Miten te kestätte olla yksin?

Mua ei ole kukaan rakastanut 35 vuoteen. Niin ihmeelliseltä kun se kuullostaakin niin paskaan tottuu. En osaa edes enään kaivata ketään vaikka toisinaan suru tulee puseroon kun kesäisin näkee ihmisiä kulkevan käsikädessä. Kun kuolen todennäköisesti joskus oman käden kautta niin toivon että en syntyisi seuraavassa elämässä enään rumaksi. Tai sitten naiseksi niin kumppanuus on aina taattu.

Siihen kuten kaikkeen muuhunkin tottuu ja turtuu ajan myötä.
Ajoittain pelkkä ajatuskin läheisyydestä alkaa lähinnä vaan ahdistamaan mutta toki edelleen tulee niitä heikkojakin hetkiä. Hyvin niistä on silti selvinnyt ja yksitoikkoinen elämä jatkuu kun ei kuollakkaan halua. Itse olen ns. nuori aikuinen nainen, joka on jäänyt yksin jo ajat sitten, mutta on jostain syystä hyvin vaikea kehenkään tutustua paremmin, kaikilla tuntuu olevan jo omat tiiviit piirinsä. En vain ikinä tule olemaan sellainen ihminen kenet halutaan seuraan, tekisin tai olisin millainen tahansa. Niin ystävyydessä kuin rakkaudessakin.
Mutta jatkan silti elämääni hymyillen enkä suostu sulkeutumaan.

Joskus kaipaan vielä enemmän yksinäisyyttä. Eilen kuten muinakin perjantai-iltoina usein jouduin olemaan koko illan puhelimessa kun kaverit/tutut soitteli. Taisin itsekin yhden puhelun soittaa mutta yleensä se menee niin että minulle soitetaan ja jaaritellaan kaikki maailman murheet kun olen kai sitten hyvä kuuntelija mutta joskus se on vähän rasittavaakin. Jos ajatellaan että joutuisin parisuhteeseen ja se toinen olisi kovinkin puhelias ja innokas tilittämään asioita niin luulen että alkaisi aika pian rasittamaan kun ei siitä pääsisi eroonkaan niin näppärästi kuin liian pitkäksi venähtäneestä puhelusta.

kamalaahan se on silloin kurjaa kun pussit täynnä ja naista tekee mieli tai pimppiä eikä sitä saa sit nyrkki kyllikki avuksi ja paineet pois sit pärjääkin siihen asti ja eikä kaipaa seuraa kunnes taas tulee haluttava olo ja kyllä se silloin kismittää kun muilla nainen ja itsellä ei ole ja panetuttaa mutta kun ei paneta niin ei välttämättä kaipaa ketään

Ajan myötä tuohon tottuu ja turtuu. Sitä keksii itselleen mieleistä kekemistä. Jossain vaiheessa sitä ehkä alkaa pelätä ettei enään osaa olla toisen ihmisen lähellä.

Yksinolo on ihan ok, mutta sittenkun menee ihastumaan johonkin mukavaan ihmiseen ja alkaa kuvitella kaikenlaista miten ihanaa olisi olla hänen kanssa parisuhteessa ja halailla jne niin tulee masentunut olo pitkän aikaa ja kaikki tuntuu tyhjältä. Onneksi ihastus menee ohi enkä halua enää ihastua koskaan.

Heikosti. Aiheuttaa masennusta ja katkeruutta.

Ahdistaa kun ei ole ketään eikä mitään mitä odottaa, pelkkää tyhjyyttä vapaa-aika vastenmielisen työn lisäksi.

Naiset vaatii liikaa miehiltä ja siksi monet joutuu olemaan yksin.

Minä olen yksinäisyys! Tuhoattuani edellisen kotiplaneettani Drakonian kirosin itseni ikuisuuteen pimeyteen ja yksinäisyyteen. Mutta on vain ikuinen muutos, eikä ikuiseksi tarkoitettu kiroukseni ollutkaan lopulta mahdollinen. Mikä typerä virhe minulta!

Kolmasessatuhannessa vuodessa heikkenin niin, että kosmisten voimien pakottamina jouduin jälleensyntymään tänne typerien ali-ihmisapinoiden planeetalle, vaikka olenkin jumala. Ei tästä ole enää kuin yksi tie ylöspäin takaisin jumalten joukkoon. Yritän myös sietää teitä, ainakin toistaiseksi. Ehkä tämä opettaa nöyryyttä tai jotakin.

Hyvin kestän, tykkään tästä. Parempaa tämä on kuin 24/7 suhteessa.
Läheisyys ei tarkoita minulle pelkkää seksiä. Toisen lähellä voi olla muutenkin, henkisestikin. Mulla on kyllä rakkaita ihmisiä ympärillä. Tarvitsen paljon omaa tilaa ja rauhaa. Tämä toimii näin.

