Olen elänyt tasapainoisessa parisuhteessa noin ikäiseni naisen kanssa useita vuosia. Tavatessamme olimme nuoria, hieman päälle parikymppisiä. Elämä on mukavaa ja vakiintunutta, rakastamme ja arvostamme toisiamme kuten vain mies ja nainen voivat.
Pari vuotta sitten tapasin kuitenkin kauniin Niinan. Niina on itseäni muutamia vuosia vanhempi, avioliitossa elävä perheellinen kaunotar.
Jo ensi hetkestä alkaen oli selvää, että välillämme on jotain. Ja paljon. Eka yhteinen yömme oli huumaava, vastaavaa en ollut koskaan kokenut.
Tapaamme vain erittäin harvoin. Ehkä tämäkin on vaikuttanut siihen, että mieletön jännite välillämme on säilynyt yhtä voimakkaana nämä vuodet. Henkinen ja fyysinen yhteytemme on äärimmäisen voimakas.
On selvää, että paria meistä ei tule koskaan, eikä meistä kumpikaan sitä edes haluaisi. Yhteytemme ei ole ollenkaan sellaista parisuhde- tyyppistä, vaan jotain muuta, jotain jolle ei ole mitään yleisesti tunnettua määritelmää. Ehkä kuten kiihko, mutta voimakasta myös henkisellä tasolla.
Kun emme pitkään aikaan tapaa, saamme pyyhittyä toisemme kyllä mielestä, ja oma normaali elämä jatkuu kuten ennenkin. Tapasimme jälleen tauon jälkeen tutuissa merkeissä, ja nyt ajatukset taas ainakin muutamia päiviä leijuvat sfääreissä.
Hyvä yleisö, tuomitkaa tai olkaa tuomitsematta, asiaa ei ulkopuolinen voi ymmärtää ennen kuin sen itse kokee. Elämä on jännittävä seikkailu.

Vastaukset 3
Vanhimmat
myös (avo)vaimollesi? Sellaista se elämä voi olla hänellekin intohimoisessa sivusuhteessa. Reilu peli?
Eihän tuo sinun sivusuhteesi sinua haittaa -tietenkään. Mikäs siinä on sulla ollessa kun saa kahdesta suhteesta nauttia. Kyllä mä sen ymmärrän hyvin, että se ei tunnu susta yhtään huonolta ratkaisulta eikä omatunto voi siksi kolkuttaakaan. MUTTA unohdit vain ottaa huomioon sen, ketä olet luvannut rakastaa ja arvostaa. Pikkujuttu ilmeisesti sinulle, että et ole sanojesi mittainen mies ja pystyt pettämään rakastamasi naisen luottamuksen kerta toisensa jälkeen oman nautintosi vuoksi.
Aika moni näistä pettäjistä on tunne-elämältään ihan kakaran tasolla, itselle sallitaan syrjähyppely mutta entä oman kumppanin tarpeet...? Kun on kuunnellut näiden syrjähyppääjien jutteluja sivu"rakastajistaan" niin kyllä se sellaista aika lapsellista aah-ooh-juttua aina on. Hyvänä esimerkkinä tässäkin nämä kaksi kohtalontoveria joiden teksti on kuin suoraan jostain Reginasta tai nuorten palstalta.
Elävät jossain epärealistisessa haavemaailmassa missä tuo "vieras rakastaja" olisi juuri se oikea, mutta kun julma kohtalo päätti näin että pitää tuohon puolisoon tyytyä, vaikkakin itse sekin tuli valittua. Viisas panostaa omaan parisuhteeseen eikä jaa seksuaalienergiaansa ympäri maailmaa riskeeraten oman elämänsä.
Mä tiedän tunteen -olen itse samassa tilanteessa. Jännittelle, tunteille ei todellakaan ole nimeä. Se fiilis kun tapaa, näkee toisensa on jotakin aivan uskomatonta, sille ei ole sanoja. Jo toisen äänen kuuleminen saa värinät liikkelle. Ihmettelemme miehen kanssa yhdessä mitä tämä on koska se on jotakin aivan erikoista. Meistäkään ei voi tulla paria mutta emme pysty luopumaankaan toisistamme. Yritämme sitä kovasti mutta ero särkee kummatkin meistä. Onko oikein että emme voi elää yhdessä? Miksi ei voi elää ihmisen kanssa jonka tietää oikeaksi? Minä en varmasti ikinä tästä täysin selviä enkä ikinä ymmärrä tätä elämää.