Jatkis: Syytön

Vielä pieni palanen ja te pääsette sitten jatkamaan miten mielitte.

Rekkakuski jäi kyllä henkiin, eikä saanut syytettä, sillä todettiin alle ajaneen kuskin olleen humalassa. Auto joutui romuttamolle, joten jäljet miehestä katosivat ja kostoa hautova perheensä menettänyt mies ei tiennyt suunnanneensa kostonsa aivan väärään suuntaan.



Viisitoista vuotta myöhemmin

Aurinko siilautui ajan kuluttamien kaltereiden lomasta ankeaan huoneeseen, jonka sisustukseen kuului vain vuode ja pöytä ja tuoli yhtä asukasta varten, joka istuikin tuolilla ja luki kirjaa. Sänkyä vastapäätä olevalla seinällä oli muutamia maalauksia ja piirustuksia, jotka mies oli tehnyt itse.

Kuvien vieressä oli käytössä kulunut vanha maalausteline, jonka omaa väriä ei enää maalipilkkujen alta erottanut. Pöydällä kirjapinon vieressä olivat muut maalausvälineet hyvässä järjestyksessä, jotteivät kirjat pääsisi sotkeutumaan. Miehen elämässä ei enää juuri muuta ollut, kuin kirjat ja maalaaminen, jotka olivat hänelle tapa purkaa ajatuksia ja paeta hetkeksi pois ankeasta vankilaelämästä.

Martin oli ollut vankilassa jo viisitoista vuotta ja tulisi olemaan hamaan kuolemaansa asti, sillä oli saanut elinkautisen murhasta. Vankilassa vietetyt vuodet näkyivät miehen kasvoilla syvinä uurteina ja silmissä, joissa oli surullinen katse. Martin ei ollut aikoihin hymyillyt, mutta katkeran suolaisia kyyneliä hän oli kaikkina näinä vuosina vuodattanut ja toivonut, että jonain yönä kuolema hänet armahtaisi.

Hän nosti katseensa kirjasta ja katsoi kalterein peitettyä ikkunaa haikeana ja toivoi että voisi olla perheensä kanssa. Poika ja tytär olisivat aikuisia, jos eläisivät. Heillä olisi voinut olla jo oma perhe, mutta tällä hetkellä lapset ja vaimo makasivat syvällä mullan alla kaupungin hautausmaalla, jossa hän sai käydä kerran vuodessa, mikäli käyttäytyi hyvin.

Yleensä hän käyttäytyikin hyvin, oli ystävällinen muille, vaikka toisinaan siihen ei olisi ollut aihetta, kun näki miten muut kohtelivat häntä. Hän ei myöskään halunnut haastaa riitaa kenenkään kanssa ja pysyi erossa muidenkin tappeluista, sillä monesti sivullisetkin saattoivat saada rangaistuksen ihan vain siksi, että sattuivat olemaan samassa tilassa tappelupukareiden kanssa.

Martin ei muistanut tuon kohtalokkaan illan tapahtumista juuri mitään, aamupäivä oli kenties kirkkaimmin muistissa, mutta sen jälkeen kaikki oli sekavaa. Hän muisti riidelleensä vaimonsa kanssa ja lähteneensä myöhemmin vähäksi aikaa ulos. Sen jälkeen hänellä oli muistoissaan suuri musta aukko, jota hän ei kyennyt täyttämään. Selkeimmin hän muisti heräämisen putkassa ja sen miten hänelle oli lyhyesti ja tylysti kerrottu tapahtumista ja että häntä epäiltiin teosta.

Tieto perheen kuolemasta oli musertava isku, joka vei elämänhalun täysin. Hän ei edes välittänyt juurikaan puolustaa itseään, vaikka olikin saanut puolustusasianajajan itselleen. Tämä sentään yritti auttaa, mutta todisteet todettiin niin pitäviksi, että Martin sai tuomion.

Elämä vankilan muurien sisäpuolella oli kovaa ja hän oli useimmiten toisten vankien vihanpurkausten kohde, sillä muut pitivät häntä lapsenmurhaajana. Hän ei enää jaksanut muistaa, miten monesti oli saanut turpiinsa, mutta sairastuvan vakioasiakas hän jo oli. Useimmiten hän pysyi vain poissa muiden tieltä, eikä edes ottanut osaa näiden hetkellisiin kapinointeihinsa tai mihinkään muuhunkaan kahinointiin tai riehumiseen, sillä eivät vartijat sen helläkätisempiä olleet, kuin vangitkaan.

