Miten surette?

Mä tälläkin hetkellä vedän kaljaa ja kuuntelen
raskasta rokkia..exä tekee kiusaa vieläkin,
vaikka erosta on monta kuukautta (oltiin avo-
liitossa),yrittää taas nytkin monen viikon
jälkeen soittaa. Oon kuulemma myrtsin näkönen
aluksi jos muhun nykyään tutustuu mutta kun ru-
pean juttelemaan olen "suloinen" ja hauska.

Itken joskus ihan vitusti.
Ikävoin hyviä hetkiä. Ikävöin maailman parasta
seksiä, se että siinä oli suuret tunteet teki
siitä hyvää. Tuntuu pahalta että toinen etääntyy
eikä enää tunne tuntevansa toista niin paljon.
Hävettää että exä tietää tunteistani, eli ra-
kastan niin perkeeleesti vieläkin.

Aika raskaasti olen ite ottanut eron..hauskaakin
on ja naisia on, mutta tyhjä olo vielä.

Suhde kesti muutaman vuoden. Mä melkein nautin
jo kivusta. Suhteen huoonot puolet oli siis on-
offia ja naisen henkistä ja fyysistä
petollisuutta ja mun henkisiä ongelmia.

Minä en itkenyt, kumma kyllä. Minä itkin kyllä suhteen kahtena ensimmäisenä vuonna aina silloin, kun eron aika koitti. Mutta en itkenyt suhteen loppumisen jälkeen. Paitsi kerran, ihan selvinpäin, kun oli aivan helevetin yksinäinen olo eikä mistään meinannut tulla mitään.. Eikä se helpottanut yhtään oloa.

Mitäs minä sitten teinkään? Alkuajan vain olin, kirjoitin kaikenlaisia ja opin pikkuhiljaa puhumaan tunteistani ystävilleni. Tietty miesten tapaan, eli vähän, mutta silti tarpeeksi jotta he ymmärsivät oloni ja tukivat minua. Treffailin naisia, vaikkei niistä tullutkaan mitään vakavaa. Paljastin exällekin yli puolen vuoden jälkeen, että vieläkin kaipaan häntä (tai itse asiassa sitä niin toimivaa suhdetta, ja tietty läheisyyttä)..

Kuitenkin, suuren osan ajasta vain olin ja murehdin. Välillä vedin pään täyteen, mutta siitäkään ei ollut mitään hyötyä. Lopulta pääsin yli suhteesta ja huomasin, että minulla on ihan tarpeeksi tekemistä omissakin ongelmissani. Minun on aikuistuttava ja löydettävä itseni ennen kuin edes voin yrittää mitään uutta. Sillä tiellä nyt ollaan, ja valoa onkin kenties jo tunnelin päässä..

Minä eritäysdyn ja suljen itseni täysin ympäriltä olevilta ihmisiltä. Työni ja opiskeluni hoidan mut se on siinä sitten. En välitä vähään aikaan mistään.
Silloin löydän itsestäni kaks puolta
Musta tulee itsetuhoinen ja raivoisa. Ikään kuin mulla ei olis mitään hävittävää. Päästelen höyryjä moottoriradalla, tai jos sellaista ei ole niin sit jossain syrjäsellä paikalla. Ihan nmikä tahansa mikä kulkee lujaa käy. Autot prätkät kelkat jne. Jos joku tulee haastamaan riitaa niin en yhtään hillitse itseäni. Välillä tuntuu et on edes ihem että olen elossa ja suurinpiirtein terveenä pysyny nää ajat, mun suojelusenkeli on kyllä sillon täystyöllistetty

Sit tää toinen puoli
Istun, murjotan, näppäilen kitaraa ja mietin mitä se oiskaan voinu olla. Etsin itsestäni ne kaikki viat ja syyt miksi tähän on tultu. Kelaan niitä muistoja läpi uudelleen ja uudelleen.

Ruoka ei maistu ja mikään ei huvita, huokailuttaa vaan. Mikään ei tunnu miltään ja kaikki turhauttaa. Musta tulee sillon tosi epätoivonen ja kyyninen ihminen.

Sit seuraava vaihe on sellainen jota kukaan ei jaksa katsella jos tota ekaa ei kestä katsella. Mielialat vaihtuu jatkuvaan. Aamusta olet iloinen ja mikään ei voi estää sinua ja illalla tekis mieli ottaa ase ja päästää itsestä ilmat pihalle. Se seilaaminen rassaa itseään ja elämän pyrkii täyttämään kaikella tekemisellä. Aamulla kouluun iltapäivällä tekemään jotain siivoomaan laittamaan ruokaa, uimaan, keilaamaan kuhan van oli jotain mihin keskittyä. illaks salille ja yöks baariin. Kotona käyn vaan nukkumassa ja syömässä.

Sit sitä yht'äkkiä vaan tajuaa että paskat on jo housussa ei sitä voi kieltää ja ei auta kun vaihtaa uudet pöksyt ja pistää tuulemaan. Siitä vähän aikaa ja minä olen päässyt eteenpäin ja olen siinä pisteessä että pystyn katsomaan taakse ja sanomaan Olihan se ihan kivaa, niin kauan kun sitä kesti. Ja alan olla taas oma kultainen itseni. Sitpä vietänki villiä sinkkuelämää, ihastun, rakastun, seurustellaan ja erotaan... Ja homma alkaa alusta.

Mitä silloin muistelen. -Kaikkia hyviä hetkiä, jotkut tapahtumat ja kuten se kun oltiin biitsillä ihan kahdestaan ja hän käveli erään koivun vierestä, aurinko kävi juuri suoraan hiuksiin ja valkea paita näytti hohtavan. Sillon minä tajusin että tuossa on se tyttö jota tahdon rakastaa, ja jopa järkytyin kun tajusin miten kovsi minä häntä rakastankaan. En tod. ollu enää ihastunut. ainakaan sen jälkeen. Se oli niin luonnollista.

Mut nyt... no sitä sattuu, joskus kovsati ja nytki vielä tosi pahasti. Elämä kuitenki jatkuu.