Eli jos tästä vielä selviän, uskon voivani selvitä mistä vaan parisuhdekoettelemuksesta.
Kaikkihan alkoi siitä kun nuorena solmin suhteen rakastamaani naiseen ja naimisiinhan sitä onnellisena. Elämä tuntui hienolta, mutta ajan kuluessa tuo naiseni petti minua. Silloin nuorempana taivas tippui niskaani, mutta siitä selvittyäni oli valmis antamaan anteeksi ja jatkamaan, mutta hän ei halunnut.
Meni aikaa ja löysin itselleni ystävän, ihastuin heti ja rakastuin. Ajattelin, ettei ikinä enää vihille... Silti rakkaus tuntui mahtavalta, hurjan syvältä ja eikun vihille. Oletin tuntevani puolisoni joka solua myöten ja rakastin jokaikistä asiaa hänessä. Tiesin, että hän on vain minulle tarkoitettu ja meidän onnellinen avioliitto kantaa vielä hyvää hedelmää. Toki meilläkin oli elämän "pieniä" vastoinkäymisiä, aivan kuten kaikilla, elämäänhän ne kuuluu. Ja kaikkihan sen suunnilleen tietää, että elämä on alkuhuuman jälkeen yhteistä arkea!
No, pari vuotta oltiin oltu aviossa ja vaimo halusi lähteä opiskelemaan toiselle paikkakunnalle. Itse olin sitä vastaan, mutta enhän minä voi toista ihmistä pidätellä jo siksikin, etten halua tehdä yhdessäolosta "vankilaa" Mielestäni toiselle pitää antaa tilaa ja myös oma elämä ja omia asioita.
Vaimoni aloitti opintonsa ja jo lyhyen ajan jälkeen ilmoitti, ettei halua kulkea joka päivä kouluun, vaan mielellään muuttaisi koulupaikkakunnalle ja sitten muuttikin.
Olimme olleet erossa muutaman kuukauden, about 3-4 kk ja...(selvinnyt minulle hiljan)
Vaimoni ihastui koulukaveriinsa, rakensi noin ½- vuotta kestävän suhteen koulupaikkakunnalle, siis seurusteli toisen miehen kanssa. Useaan kertaan oli jalat levällään tälle miehelle. Sitä on naitu niin ja näin päin, eestä ja takaa jne...
Nyt kun ollaan tässä päivässä, nakkasin vaimon pihalle, koska en nyt voi elää hänen kanssaan, en voi elää itsenikään kanssa. En tiedä pitäisikö erota vai joskus jatkaa??? Vaimoni sanoo katuvansa ja on oikeasti pahoillaan asiasta... Mutta silti???
Tuntuu aivan älyttömältä! Miten toinen voi toista noin kaltoin kohdella? Voiko toisen kanssa omistetun yhteisen elämän heittää noin vain roskakoriin?
Ja se mikä yhtenä osana tuntuu pahalta, niin minä olen about kolme vuotta vonkunut vaimoltani tyydytystä seksuaalisiin tarpeisiini. Olemme puuhailleet noin 10 krt/vuosi, eli aivan sika harvoin!! pisin aika ilman seksiä varmaan jotain 3kk???
Sitten käypi niin, että vaimoni jakaa jossain muualla kuin yhteisessä kodissamme, minulle. Toki siis alussa seksielämämme oli kaikkea muuta kuin edellä kuvattu!
Ja minä voin rehellisesti sanoa omantunnon kautta, etten ole koskaan pettänyt puolisoani(puolisojani), mutta ehkä vain ajatuksissani, en teoissani!
Nyt tuntuu kaikki niin sekavalta, sydän niin haavoitettu, rinnasta revitty ja maahan jalkojen alle tallottu. Mitään pahaa en itselleni tee, koska se ei johda mihinkään hyvään.
Mutta... Mistä voisin saada itselleni uskollisen ystävän?, puolison mihin voisin luottaa ja kenen kanssa voisin elämäni rakentaa, elämän loppuun asti?. Puolison, johon voisin turvata niin hyvinä kuin huonoinakin hetkinä, yhteisellä luottamuksella.
"Eilinen on elettyä elämää, elämme tätä hetkeä, hetki kerrallaan. Huomisesta emme voi tietää...? Minulla, köyhä kun olen, on ollut vain unelmani. Olen levittänyt unelmani sinun jalkojesi juureen. olisin toivonut sinun tallaavan varoen, sillä tallasit unelmieni päälle."
...kukahan jaksoi lukea?