Raskaasti huokaisten Martin jatkoi kirjan lukemista, kunnes vartija saapui ovelle ja ilmoitti ruokailun alkavan. Hän nousi, jättäen kirjan pöydälle ja asteli vartijan luo, joka tuuppasi hänet jonon hännille. Yrmeän näköinen vartija johdatti koko sen osaston vangit ruokasaliin.

Martin käveli eteenpäin, katse maahan luotuna, kun tunsi jonkun osuvan olkaansa vasten. Hän nosti katseensa ylös ja näki vierellään isokokoisen miehen, jonka toista kättä pitkin kiersi tatuointi. Rodriques, Martin ajatteli, eikä sanonut sanaakaan. Mitäpä sitä mitään sanomaan, kun turpiin tuli kuitenkin, hän mietti ja painoi katseensa takaisin alas, sillä ei halunnut antaa miehelle enempiä aiheita käydä päälle.

”Liikettä niveliin vaari, vai pitääkö auttaa?” Rodriques ärähti ja mulkoili Martinia rumasti.

Martin astahti hivenen sivummalle, mutisten hiljaa anteeksipyynnön. Mieluummin näin, kuin että joutuisi taas vankilan sairaalaan paikattavaksi.

Martin tiesi, että Rodriquesilla oli paha maine vankien keskuudessa ja jos Rodriquesin juttuja oli uskominen, oli hän tehnyt melkein kaikki mahdolliset rikokset elämänsä aikana, alkaen pikkurötöksistä ja päätyen murhaan, eikä hän pelännyt käydä toisiin vankeihin käsiksi.

Rodriquesilla, kuten Martinilla, oli elinkautinen jonka hän oli saanut useista murhista ja siihen oli vielä lisätty hänen muutkin rötöksensä. Rodriques tuuppasi Martinin sivuun sihahtaen jotain halveeraavaa ohi mennessään.

Ja vielä pieni pätkänen...

Martin antoi tämän tapahtua ja asteli sitten omaan tahtiin Rodriquesin perässä, haki ruokansa ja vetäytyi syrjäisimpään pöytään, saadakseen olla yksin. Ei hän muidenkaan seuraan halunnut, sillä hän tiesi, ettei ollut tervetullut muiden seuraan. Se oli yksi niitä asioita, jotka hänelle oli tehty selväksi heti alkuunsa, kuten myös se, että hän oli vain saastaa muiden silmissä. Alinta kastia.

Ääneti hän söi ja aterioituaan vei tarjottimensa takaisin sille varattuun paikkaan. Hän oli saanut tavarat aseteltua paikoilleen, kun äkkiä iso nyrkki iskeytyi keskivartaloon, niin että kaikki ilmat pakenivat hänen keuhkoistaan ja hän putosi polvilleen lattialle.
Martin ei ehtinyt puolustautua, kun iskuja alkoi sataa lisää. Tosin, ei hän edes yrittänytkään puolustautua Rodriquesin iskuja vastaan, sillä yritti näin antaa mahdollisimman vähän syitä iskeä uudestaan. Kauaa Rodriques ei ehtinyt hakata Martinia, kun vartijat juoksivat paikalle ja kiskoivat miehen pois Martinin päältä ja veivät tämän pois.

Martin nousi hitaasti ylös ja alkoi ääneti suunnata kohti selliosastoa, Rodriquesin huutaessa mennessään uhkauksia. Martin tiesi, että ne oli suunnattu hänelle, eikä välittänyt niistä, sillä oli kuullut samaa jo monet kerrat aiemminkin.

”Oletko kunnossa?” Kysyi kolmas paikalle saapunut vartija, jonka rinnassa oli nimikyltti M. Peaks.
”Olen”, Martin sanoi ja vilkaisi syrjäsilmällä nuorta miestä, joka taisi olla uusi työntekijä tässä vankilassa.
”Varmasti?” Peaks kysyi.
”Varmasti”, Martin sanoi hiljaa. Siitä oli kauan, kun kukaan oli ollut hänelle ystävällinen. Eivät vartijat useinkaan piitanneet hänestä, kunhan nopeasti vilkaisivat tai kiikuttivat tarvittaessa sairastuvalle paikattavaksi, ”kiitos”, hän sanoi hiljaa ja pyyhkäisi puolihuolimattomasti veren suupielestään.

