En tiedä tuliko oikeeseen paikkaan, mutta kuitenkin...
En osaa nauttia elämästä.
En osaa elää.
En tiedä miten elää.
En uskalla elää.
Minulle ei ole ikinä opetettu, miten elää.
En tiedä mihin suuntaan olen menossa elämässäni. Miksi tuntuu että aina jämähdän paikalleni kotiin, neljän seinän sisään? En vain osaa olla aktiivinen. Minulle on ihan sama olenko töissä vai en, vaikka kyllä sitä teen rahan takia. Työ ei itsessään kiinnosta pätkän vertaa. Olen siis sijaisena, ei ole vielä ammattitutkintoa. Ihmiset eivät kiinnosta. Mikään ei kiinnosta. Kaikki on tasapaksua, tylsää, harmaata. Mikään ei innosta. Mikään ei jännää. Tuntuu, että kaikki on jo nähty, vaikka oikeastaan ei ole kokemusta oikeen mistään. En ole käynyt ikinä ulkomailla. En edes matkustellut kotimaassa. En osallistunut vanhojentansseihin, luokkaretkiin jne. Pitäisi opiskellakin ja olen hakenut "mieluisalle" alalle korkeakouluun, enää on pääsykokeet. Toisaalta kannattaako edes ammattitutkintoa hankkia kun näyttää päättäjien puolelta että joutuu kuitenkin eri töihin? Olisiko ihan sama vaikka hankkia filosofin tohtorintutkinto yliopistosta, kun on kuitenkin ihan se ja sama mihin kouluttautuu kun eri töihin joutuu kuitenkin? Kulutan vain aikaa että saisin tapettua aikaa, mutta huolettaa että herään 20 vuoden päästä siihen että elämä on eletty jo. Toisaalta en osaa päättää, mistä aloittaa. Vaihtoehtoja voi maailma olla väärällään, ja jokainen voi niistä olla väärä. En halua aikuisena olla köyhä, niinkuin perheeni. En halua omakotitaloa, lapsia jne. Haluan tuntea olevani elossa ja nauttia elämästä ilman että kokoajan ajattelisin, mitä muut/yhteiskunta ajattelee. Olen 21 v. Ja moni varmaan sanoo että sulla on aikaa. Mutta en halua että siihen menee 5, 8 tai 10 vuotta että saan sen selville! Mun pitää saada selville se nyt, että se menee kerralla oikein. En halua tuhlata aikaani johonkin joka mahd. ei ole sen arvoista. Tarvitsen jonkinlaista shokkiterapiaa että saisin perseeseeni vauhtia. Vai olenko liian ankara itseäni kohtaan ja sen takia lamaantunut? Ikäänkuin lamaantunut. Haluan uskaltaa tai osata elää kuin joka päivä olisi viimeinen. Mutta tuntuu että ympärilläni olevat ihmiset jarruttavat minua, pitävät paikoillaan. Toisaalta teen sitä itsellenikin. Toisaalta tuntuu että yhteiskuntakin jarruttaa minua tämähetkisessä vähäosaisessa, köyhässä olemassaolossani.
Tiedän mikä ongelmani on ankaruus itseä kohtaan/perfektionismi, mutta en osaa ratkaista sitä. Apua?
En osaa nauttia elämästä.
En osaa elää.
En tiedä miten elää.
En uskalla elää.
Minulle ei ole ikinä opetettu, miten elää.
En tiedä mihin suuntaan olen menossa elämässäni. Miksi tuntuu että aina jämähdän paikalleni kotiin, neljän seinän sisään? En vain osaa olla aktiivinen. Minulle on ihan sama olenko töissä vai en, vaikka kyllä sitä teen rahan takia. Työ ei itsessään kiinnosta pätkän vertaa. Olen siis sijaisena, ei ole vielä ammattitutkintoa. Ihmiset eivät kiinnosta. Mikään ei kiinnosta. Kaikki on tasapaksua, tylsää, harmaata. Mikään ei innosta. Mikään ei jännää. Tuntuu, että kaikki on jo nähty, vaikka oikeastaan ei ole kokemusta oikeen mistään. En ole käynyt ikinä ulkomailla. En edes matkustellut kotimaassa. En osallistunut vanhojentansseihin, luokkaretkiin jne. Pitäisi opiskellakin ja olen hakenut "mieluisalle" alalle korkeakouluun, enää on pääsykokeet. Toisaalta kannattaako edes ammattitutkintoa hankkia kun näyttää päättäjien puolelta että joutuu kuitenkin eri töihin? Olisiko ihan sama vaikka hankkia filosofin tohtorintutkinto yliopistosta, kun on kuitenkin ihan se ja sama mihin kouluttautuu kun eri töihin joutuu kuitenkin? Kulutan vain aikaa että saisin tapettua aikaa, mutta huolettaa että herään 20 vuoden päästä siihen että elämä on eletty jo. Toisaalta en osaa päättää, mistä aloittaa. Vaihtoehtoja voi maailma olla väärällään, ja jokainen voi niistä olla väärä. En halua aikuisena olla köyhä, niinkuin perheeni. En halua omakotitaloa, lapsia jne. Haluan tuntea olevani elossa ja nauttia elämästä ilman että kokoajan ajattelisin, mitä muut/yhteiskunta ajattelee. Olen 21 v. Ja moni varmaan sanoo että sulla on aikaa. Mutta en halua että siihen menee 5, 8 tai 10 vuotta että saan sen selville! Mun pitää saada selville se nyt, että se menee kerralla oikein. En halua tuhlata aikaani johonkin joka mahd. ei ole sen arvoista. Tarvitsen jonkinlaista shokkiterapiaa että saisin perseeseeni vauhtia. Vai olenko liian ankara itseäni kohtaan ja sen takia lamaantunut? Ikäänkuin lamaantunut. Haluan uskaltaa tai osata elää kuin joka päivä olisi viimeinen. Mutta tuntuu että ympärilläni olevat ihmiset jarruttavat minua, pitävät paikoillaan. Toisaalta teen sitä itsellenikin. Toisaalta tuntuu että yhteiskuntakin jarruttaa minua tämähetkisessä vähäosaisessa, köyhässä olemassaolossani.
Tiedän mikä ongelmani on ankaruus itseä kohtaan/perfektionismi, mutta en osaa ratkaista sitä. Apua?
Vastaukset 1
Vanhimmat
En ole löytänyt viisastenkiveä tuohon ongelmaan, mutta tutulta kuulostaa. Luulen, että ihmisen suurimpia ja vaikeimpia haasteita on hyväksyä itsensä, muut ja olosuhteet sellaisina kuin ne ovat. Minä olen harjoitellut melkein viisikymppiseksi, eikä loppua näy:)
Kuulostaa hyvin tutulta tuo ankaruus itseään kohtaan. Sitä tavallaan arvioi ja tarkkailee itseään ankarammin kuin muita. Vertailu muihin on hukkaan heitettyä, koska jokaisella on oma polkunsa.
Kannustaisin sinua rohkeasti kokeilemaan siipiesi kantavuutta. Itse lähdin parikymppisenä ulkomaille opiskelemaan. Hyvä ja opettavaisia vuosia.
Sinä löydät kyllä tiesi, tsemppiä:)