Antakaahan nyt vähän neuvoja tai edes rauhoitelkaa...
Meidän parisuhde on ollut tässä koko viime talven aina tähän asti kriisissä. Aviopuolison seikkailujen jälkeen ja sen kun tämä jäi kiinni näistä on mun hermot on hyppiny vähän joka asiata seinille.
Nyt kun olen saanut jotenkin kutenkin itseni kasaan ja annoin jo itsestänikin enemmän tämä päätti ruveta leikkimään kännykan kanssa niin, että menee ulos. Joten mä seison taas varpaillani. Mä oon tästä asiasta sille jo maininnukkin, mutta mä en ymmärrä. Onko se tavallista tyhymenpi vai eikö se tosiaankaan välitä tuon taivaan vertaa.
Mulla kun on aina n. 20 vuotta menny aina mun edelle lapset mieheni ja sitten vasta minä itse. Oonko mä tosiaankin niin tyhymä, että kestän mitä tahansa että perhe säilyisi...
Meidän parisuhde on ollut tässä koko viime talven aina tähän asti kriisissä. Aviopuolison seikkailujen jälkeen ja sen kun tämä jäi kiinni näistä on mun hermot on hyppiny vähän joka asiata seinille.
Nyt kun olen saanut jotenkin kutenkin itseni kasaan ja annoin jo itsestänikin enemmän tämä päätti ruveta leikkimään kännykan kanssa niin, että menee ulos. Joten mä seison taas varpaillani. Mä oon tästä asiasta sille jo maininnukkin, mutta mä en ymmärrä. Onko se tavallista tyhymenpi vai eikö se tosiaankaan välitä tuon taivaan vertaa.
Mulla kun on aina n. 20 vuotta menny aina mun edelle lapset mieheni ja sitten vasta minä itse. Oonko mä tosiaankin niin tyhymä, että kestän mitä tahansa että perhe säilyisi...
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ite olen ollut meidän suhteessa se petttävä osapuoli. Ite allekirjoitan totuuden "kerran petturi, aina petturi", mutta jatkaisin sitä niin, että "ellei TAHDO tehdä parannusta/muutosta". Itse ton muutoksen tein, eli lopetin kaikki ravintolassa juoksemiset ja laitoin perheen kaiken edelle.
Mutta se, mitä pettämiseni teki miehelleni, sitä en voi silti ikinä poistaa. Hän on varmaan aina varpaillaan. Jos meillä menee vähän huonommin, kumpikin tuntuu tarvitsevan enempi tilaa, niin hän pelkää, että petän häntä taas.
Petetyksi tuleminen jättää siis aina arvet, eikä sitä voi koskaan täysin unohtaa, vaikka anteeksi voisikin antaa.
Voin kokemuksesta kertoa,että se luottamus ei todellakaan tule helpolla,eikä todellakaan varmaan ehkä koskaan kokonaan.Mutta on vaan itse päätettävä,että annanko asian olla,vai luotanko silti,tai yritänko.Itselläni on käynyt niin,etten koskaan ole saanut täydellistä luottamusta takaisin.Aina, kun sattuu jotain tavallisuudesta poikkeavaa,niin kyllä heti olen varuilani.Mutta tapahtuneesta pettämisestä on kulunut jo melkein 25v.eikä mitään varmaankaan ole sen jälkeen tapahtunut,niin ainakin uskon,tai haluan uskoa.
Mutta vieläkin nyt huomaan joskus seuraavani mieheni menoja,joskus kun on tullut kotiin niin olen löytänyt itseni jopa haistelemassa hänen vaatteitaan,että tuoksuuko hajuvesi!!
Tämä on vain itsensä kiduttamista!! Mutta rakastan miestäni,ja haluan olla hänen kanssaan loppuelämäni
Käperry joskus sen miehesi kainaloon,ja vaikka itkeä tirautat,ja suoraan kerrot ihan kaikki asiat,mitkä sua huolestuttaa,älä missään nimessä nalkuta !Jos miehesi sua rakastaa,niin uskoisin että hän huomaa,että sulla on tosi paha olla.Ja jos sitten ei välitä tai ei rakasta,niin ei hän sitten ole sun itkusi ja tuskasi väärtti.
Pidä pintasi ja onnea,jos selviätte nyt tästä,sillä kuitenkin,ainakin meillä menee silti ihan mukiinmenevästi,ja kumpikin rakastaa kaikesta huolimatta toistaan.
TSEMPPIÄ !
Hei!
Tiedän Sinun elävän vaikeassa tilanteessa. Itse olen kokenut vastaavanoloista. Tosin näissä asioissa ei ole kahta samanlaista. Oma Ex-vaimoni "kusetti" ja kävi sen verran vieraissa, ja sen verran pitkään, että uskallan jotain sanoa. Eron syy oli loppujenlopuks luottamuksen katoaminen.
Lopulta erottiin ja sitä ennen mikään ei
muuttunut(vaikka monesti luvattiin) kaikki palautui ennalleen pienen hetken kuluttua ja mitä lähemmäksi tuli ero, niin sitä lähemmässä oli kriisit.
Lopulta erosimme ja alun tuskan jälkeen voin sanoa, että kaikki eroon liittyvä oli oikein ja nyt "ylimenoajan" jälkeen olen tavannut ihania ihmisiä.
Tosin vielä en osaa täysin kiintyä, sillä kannan huolta jälkikasvusta ja heidän hyväksynnästä. Jotain ehkä kertoo sekin, että lapset ei halua yhteishuoltajuudessa olla äitinsä kanssa.
Kerrotkohan minun elämästäni??
Noitten pettämisjuttujen jälkeen taitaa jäädä epäluottamus päälle vaikka miten yrittäisi.
Olisiko sinun aika ajatella itseäsi?
Toivotan voimia sinulle!