”Hyvä”, Peaks sanoi ja sujautti paperilappusen Martinin käteen, varmistuttuaan, että tämä tosiaan oli kunnossa.

Martin vilkaisi nopeasti Peaksia, muttei sanonut mitään, vaan tunki paperilappusen vaatteidensa kätköihin.
Vartija jäi paikalleen, kun Martin suuntasi ovelle, josta vartijat ohjasivat hänet takaisin omalle osastolle ja selliin. Vasta jäätyään yksin hän istuutui vuoteensa reunalle ja kaivoi esiin vanhan lehtileikkeen, joka oli päivätty vuodelle 1996.

Hän luki uutisen ja vanhat muistot palasivat voimakkaina takaisin. Suru ja syyllisyys siitä, ettei hän ollut voinut suojella perhettään, kaihersivat hänen mielessään. Uutisessa oli lyhyt selostus tapahtumista ja reportterin omia ajatuksia tuosta murhasta, sekä ilmoitus Martinin saamasta tuomiosta.

Martin tuijotti lehtileikettä ja mietti, miksi joku halusi muistuttaa häntä menneistä, kun ne olivat jo nyt läsnä joka päivä aamusta iltaan ja vainosivat öisin unissa. Hän käänsi lappusen toisinpäin ja siellä oli pieni teksti, joka sai voimakkaan tunnekuohun nousemaan pintaan.
Hän tunsi käsialan, jolla lyhyt viesti oli kirjoitettu, joskin lapsenomaisuus siitä oli aikojen saatossa kadonnut. Mutta yhtä kaikki viestin oli kirjoittanut Rachel.

Rakastan sinua isä.
Keiju

”Rachel.” Martin sanoi hiljaa ja pystyi töin tuskin peittämään tukahtuneen nyyhkäisyn. Kirjoittaja oli varmasti Rachel, hänen oma pieni keijunsa.

Lehtileikettä pitelevät kädet alkoivat täristä, eikä hän pystynyt enää pitämään kyyneleitään kurissa. Nuo suolaiset pisarat putosivat lehtileikkeelle ja saivat musteen leviämään. Martinin oli vaikea saada kyyneleitä ja tärinää loppumaan, sillä tunnekuohu oli valtava. Hän ymmärsi nyt, että Rachel oli jollain konstilla jäänyt eloon ja elänyt elämänsä vapaana koko tämän ajan. Hän toivoi, että voisi vielä jutella tyttärensä kanssa ja oli pahoillaan, että oli ollut niin kauan poissa tämän elämästä.

Monet uudet kysymykset nousivat hänen mieleensä ja hiljalleen hän alkoi ymmärtää, että joku oli hänet järjestänyt vankilaan jostakin syystä. Tuo joku ei tuntunut välittävän mistään, vaan raivasi tieltään vaikka koko perheen jos oli pakko. Tämä toi esille uuden pelottavan ajatuksen ja hän toivoi enemmän kuin mitään koko maailmassa, ettei hänen tyttärelleen tapahtuisi mitään pahaa.

Martinin kädet tärisivät yhä, kun hän piilotti nyt arvokkaaksi tulleen lehtileikkeen perheestään maalaamansa kuvan taakse, minkä jälkeen hän heittäytyi vuoteelleen, joka narahti hänen painostaan ja yritti torkahtaa pieneksi hetkeksi, muttei saanut rauhaa ajatuksiltaan. Tämä uusi tieto, nosti yhä uusia kysymyksiä hänen mieleensä ja hän halusi saada vastauksia. Eikä hän pystynyt koko loppupäivän aikana keskittymään lukemiseen tai maalaamiseen, sillä tukahdutetut tunteet ja vanhat muistot pyörivät hänen mielessään, kun hän yritti nyt muistaa, mitä tuona kohtalokkaana iltana oli tapahtunut.

Ja vielä yksi pieni pätkä..... ärh tätä rajoitettua merkkimäärää.

Iltapalaan mennessä hän oli jo rauhoittunut ja olisi halunnut jotenkin viestittää Rachelille, että tiesi nyt, mutta vartija, joka oli lapun antanut, ei ollut enää paikalla. Niinpä Martin sitten söi iltapalansa yksinäisenä ja siirtyi iltatoimien jälkeen takaisin selliinsä. Hän ei vieläkään lukenut mitään, vaan heittäytyi vuoteelleen ja yritti nukkua. Unet olivat rauhattomia ja hän säpsähteli tämän tästä hereille. Viimein hän tuntui saavan unenpäästä kiinni ja havahtui vasta aamulla, kun vartijat saapuivat herättämään aamutoimille ja sen jälkeen aamiaiselle.

