Ensin haaskaan aikaani ja tunteitani huonoon mieheen, käyn pohjalla ja pikku hiljaa nousen ylömmäs. Aloitan deittailun, mutta tajuan äkkiä, etten edes kiinnostu kenestäkään kunnolla. Vertailen miehiä jopa vuoden takaiseen eksään, jota kohtaan en tunne mitäön säkenöivän suurta ja oikeastaan koko ihminen on täysin epäsopiva minulle.
Kiinnostuneista ei ole pulaa, eikä myöskään pinnallisuudesta. EN JAKSA kuunnella sitä samaa rallatusta liittyen ulkonäköön. Jossain vaiheessa se menee yli ja alkaa ärsyttä. En ole muovinen povipommibejbe vaan todella luonnollinen enkä ollenkaan tyrkky. Huomio tuntuu omituiselta, koska en tuo itseäni esille.
Tein paskan tempun yhdelle miehelle. Tai sillekin yhdelle... Katosin vain. Selitin jälkeenpäin, en tiedä menikö viesti perille.
En tiedä mikä minuun meni. Ja samalla tiedän. Elän tulevassa, elän valmiiksi sitä hetkeä, kun tajuan, etten ehkä taaskaan ole kiinnostunut. En oikeastaan edes odottanut innolla tapaamista, vaikka toisaalta halusin tavata hänet. Sain itseni kiinni ajattelemasta, että miksi ihmeessä työntää itsensä jälleen samaan jamaan. Enkö ikinä opi? Erosin juuri siitä "loppuelämäni miehestä." Tunnustimme rakkautta, ja jostain käsittämättömästä syystä taidan todella rakastaa. Luulen? Tunteita on vaikeaa tunnistaa.
Eksä ei ole pienimmänkään tunteen rippeeni arvoinen, mutta ilmeisesti jään aina liikaa kiinni menneeseen. Kai minä haluaisin tavata sen yhden miehen, mutta jos emme tapaa, niin samapa tuo. Ei tähän pisteeseen ajauduta tyhjästä, hänellä oli oma osansa ja arpansa asiaan.
Myönnän: välillä on liian helppoa nirsoilla. Olen vaikea, mutta minä pärjään sen kanssa.
Anteeksi mies. Ota yhteyttä, jos haluat.
Kiinnostuneista ei ole pulaa, eikä myöskään pinnallisuudesta. EN JAKSA kuunnella sitä samaa rallatusta liittyen ulkonäköön. Jossain vaiheessa se menee yli ja alkaa ärsyttä. En ole muovinen povipommibejbe vaan todella luonnollinen enkä ollenkaan tyrkky. Huomio tuntuu omituiselta, koska en tuo itseäni esille.
Tein paskan tempun yhdelle miehelle. Tai sillekin yhdelle... Katosin vain. Selitin jälkeenpäin, en tiedä menikö viesti perille.
En tiedä mikä minuun meni. Ja samalla tiedän. Elän tulevassa, elän valmiiksi sitä hetkeä, kun tajuan, etten ehkä taaskaan ole kiinnostunut. En oikeastaan edes odottanut innolla tapaamista, vaikka toisaalta halusin tavata hänet. Sain itseni kiinni ajattelemasta, että miksi ihmeessä työntää itsensä jälleen samaan jamaan. Enkö ikinä opi? Erosin juuri siitä "loppuelämäni miehestä." Tunnustimme rakkautta, ja jostain käsittämättömästä syystä taidan todella rakastaa. Luulen? Tunteita on vaikeaa tunnistaa.
Eksä ei ole pienimmänkään tunteen rippeeni arvoinen, mutta ilmeisesti jään aina liikaa kiinni menneeseen. Kai minä haluaisin tavata sen yhden miehen, mutta jos emme tapaa, niin samapa tuo. Ei tähän pisteeseen ajauduta tyhjästä, hänellä oli oma osansa ja arpansa asiaan.
Myönnän: välillä on liian helppoa nirsoilla. Olen vaikea, mutta minä pärjään sen kanssa.
Anteeksi mies. Ota yhteyttä, jos haluat.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mitä minä oikein sekoilen? Siis YLEMMÄS.
Tahtooko kaikki oikeesti julkkua?
Aika monen nettideittailuvuoden jälkeen olen alkanut epäillä, voiko pysyviä suhteita enää löytää. Muutamaan kuukauteen pääsee hyvin, mutta kun suhteen pitäisi syvetä, ei löydy enää halua sitoutua jommankumman puolelta. Toivottavasti olen väärässä. Kyllähän sitä ihmettelee, että on joskus päässyt naimisiinkin asti ja toistakymmentä vuotta avioliitossa elämään.
Suurin ongelma tuntuu kuitenkin olevan todellisen kiinnostuksen puute. Tunteet ovat jotenkin laimeita jommankumman puolelta. Tämän takia ei uskalla heittäytyä ja tunne ei lähde kasvamaan toista kohtaan. Kierre on valmis. Tätä voi jatkua vuosia aina uuden ihmisen kanssa muutaman kuukauden tai vuoden kerrallaan. Aika kuluttavaa elämää, mutta minkäs teet. Kaikki odottavat sitä suurta rakkautta ja monet kulkevat onnensa ohitse...
Toiset haluaa kuulla olevansa kaunis toisille se taas on sanojen turhaa kuluttamista.