Vähän vaihtelee miltä yksinäisyys tuntuu.

Enimmäkseen ole siihen tottunut, koska olen luopunut kokonaan ajatuksesta että eläisin joskus parisuhteessa, asuisin jonkun kanssa yhdessä, olisi lapsia yms. Tilanteen ja totuuden hyväksyminen auttaa asiaa, vaikka tiettyjen asioiden saavuttamisesta yrittämisen luopuminen voi viedä yllättävän kauan aikaa.

Myöskin se, että saa tehdä mitä haluaa ja milloin haluaa on aika vapauttava tunne. En ole oravanpyörässä maksamassa jotain farmariautoa ja omakotitaloa vaimon vaatimuksesta. Myöskin uralla kehittyminen ja paremman palkan perässä juokseminen on ainoastaan omasta tahdota kiinni, eikä siihen kukaan painosta ja pakota. Ei ole myöskään velvollisuutta säästellä omaisuuksia perinnöksi kenellekään, vaan ennen kuolemaa olen varmasti realisoinut kaiken ja pistänyt haisemaan, sanoivat ahneet lähisukulaiset siihen mitä tahansa.

Koska ainoa mahdollisuus yksin elämisen lisäksi on aisurina eläminen, niin valitsen sinkkuuden mielelläni.

Ei sitä edes tiedä mistä jää paitsi, kun ei ole jatkuvampaa läheisyyttä koskaan kokenut.

On mulla rakastavat vanhemmat joiden nurkissa asun ja joiden kanssa voin keskustella lähes mistä tahansa. Jos tässä nyt puhutaan naisen antamasta läheisyyden tunteesta, niin siitä en tiedä mitään.

Eilenkin kävin kahta miestä panemassa. Toisen luona hyvää suuseksiä. Toisella seisoi hyvin. Myös hyväilyjä ja suudelmia. Sitten tyydytettynä kotiin. Tämä on minulle sopiva järjestely. Joskus myös öitä jonkin kainalossa. Silti tarvitsee omaa rauhaa . Ei sinkkuna tarvitse olla ilman läheisyyttä tai seksiä. Sitä saa jopa enemmän ja useammalta kuin esim naimisissa.

En kestä ja siksi ryyppään

Minusta tuntuu, että koskaan ei kukaan voi tottua yksinäisyyteen ja rakkauden ja läheisyyden puutteeseen. Mutta niitä voi oppia sietämään. Itse elänyt aina yksin. 10 vuotta sitten oli elämäni eka ja vika parisuhde..kesti 3 kk ja se oli siinä. Sitä ennen eikä sen jälkeen ole mitään ollut. Olen nyt 39v mies. Yksin jäin, mutta se on oma syy ainakin osittain. En siis ole kierrellyt mitään baareja enkä mitään tapahtumia missä voisin naisia tavata. En ole koskaan käynyt missään juhlissa tai mitään. Joten ei ne naiset ilmesty vaan. Paitsi saduissa. Ei vaan kiinnosta lähteä minnekään. Mulla ei ole kavereita paitsi työkaverit, joita näkee vain töissä. Olen aika huono tutustumaan ihmisiin. Netissä voin tutustua. Mutta ei sielläkään naisia tapaa oikeastaan.

Anyways olen siis oppinut sietämään yksinäisyyttäni ja olen jo haudannut kaikki unelmani parisuhteesta, perheestä jne. Elän ja kuolen yksin. Näin se vaan menee. Omasta tahdosta siis osittain. Jos jostain nainen sattuisi tulemaan elämääni ja kaikki klikkais niin olisin valmis. Mutta hyvin epätodennäköistä. Elämä on ihan ok näinkin. Siedän yksinäisyyteni. "Ass long as I'm alive, I'm alone". On mun mottoni. Elän elämäni loppuun asti yksin ja se on siinä.

Voimia kaikille yksinäisille.

Moni ATM kestää olla yksin, koska heille on kehittynyt ns. Auschwitz-syndrooma eli kun ihminen elää tarpeeksi kauan epäinhimillisen kurjissa olosuhteissa niin hän tottuu siihen ja alkaa luulla että se on normaalia.

Naiset on helppoja ja ei tarvitse olla yksin. En ymmärrä miksi monet on yksin, naiset on yksin koska ovat nirsoja ja eivät halua tavis miestä ja miehet on yksin koska eivät saaa sitä nuorta kaunista naista. Minä saan naisia, en katso ulkonäköä ellei nainen ole joku kauheen lihava.

Läheisyyttä saa mm. Kavereilta, perheeltä, lapselta. Seksiä saa välillä joltain miestutulta. Varmaan saisi enemmänkin jos jaksaisi olla aktiivinen.

Tottakai kumppania kaipaa joskus, mutta ei enää samalla tavalla kuin aiemmin.

