ERO TULI

vedä kiikkuun. Aika parantaa haavat. Usko pois, niin kliseeltä kuin se kuulostaakin. Onko sulla joku läheinen jolle voit purkaa tunteita? Tarvitset nyt kuuntelijaa. Toivon sulle paljon tsemppiä!!!

Ymmärrän täydellisesti tunteesi. Elämäni mies jätti minut 6,5 v suhteen jälkeen. Koko maailmani musertui, koska olin elänyt siinä uskossa, että olemme yhdessä aina. Kaikki unelmani ja tulevaisuudensuunnitelmani olivat sillä pohjalla, että olemme yhdessä. Ja yhtäkkiä ei ollutkaan mitään.

Aikaa on nyt kulunut kuukausi. Tuska ei ole hellittänyt. Ajoittain tulee paniikkikohtaus, jolloin ei voi kuin haukkoa henkeä, ja luultavasti olin lauantaista tiistaihin psykoosissa. Se tila oli sanoinkuvaamaton. Todellakin tuntuu siltä, että jollei tämä tuska pian hellitä, on pakko lähteä oman käden kautta. Tosin tänään meni paremmin kuin aiemmin, mutta en uskalla vielä toivoa, että kyseessä olisi pysyvä muutos.

Joka tapauksessa uskon (mikäli vain elän niin kauan), että toipumiseeni menee vähintään 10 vuotta. Sinulla tuskin menee niin kauan, mikäli olet normaali ihminen. Itse en taida olla. Mutta toivon sinulle voimia kestää. Ainakin minulle kaikki ovat vakuuttaneet, että kyllä se tuska lopulta hellittää. Mutta jos tuntuu, ettet kestä, mene lääkäriin; päivystykseen pääsee yölläkin. Niiden on pakko auttaa. Voimia!

ketään niin läheistä ystävää, jolle voist kertoa tunteistasi ja jolle voisit purkaa sisintäsi. Se helpottaa. Ihastumisessa, rakastumisessa ja rakkaudessa joutuu käymään läpi usein tunteiden kirjon. On myös kipeitä tunteita.

Muista että rakkaus luo yhteyden, vaikka se sinun rakastamasi henkilö ei olisikaan lähelläsi. Ei rakkaus häivy, ei katoa. Se on ikuista. Voi rakastaa useampaa kerralla mielestäni, mutta parisuhde on eri juttu. Rakastuminen voi muuntua rakkaudeksi kahden ystävyksen väliseksi. Voisitko ajatella jossain vaiheessa sellaista vaihtoehtoa?

Hei, vaikka tuskassasi saattaa tuntua kummalliselta saada seuraava neuvo, niin ajattele sitä. Älä tee mitään peruuttamatonta! Vaikkei "nurmen alta" sitten kadukaan, niin silti: mitä kaikkea menetätkään, ellet jää sitä kaikkea odottamaan.

Oman itsen poistaminen "muonavahvuudesta" on usein aggressiivinen teko niitä kohtaan, joille asianomainen on tärkeä. NIIN aggressiiviseksi ei mielestäni tule heittäytyä.

Mitenhän saisit jostakin sen verran itserakkautta, että pääsisit elämän syrjästä taas kiinni?

"Elämän rakkaus" - "elämän(i) mies" - "elämän(i) nainen" - tuntuvat, ikävä sanoa, liioittelulta. En silti vähättele toisen tuskaa sillä hetkellä, kun hän sitä tuntee.

"Vanhana" tulee myös mieleen, missä määrin kukin "senkertainen" tuska on tuskaa monesta muusta asiasta. En halua psykologisoida esim. lapsuuden kokemuksilla, mutta eiköpähän myös aikuisikäisellä saata aktivoitua moni muukin raskas kokemus, ja sitten niitä kaikkia kokemuksia suree niin, että on pakahtua.

En muuten olisi itse uskonut, kun joku joskus sanoi, että sitä itsekin on usein oman epäonnensa seppä. Ajattelin nimittäin siihen asti, että pahantekijät - kuten jättäjät - ne vain tekevät pahaa uhreilleen. Nyttemmin olen kuitenkin miettinyt, että jotakin jätetyissäkin on, ei syytä, mutta jotakin... . Miten sen sanoisin, uhriksi heittäytymistä ja sen sellaista.