Kaikille särkyneille toivotan voimia ja jaksamisia!
Kaikkihan alkoi siitä kun nuorena solmin suhteen rakastamaani naiseen ja naimisiinhan sitä onnellisena. Elämä tuntui hienolta, mutta ajan kuluessa tuo naiseni petti minua. Silloin nuorempana taivas tippui niskaani, mutta siitä selvittyäni oli valmis antamaan anteeksi ja jatkamaan, mutta hän ei halunnut.
Meni aikaa ja löysin itselleni ystävän, ihastuin heti ja rakastuin. Ajattelin, ettei ikinä enää vihille... Silti rakkaus tuntui mahtavalta, hurjan syvältä ja eikun vihille. Oletin tuntevani puolisoni joka solua myöten ja rakastin jokaikistä asiaa hänessä. Tiesin, että hän on vain minulle tarkoitettu ja meidän onnellinen avioliitto kantaa vielä hyvää hedelmää. Toki meilläkin oli elämän "pieniä" vastoinkäymisiä, aivan kuten kaikilla, elämäänhän ne kuuluu. Ja kaikkihan sen suunnilleen tietää, että elämä on alkuhuuman jälkeen yhteistä arkea!
No, pari vuotta oltiin oltu aviossa ja vaimo halusi lähteä opiskelemaan toiselle paikkakunnalle. Itse olin sitä vastaan, mutta enhän minä voi toista ihmistä pidätellä jo siksikin, etten halua tehdä yhdessäolosta "vankilaa" Mielestäni toiselle pitää antaa tilaa ja myös oma elämä ja omia asioita.
Vaimoni aloitti opintonsa ja jo lyhyen ajan jälkeen ilmoitti, ettei halua kulkea joka päivä kouluun, vaan mielellään muuttaisi koulupaikkakunnalle ja sitten muuttikin.
Olimme olleet erossa muutaman kuukauden, about 3-4 kk ja...(selvinnyt minulle hiljan)
Vaimoni ihastui koulukaveriinsa, rakensi noin ½- vuotta kestävän suhteen koulupaikkakunnalle, siis seurusteli toisen miehen kanssa. Useaan kertaan oli jalat levällään tälle miehelle. Sitä on naitu niin ja näin päin, eestä ja takaa jne...
Nyt kun ollaan tässä päivässä, nakkasin vaimon pihalle, koska en nyt voi elää hänen kanssaan, en voi elää itsenikään kanssa. En tiedä pitäisikö erota vai joskus jatkaa??? Vaimoni sanoo katuvansa ja on oikeasti pahoillaan asiasta... Mutta silti???
Tuntuu aivan älyttömältä! Miten toinen voi toista noin kaltoin kohdella? Voiko toisen kanssa omistetun yhteisen elämän heittää noin vain roskakoriin?
Ja se mikä yhtenä osana tuntuu pahalta, niin minä olen about kolme vuotta vonkunut vaimoltani tyydytystä seksuaalisiin tarpeisiini. Olemme puuhailleet noin 10 krt/vuosi, eli aivan sika harvoin!! pisin aika ilman seksiä varmaan jotain 3kk???
Sitten käypi niin, että vaimoni jakaa jossain muualla kuin yhteisessä kodissamme, minulle. Toki siis alussa seksielämämme oli kaikkea muuta kuin edellä kuvattu!
Ja minä voin rehellisesti sanoa omantunnon kautta, etten ole koskaan pettänyt puolisoani(puolisojani), mutta ehkä vain ajatuksissani, en teoissani!
Nyt tuntuu kaikki niin sekavalta, sydän niin haavoitettu, rinnasta revitty ja maahan jalkojen alle tallottu. Mitään pahaa en itselleni tee, koska se ei johda mihinkään hyvään.
Mutta... Mistä voisin saada itselleni uskollisen ystävän?, puolison mihin voisin luottaa ja kenen kanssa voisin elämäni rakentaa, elämän loppuun asti?. Puolison, johon voisin turvata niin hyvinä kuin huonoinakin hetkinä, yhteisellä luottamuksella.
"Eilinen on elettyä elämää, elämme tätä hetkeä, hetki kerrallaan. Huomisesta emme voi tietää...? Minulla, köyhä kun olen, on ollut vain unelmani. Olen levittänyt unelmani sinun jalkojesi juureen. olisin toivonut sinun tallaavan varoen, sillä tallasit unelmieni päälle."
...kukahan jaksoi lukea?
Kaikille särkyneille toivotan voimia ja jaksamisia!