Aamiaisen jälkeen oli töitä, sillä vankilan johtaja oli sitä mieltä, että vangeilla olisi oltava mielekästä tekemistä, sen sijaan että istuisivat päivät pitkät sellissään. Martin oli saanut paikan vankilan kirjastossa, jossa hän hyvin viihtyikin, sillä siellä ei kovin paljoa vankeja käynyt. Martin järjesteli kirjat oikeille paikoille pikkuisessa kirjastossa ja siirtyi sitten tietokoneelle, sillä halusi etsiä tietoja Rachelista, joka kaikesta päätellen, ei ollutkaan kuollut.

Mitään ei silti löytynyt ja hän päätteli, ettei Rachel halunnutkaan kenen tahansa löytävän itseään. Ei siis ollut muuta vaihtoehtoa, kuin yrittää viestittää Rachelille samaan tapaan kuin tämä oli viestittänyt hänelle. Hän muisti pienen valokuvan, jota hän aina piti mukanaan ja kaivoi sen taskustaan ja laski sen pöydälle eteensä.

Kuva oli vanha ja kulunut, mutta siinä silti saattoi erottaa iloisen perhekuvan. Muisto kuvanottohetkestä sai hymyn hetkeksi kohoamaan Martinin huulille ja hän siveli kuvaa kevyesti sormellaan. Hän käänsi kuvan ja kirjoitti taakse lyhyen viestin.

Kaipaan sinua kovasti, rakas pieni keijuni.
Isä

Hän luki viestin uudelleen ja sujautti sitten kuvan takaisin taskuunsa, jossa se oli kulkenut mukana kaikki nämä vuodet. Hän jatkoi töitään, joita ei sinä päivänä kovinkaan paljoa ollut ja mietti samalla päänsä puhki, kuinka saisi lähetettyä vastauksensa tyttärelleen, mutta mitään ei tullut mieleen, ei ainakaan mitään mitä olisi voinut tehdä kiinnittämättä muiden huomiota itseensä ja huomiota hän sai jo muutenkin yllin kyllin ja siitä oli kivuliaita muistutuksia pitkin vartaloa, joka oli näinä vuosina ottanut varmaan enemmän osumia kuin nyrkkeilysäkki.

Päivä sujui normaalilla rutiinillaan, kunnes viimein iltatoimien jälkeen oli aika palata selliin. Kuului tuttu kolina ja kirskunta kun ovet lukittiin yöksi.

Yö sujui hitaasti, sillä Martin ei meinannut millään saada unenpäästä kiinni aamua odottaessaan. Hän sai nukutuksi vain joitain tunteja ja oli kiitollinen siitä, ettei kirjasto ollut auki sinä päivänä. Hän saattoi ottaa aamutoimien ja aamiaisen jälkeen nokoset ennen ruokailua.

Ruokailuun mennessä hän oli piristynyt ja jännittynyt. Hän pelkäsi, ettei Peaks olisi vieläkään paikalle, mutta hänen ilokseen, mies seisoi omalla paikallaan ovensuussa. Martin mietti kiivaasti, kuinka saisi viestin Peaksille. Hän halusi jutella tämän kanssa ja kysyä, mitä tämä tiesi Rachelista.

Hän haki ruokansa ja siirtyi kuten tavallista ruokasalin syrjäisempään pöytään ruokailemaan. Hän söi tavallista nopeammin ja koko sen ajan hän mietti eri vaihtoehtoja, sillä hän ei sentään halunnut ruveta rettelöimään. Mutta hän ei myöskään halunnut antaa toisille vangeille lisää syitä käydä päälle.

Saatuaan ruokansa syötyä Martin vei tarjottimen pois ja suuntasi takaisin koppiinsa. Hän ei ollut keksinyt mitään sopivaa keinoa kohdata Peaks, ilman suurta hämminkiä.
Martin asteli eteenpäin ajatuksissaan, kun...


Ja nyt vihdoin ja viimein seuraava pääsee halutessaan jatkamaan, olkaapas niin hyvät. :)

Ja sitten tämän typerän kirjoitelman laatija heräsi voimakkaaseen hikeen ja hankkiutui lääkäriin huimausta aiheuttavan narsismin johdosta. Sen pituinen se.