Narsistinen

Kukaan ei koskaan ole ollut mitään muuta kuin onneton noiden petojen kanssa.

On tuntunut. Kyse on -onneksi- jo exästä. Kannattaa lukea aihetta sivuavia lehtijuttuja ja muistaakseni kirja nimeltä "naamiona terve mieli" sivuaa aihetta. Itse en ole valitettavasti ehtinyt siihen tutustumaan.

Tässä oma kokemukseni narsistisesti luonnehäiriöisen kanssa elämisestä. Toivottavasti auttaa jotakuta tekemään omat ratkaisunsa...(päätös pakenemisesta). Oma aluksi niin ihana sittemmin aviomieheni alkoi osoittaa narsistisen luonnehäiriön oireita reilun vuoden kuluttua yhdessäolomme alusta. Tästä luonnehäiriöstä en tietenkään tiennyt aiemmin mitään, ja useita kuluttavia vuosia meni siinä, kun etsin vikaa itsestäni ja yritin löytää ratkaisua ja pelastusta parisuhteeseemme, luovuttaja kun en ole. Narsismi vain paheni koko ajan ja siihen alkoi tulla myös väkivaltaa, läppäilyjä aivan aiheetta, mitätöintiä, ei sanallista haukkumista mutta sanatonta morkkaamista, väkivalta paheni koko ajan ja sitten hän kerran hakkasi minut niin että verta lensi nenästäni seinälle (olin 6 kk:lla raskaana, tämä tuskin lievensi asiaa! ja vaikka itse olen sovinnollinen enkä provoisoiva). Seksuaalisia oireita oli myös näkyvissä jo varhain, mutta sitä vain ajatteli aluksi, että eihän nyt kukaan ihan täydellinen ole, joten katsonpa läpi sormieni... Olisin tässä suhteessa todella kuollut henkisesti, mutta onneksi kävi niin hyvä tuuri, että silloinen naapurini oli kiinnittänyt tähän "armaaseeni" huomiota oikealla tavalla eli tilannetta tarkkaillen ja minulle ensin asiasta mitään puhumatta, hänen oma onneksi-lopulta-ex-miehensä kun oli narsisti, niin tunsi merkit todella hyvin. Pikkuhiljaa hän alkoi tutustuttaa minua asiaan, ei tosiaan tyrkyttäen, mutta mitä paremmin tutustuin aiheeseen, sen kiinnostuneempi olin koska tiedon lisääntyessä vakuutuin täysin siitä, että mieheni oli todella narsistisesti luonnehäiriöinen. (En ole sillätavalla toisten vaikutuksille altis että heti uskoisin vaikka nyt tämän naapurini ehdotuksia, vaan todella punnitsin asiaa). Olen ollut hyvin kiitollinen siitä, että sain tietoa juuri tästä aiheesta, sillä ilman sitä olisin sinnitellyt ehkä vielä jonkin aikaa eteenpäin. Ja ajanut itseni todella loppuun, oletettavasti lopulta masennukseen ja ehkä jopa itsemurhaan, kuten eräälle tutun tutulle kävi tällaisen miehen jäljiltä. Erikoista oli, että avio-ongelmiin yksin (ongelmathan olivat minulla, eivät miehelläni!) apua hakiessani seurakunnan miespapin juttusilta, koin miten tämä miespappi selkeästi kannusti minua omaan itsenäisyyteen, ja ajatukseen, kannattiko avioliittoa todella jatkaa. En vieläkään tiedä, oliko hänen "diagnoosinsa" tämä mieheni narsistinen luonnehäiriö vai jokin muu. Joka tapauksessa, yhdestä aiheettomasta (mikään väkivalta ei ole oikeutettua, ei mistään syystä!)väkivaltauhkauksesta lastemme nähden päätin, että se oli viimeinen pisara, varsinkin kun oli tullut ilmi myös miehen piirre "mieltyä" pieniin tyttöihin, joka oli aika epämiellyttävää todeta! Mieheni tuntui etsivän sitä, että joku pistää rajan sille, mitä voi tehdä. Hänellä ei tuntunut olevan minkäänlaista omaatuntoa tai empatiakykyä. Tulin siihen tulokseen, että häneltä yksinkertaisesti puuttui kyky empatiaan, jopa lasten tarpeita hän ei pystynyt tunnistamaan. Asiaa hahmottaessani ymmärsin, että mieheni todella otti toiset huomioon vain silloin kun tästä oli hänelle itselleen hyötyä. Taloudellista tai sosiaalista tai mitä vain hyötyä. Tämän kaiken ymmärtäminen ei tosiaan käynyt hetkessä, koska olin itse niin sisällä tilanteessa. Otin sopivassa tilanteessa (eli olimme minä ja lapset fyysisesti turvassa miehestä) päättämäni eron ja voin sanoa, että en ole sekuntiakaan katunut. Alkoi pitkä itsen vahvistamisen kausi. Naapurini oli ollut omassa liitossaan lähes 20 vuotta, ja hän oli tosiaan jo täysin puhki, hänellä kesti palautumisessa useita vuosia. Nyt vuodenvaihteessa jutellessamme (hänellä 7 vuotta erostaan, minulla kolme) hän on alkanut tuntua olevan suurinpiirtein "kasassa" jälleen. Tietoisesti itseään vahvistaen. Mutta miten käy niiden, jotka eivät tiedä tästä aiheesta mitään? Uskonpa että huonosti. Koska narsisti yleensä valitsee sellaisen kumppanin, joka ei ihan ensin ajattele itseään vaan on uhrautuvainen. Erosta: se oli vaikea, hän todella piti lupauksensa uhkailtuaan monesti, että jos minä otan eron, niin siitä tulee todella vaikea. (En tosin ollut koskaan edes riidoissa maininnut ottavani eroa, sanoin sen vain yhden kerran rauhallisesti silloin 3 vuotta sitten väkivaltauhkauksen jälkeen.) Eli: kuten kirjan "Naamiona terve mieli" kirjoittaja opastaa: pakene (tai alistu, mutta sitä en itse kannata, koska siitä seuraa vähintään henkinen kuolema). Eli pakene, pakene ja pakene, mahdollisimman nopeasti. Narsisti ei yksinkertaisesti parane, häneltä puuttuu halu paranemiseen, koska ei ymmärrä olevansa luonnehäiriöinen. - Ja vielä: asiasta mitään tietämättömät pitävät narsistisesti luonnehäiriöistä ihmistä vain hiukan itsekkäänä, ja uhria turhan valittajana, vaikka me "asintuntijat" tiedämme, että tilanne on todellisuudessa paljon vakavampi. Narsistisesti luonnehäiriöinen on todella vahingollinen etenkin kumppanina. Kurjaa tässä on se, että työelämässä suositaan näitä häikäilemättömiä pärjääjiä. Älykkäitähän he yleensä ovat, mutta fiksuus - se vaatisi myös tunnekykyjä. On upeata, että aihe on ollut esillä julkisuudessa. Toivon, että aihe pysyy pinnalla, koska narsistithan eivät täältä lopu. Provosoimaton tieto on uhrien pelastus.