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kun nukuttua en saa...
Unohtui mainita se, etten minäkään ole täydellinen ihminen, eihän kukaan meistä...
Minäkin olen virheeni tehnyt, mutten mitään tällaista! Missä menee raja?
Miten kukaan voi toista näin satuttaa kun toista rakastaa?
Miten yhdelle ihmiselle voikin käydä noin huonosti? Ja vielä kahdesti. Että kun tuollainen uskollinen ja luotettava mies lupaa sydämensä naiselle, jota rakastaa, tämä vain leikkii sillä.
Jos nainen on pettänyt sinua monesti, ja samalla kieltäytynyt seksistä kanssasi, hän ei voi sinua rakastaa. Ainakaan niin kuin sinä häntä.
Jos päätät jatkaa silti suhdettanne, on varmaan sanomattakin selvää ettei se ole entisensä. Luottamus on poissa ja ennen pitkää rakkauskin.
Luulen, että mitä sinä nyt tarvitset, on aikaa (yksin) ja muuta ajateltavaa. Vaimosi läsnäolo varmasti vain syventäisi haavoja. Sinun täytyy yrittää jatkaa elämääsi, niin vaikealta kuin se tuntuukin. Hyvälle ja uskolliselle miehelle on kyllä vielä uskollinen nainen olemassa tuolla jossain. Tietenkään sinun ei tarvitse häntä etsiä, se tulee vain kohdalle joku päivä jos on tullakseen. Sinun on tietenkin vaikea luottaa enää kehenkään, mutta tarvitset vain aikaa parantamaan haavat. Se on ainoa lääke.
Keskity asioihin, joista pidät, kuten harrastukset, ystävät, työ. Älä jää yksin.
Elämä kohtelee välillä kaltoin, mutta onnellisia aikoja on vielä edessä. Luota siihen.
Varmasti elämässänne on jotain, joka siihen johti, että näin kävi. Ehkä se on ollut kasvun paikka molemmille...
Ja rakkaus voittaa kaiken...
Voimia ja edes hitusen aurinkoa elämääsi!!
Vaikka sinua on karvaasti petetty, niin aina on joukossa jolle on käynyt pahemmin, jos yhtään lohduttaa. Itselleni kävi niin, että mieheni petti ja se kävi meidän perheelle todella kalliiksi. Mä tulen siitä kärsimään loppuelämäni. Mutta sinä voit joku päivä jättää nämä kokemukset taaksesi ja unohtaa. Pelkässä pettämisessä (ei jälkiseuraamuksia) on tämä hyvä puoli, aika parantaa haavat. Olen oppinut elämässä sen, että ei siihen onneen tarvita uusia puolisoita. Vaan se onni asuu meissä itsessämme. Itse etsin onneani muualta kuin parisuhteestä ja yksin on ihan hyvä olla. Yritä löytää onni itsestäsi, sillä se on se joka pysyy ja säilyy eikä sitä kukaan voi romuuttaa tai rikkoa. Tulet varmasti selviämään kokemuksistasi.
Omien taannoisien kokemuksien perusteella voisin sanoa, että älä käperry itseesi vaan puhu, selvitä asia vaimosi kanssa kuten miksi näin kävi, ennen sitä elämä ei kulje mihinkään. Meillä kaikki kääntyi hyväksi ja voin jopa sanoa, että luotan vaimooni tällä hetkellä. Olemme molemmat tehneet myönnytyksiä, ASIOISTA TÄYTYY VAAN PUHUA AINA, ENNEN KUIN ON LIIAN MYÖHÄISTÄ.
Tiedän, että kokemuksesi tuntuu tällä hetkellä täysin ylitsepääsemättömältä ja toivon, että saat apua ja siitä selviät/selviätte.
joltain ulkopuoliselta auttajalta, kuten psykoterapeitti, tms.
Vaikka mikä olisi lopputulos, niin sitä huolimatta tämä prosessointi auttaa pääsemään yli.
Itse olin vähän samantapaisessa tilanteessa, kuin Sinä. Vaimo uskoton, lupasi lopettaa.... jne., valehtelua ja luottamuksen menetys.
Nyt jo kulunut vähän aikaa, erostamme ja täytyy sanoa, että olen päivä päivältä tyytyväisempi tekemääni ratkaisuun ja tavannut pikkuhiljaa ihania ihmisiä....
Kaikesta huolimatta elämä jatkuu ja aika parantaa haavoja, vaikka niistä arpia jäisikin.