun suhde muutenkin oli jo todella ahdistava ja vanhempieni arvostelu meni jo todella haukkumisen tasolle, tuli sellainen riita, jonka jälkeen exä kielsi kaiken yhteydenpidon perheeseeni. Tämä tarkoitti sitä, ettei lapsilla ollut enää isovanhempiakaan. Tätä kesti puoli vuotta. Siihen saakka, kunnes tajusin pakata ja lähteä siitä suhteesta.
Muista siis että KENELLÄKÄÄN ei ole oikeutta rajoittaa sinun suhteitasi perheeseesi. Ole onnellinen että sinulla on heidät. Minunkin perheeni pysyivät tukenani eron jälkeen.
Nykyisin elän hyvin onnellisessa suhteessa. Puolisoni pitää perheeseensä paljon vähemmän yhteyttä kuin minä, mutta heidän välinsä on hyvät. Se on iso asia. Hän lisäksi on todellakin ok sen kanssa, että minä haluan aina olla tekemisissä vanhempieni kanssa. Napanuoran todellakin olen jo katkaissut 20 vuotta sitten kun muutin kotoota pois, ja välimatkaakin on 600 kilometriä, mutta puhelimet onneksi auttaa. Nyt lapsetkin jo soittelee isovanhemmille pari kertaa viikossa. Itse soittelen helposti 4 kertaa viikossa. Myös puolisoni tulee hyvin toimeen perheeni kanssa, eikä hätkähdä vähästä, vaikka veljeni on edelleen napakka suustaan.;) Perhe on perhe, aina.
Vai miltä sinusta tuntuisi, jos lapsesi ei enää aikuisena pitäisi sinua perheenään, tai ei enää olisi läheinen kanssasi?
Ok jos sinua ei haittaa että puoliso ei mukanasi sukulaisiin tule, mutta älä anna hänen vähääkään edes henkisesti sanavalinnoilla latistaa sinun ja perheesi hyvää suhdetta.
Turhaa tuollainen vastakkainasettelu sisarus v. puoliso. Se pitäisi kitkeä pois.
Toimi niin, että tapaa ja ole yhteydessä sukulaisiisi normaalisti. Puoliso tapaa sukulaisiasi vain jos haluaa, ellei halua, ei tapaa. Kerro se myös puolisolle, kukkaiskielellä, ettei hänelle tule paha mieli.