En kestä yhtään. Yritän keksiä mielekästä tekemistä itselleni. Ostan ehkä veneen, kesällä aion matkustella suomessa, vähennän palstailua siis, aion juopotella enemmän jotta olisin sosiaalisempi. En tiedä auttaako mutta rahalla saa ja aion käyttää rahaa koska saan sitä kohta aika paljon.

Helppoo se naisille on kun saavat seuraa ihan koska vain

Kolmenkympin jälkeen tuo yksineläminen on helpottanut huomattavasti, eli kaikkeen tottuu ilmeisesti ja tokihan sitä voi aika-ajoin järjestää itelleen panon jostain.

Jos on nuorena joutunut valehtelevan narsistin koukkuun vuosikausiksi ja onnistunut viimein pääsemään hänestä eroon-myös henkisesti, niin todellakaan ei enää mieti, kuinka kestää olla yksin. Vaan, kuinka kestikään olla niinkin kauan kaksin. Ja kuinka ihanaa on, kun osaa, ja nimenomaan osaa olla yksin, nyt. Narsistin uhriksi joutuneella tosin voi seuraus olla se, ettei kykene tuntemaan enää yhtään mitään. Joten miksi hankkia ketään, kun ei kuitenkaan tunne mitään. Tai tuntuu vain tosi oudolta. Yksin eläessä ainakin oppii löytämään ne itselle tärkeät asiat. Saahan sitä elämäänsä virikettä paljon muustakin kuin parisuhteesta. Ja mitä vanhemmaksi tulee, ei toisen vieressä kyhnöttäminen ole niin tärkeää. Menoa ja meininkiä kyllä löytää elämäänsä, vaikka ei parisuhteessa eläisikään tai harrastaisi edes "yhden illan juttuja". Kyllähän tuolta tyyppejä löytyisi useammallekin meistä. Eri asia on, kannattaako kaikenlaisia elämäänsä ottaa. Oma rasituksensa sekin.

Yksinäisyys on mulle äärimmäisen tärkeä asia. Musta tuntuu, että kilahdan jatkuvassa ihmisvilinässä ja repimisessä. Mutta kun lähtee radalle, niin yksinäisyyden sisäinen arvo katoaa ja tilalle astuu bileminä.

Aika kaksijakosta.

(Hihitystä)

Yksinäisyydessä ei tavallaan ole mitään kamalaa. Nautin yksin olemisestakin, mutta kuten moni onkin jo kertonut se toisen ihmisen läheisyydentarve on aina ollut lopulta se vaikein asia. Vaikka olen parisuhteissa elänyt ja ollut enemmän, kuin sinkkuna niin olen kokenut että se yksinolo suhteessa ollessa on paljon pahempaa ja kivuliaampaa, kun että on oikeasti yksin koska on sinkku.

Parisuhde kun ei takaa sitä, että yksinäisyydentunne poistuu. Kun taas on parisuhteita ehtinyt jokusen elämään, niin ajattelee että hyvässä suhteessa kannattaa olla, mutta huonossa ei. Perustuu ihan siihen, että kaksin aina kauniimpaa, mutta kaksin myös aina kauheampaa, jos kauheaa alkaa olemaan. Jokainen yleensä viihtyy omassa seurassaan, mutta olepa väkisin seurassa missä kaiken aikaa keljuttaa.

Se että rinnalla on joku vaan, ettei tarvisi olla yksin on kokeiltu joskus. Lopulta se syö uskon hyvään parisuhteeseen ja vaikuttaa itsetuntoonkin. Äkkiä kyllä huomaa, että ei se onnellisemmaksi tee ja alkaa kaivata sitä ihmistä joka viitsii kuulla sinua ja nähdä sinua, eikä roikuta roikuttamisen ilosta.

Baarissakin yksin olevat miehet saattavat olla huippuälykkäitä?

http://www.tekniikkatalous.fi/tiede/tutkimus-ystavien-tapaaminen-usein-vahentaa-erityisen-alykkaiden-onnellisuutta-6534698

Joskus tuntuu ettei oikeen kestä. Toivoisin saavani joskus YSTÄVÄN, jonka kanssa voisi jakaa asioita, vaikka niitä tyhmiäkin! Pahaa tekee katsoa vaikka telkkaria,kun siellä hehkutetaan ystävyyttä yms... Joskus on mulla kavereita ollut, mutta heihin en ole voinut luottaa ja jouduin pahasti pettymään.
Ei oikein uskalla luottaa kehenkään ja kokoajan pelko jos tutustuisi niin he pettäisivät ja pitäisivät pilkkanaan.
Olen ihan normaali(kaikin tavoin) nainen, mut aina jään ulos...olin se ylimääräinen joka vaan unohdettiin johonkin.
Saatanan sinnikkästi vaan eteenpäin ja olen/tai koitan olla jotenkin onnellinen. Sain taas toisen mahdollisuuden elämään, nautin siitä vaikka täysin yksin! Se on mun elämä!!! Mä nautin, ei muut!!