Jotenkin kaipaisin koko kansakunnalle parempaa kykyä surra menetyksiä, ei panna niitä pulloon tms., vaan tosiaan - surra, kunnes suru on surtu ja elämä voi taas jatkua.

tutut tunteen:jojoon vaan!siltä mustakin tuntuu,vuodenkin jälkeen(jätöstä)...enkä tiedä miten kauan tämä vielä kestää,jos edes loppuu ikinä.Hän on ainut ihminen,jonka vuoksi voisin oikeasti vaikka kuolla(Irinan vahva biisin mukaan on niitä,joista pääsee helposti irti,niitä joihin JÄÄ ROIKKUMAAN ja niitä,joiden vuoksi NARU KAULAAN(caps lockilla ne,joita hän on minulle):/ )

kaikkeni olen tehnyt hänet unohtaakseni,mutta jos unohdan hänet,unohdan tavallaan myös itseni,sillä hän on sielunveljeni.hän on edelleen koko elämäni.

välillä on hyviä aikoja,jolloin tuntuu,että kyllä tämä tästä,mutta sitten taas hetken kuluttua kaikki romahtaa...tuska kun ei pysy enää henkisellä puolella, vaan valtaa minut kokonaan:tunnen siis myös fyysistä kipua.jokainen asia muistuttaa hänestä liikaa..huonot puolet eivät riitä kumoamaan hyviä puolia ja rakastun häneen uudestaan.EN VOI UNOHTAA!onneksi olen joten kuten oppinut elämään näiden tunteiden kanssa..

seurustelemaan en ryhdy,ennen kuin olen varma...varma ettei hän enää halua minua.sitten kun näen,että hänellä on toinen,tiedän,että on aika jatkaa,ilman häntä.silti tiedän,että osa minusta on aina hänen,vaikka tapaisin jonkun toisen,joka saisi mut taas heräämään henkiin.en tule koskaan olemaan kokonainen,ellei Hän ole rinnallani!

Neljän vuoden suhteen "nollaaminen" kesti aika monta kuukautta, oikeastaan melkeinpä vuosi.

Se, mikä teki sen hankalaksi oli valehtelu, myös itselleni. Valehtelin exälleni ja itselleni, että olin päässyt yli hänestä jo muutamassa kuukaudessa. Oli kuitenkin pakko myöntää itselleni ja hänelle vielä loppukesällä, että minulla oli hankalaa. En sinänsä enää kaivannut exääni sinänsä, vaan pelkästään suhteen helppoutta (mitä se olikin suuren osan ajasta) ja sitä, että joku oli aina tarvittaessa lähellä. Ja tietenkin sitä, että kaiken piti olla periaatteessa kunnossa ja tulevaisuus edessä.. Exäni onneksi ymmärsi tunteeni, ja ehdotti, ettei meidän pitäisi nähdä pitkään aikaan. Niin teimmekin.

Nyt jonkin aikaa sitten näin taas exääni, ja mietin, mikähän tuossakin on sellaista, jota voisin vielä kaivata. Huomasin, että romanttiset tunteeni häntä kohtaan olivat viimein haihtuneet; en osannut ajatella häntä muuta kuin ystävänä.

Ja nyt olo on viimein sellainen, että voisin yrittää uutta suhdetta, ja toivoakin on :).

Mutta mitään yhtä vinkkiä en voi sinulle antaa, Mies26. Jokainen selviää siitä omalla tavallaan - mutta ei missään nimessä yksin (tämä olkoon se ainoa vinkkini)! Minäkin käsittelin asiaa pitkään hyvien ystävieni kanssa, myös exäni, ja selvisin siitä..

Moi taas. Ajattelin pistää linkin yhdelle sivulle. Ystäväni antoi tämän minulle. Tässä on selviytymisohjeita ja ihmisten omia kokemuksia. Ne on kyllä tarkoitettu jätetylle naiselle, jolla on lapsi, mutta ainakin osa on hyvin yleispäteviä ja käyvät varmaan miehellekin.

http://www.positiivarit.fi/aarteisto/uteluarkisto/index.asp?id=2529

Mies26, toivon edelleen sinulle voimia kestää. Toivottavasti kerrot jossain vaiheessa miten olet pärjäillyt.

Terveisin, kohtalotoverisi Jen.

puol vuotta tai jotai ja oli koko ajan iha maassa

piristyhän :)vaikka se elämä tuntuukin nyt että se ei millään eteenpäin niin kyllä se menee...siihen tarvitaan aikaa vaikka se niin pa...lta tuntuukin..muista puhuu tunteistas vaikka kavereilles niin ainaskin mua on aina helpottanut..tulee parempi mieli kun saa asioita uloskin sieltä päästä..ja sitä paitsi kyllä se oikee kohdalle sattuu!!

Siitä on jo yli 8 vuotta. Yhä rakastan yli kaiken. En ole koskaan päässyt yli siksi, koska hän ei kunnolla jättänyt minua koskaan. "Mä tuun vielä takasin, en tiedä, kauanko siihen menee, mutta vielä palaan..." Näillä sanoilla hän minut jätti. Ja yhä hänkin rakastaa... Olimme melkein palaamassa takaisin yhteen jokin aika sitten, mutta ei siitä mitään tulekaan, hänen oma elämänsä on niin sekaisin tällä hetkellä...Ja minulla on lapsia, etten senkään takia tahdo sellaista renttua elämääni...
"Halusit tai et,tulen olemaan yhteydessä" hän sanoi...
Että minun kohdallani tämä taitaa jatkua hautaan saakka, eroon en pääse, unohtaa en voi. P...amainen juttu.