Eli minulle kävi näin. Seurustelin maailman ihanimman pojan kanssa 3,5 vuotta. Meillä meni hyvin ja olimme todella onnellisia. No noin 4 kuukautta sitten kävi niin, että hän jätti minut. Sen takia, koska ei halua vielä näin nuorella iällä sitoutua koko elämän kestävään parisuhteeseen.
Koko maailmani romahti tuona päivänä. Miten hän olikaan vielä vähän aikaa sitten vannonut, että ei ikinä jätä minua ja miten meillä on koko loppuelämä aikaa. Yhteenmuutosta ja kaikesta olimme puhuneet.
Onko minulla enää mitään mahkuja saada häntä takaisin vai onko kaikki toivo jo menetetty? Onko kellään ollut ikinä samanlaista tilannetta? Miten siinä on käynyt?
Tosin nyt en edes tiedä enää mitkä ovat minun tunteeni häntä kohtaan. En edes tiedä haluaisinko häntä takaisin enää. Minusta tuntuu, että olen menettänyt kyvyn rakastua. En usko, että pystyn enää tuntemaan ketään kohtaan mitään rakkautta. Sillä olin/olen NIIN rakastunut poikaystävääni ja hänelle annoin ja avasin koko sydämeni ja hän murskasi sen ja jätti sirpaleet jäljelle.
En tiedä. Ehkä pelkään uutta parisuhdetta. Sillä, jos poikaystäväni teki minulle näin, niin eiköhän ne kaikki silloin ole tuollaisia samanlaisia. Ehkä on parempi vain elää yksin. Ilman ketään.
Miten onnellinen olinkaan noin puoli vuotta sitten. Poikaystäväni oli juuri tuolloin ehdottanut minulle yhteenmuuttamista. Tulevaisuus näytti tuolloin todella ihanalta. Nyt en näe tulevaisuudessa enää mitään. Pelkkää tyhjyyttä ja yksinäisyyttä.
Koko maailmani romahti tuona päivänä. Miten hän olikaan vielä vähän aikaa sitten vannonut, että ei ikinä jätä minua ja miten meillä on koko loppuelämä aikaa. Yhteenmuutosta ja kaikesta olimme puhuneet.
Onko minulla enää mitään mahkuja saada häntä takaisin vai onko kaikki toivo jo menetetty? Onko kellään ollut ikinä samanlaista tilannetta? Miten siinä on käynyt?
Tosin nyt en edes tiedä enää mitkä ovat minun tunteeni häntä kohtaan. En edes tiedä haluaisinko häntä takaisin enää. Minusta tuntuu, että olen menettänyt kyvyn rakastua. En usko, että pystyn enää tuntemaan ketään kohtaan mitään rakkautta. Sillä olin/olen NIIN rakastunut poikaystävääni ja hänelle annoin ja avasin koko sydämeni ja hän murskasi sen ja jätti sirpaleet jäljelle.
En tiedä. Ehkä pelkään uutta parisuhdetta. Sillä, jos poikaystäväni teki minulle näin, niin eiköhän ne kaikki silloin ole tuollaisia samanlaisia. Ehkä on parempi vain elää yksin. Ilman ketään.
Miten onnellinen olinkaan noin puoli vuotta sitten. Poikaystäväni oli juuri tuolloin ehdottanut minulle yhteenmuuttamista. Tulevaisuus näytti tuolloin todella ihanalta. Nyt en näe tulevaisuudessa enää mitään. Pelkkää tyhjyyttä ja yksinäisyyttä.
Vastaukset 23
Vanhimmat
vaikka elämän tilanteesi tuntuu nyt pahalta, ei se merkitse sitä, että loppuelämäsi olisi onneton. Tässä pointteja:
- poikaystäväsi olisi katkaissut suhteenne myöhemmin, sitten kun olisitte olleet jo yhdessä, sitten se olisi haavoittanut sinua ja sotkenut elämääsi vielä enemmän
- ehkä poika ei ollut arvoisesi?
- kaikki mikä ei tapa, opettaa elämään ja jalostaa. olet yhtä kokemusta rikkaampi, niin inhottavalta kuin tuo kokemus nyt tuntuukin
- ehkä poikaystäväsi koki ettette sittenkään sovi yhteen, oli parempi erota nyt, ehkä hän oli vielä lapsellinen ja liian nuori, pojathan kehittyvät henkisesti hitaasti, esim 20-27 v mies voi olla kovin lapsellinen ja vain itseään ajatteleva
- olisi hyvä jos voisitte jutella asiasta ottaa oppia puolin ja toisin
- maailma on täynnä hyviä miehiä, lienet vielä nuori itsekin (omaa kokemusta)
- puhu paljon asiasta vertaistuen kanssa!
- voitko hakeutua seuraan missä tapaat miehiä?
- voisit käydä keskustelemassa esim opiskelijoiden neuvonnassa, työnantajan lääkärillä (en tiedätilannettasi)
- keskity nyt johonkin olennaiseen asiaan elämässäsi oikein innolla, saat itse luottamusta siitä
Toivon sinulle kaikkea hyvää
Ellu 33 v
- puhu vanhemmillesi
Haluan vaan sanoa,että vielä se aurinko sinunkin elämääsi paistaa..vaikka se ehkä mahdottomalta juuri nyt tuntuukin...Muutama vuosi sitten seurustelin ihmisen kanssa,jonka kanssa kuvittelin eläväni koko loppuelämäni..Toisin siinä sitten kuitenkin kävi..Puhuttiin kihloista ja yhteenmuutosta,oltiin onnellisia ja niin umpirakastuneita..Niin, ehkä sit vähän liikaakin..Se oli kuin salama kirkaalta taivaalta,kun kuulin ne sanat..että häntä on alkanu ahdistaa,että hänestä tuntuu kun oltais naimisissa..Olin niin rikki..Tuntui kuin koko elämäni olisi menettäny merkityksensä..Mutta se auttoi,kun sai puhua omista ajatuksista jollekin... Ja itkeä ..Neljä PÄIVÄÄ erosta tää mies soittaa ja kysyy jos voitais nähdä..Ja tietysti siinä tilanteessa suostuin..eläen siinä toivossa,että palattais vielä yhteen..Vuoden verran elettiin ns. on/off-suhdetta,mikä söi mua vaan enemmän..kunnes ihastuin..toiseen mieheen..Se "auttoi" pääsemään yli tästä ent. suhteesta...Ja kun olin jo kokonaan unohtanu koko miehen ja oikeastaan pelkästään onnellinen,että se kaikki loppui,ni eiköhän tää mies itke mua palamaan takaisin..ja tie miten monta kertaa..aluks se vaan lähinnä "huvitti"mut viel nyk.kun näkee sitä jossain ja sama meininki jatkuu(eli puhuu meistä ja niistä ajoista,kun oltiin yhessä..ja et haluais mut takasin jne. ..)ni se vaan lähinnä oksettaa mua..On vaan niin säälittävää,ku joku roikkuu jossain toisessa..Halusin vaan kertoa sulle mun tarinani..Ehkä se vois antaa sulle voimia ja ennen kaikkea uskoa,että kaikki vielä muuttuu hyväksi.Ajattele niin,että teidän erollanne oli jokin tarkoitus...Asioilla on tapana järjestyä..Vielä sinäkin näet tässä tilanteessa hyvätkin puolet!!Ja voit jopa olla onnellinen siitä,että se kaikki loppui..Niin minullekin kävi=)Ja nyt elän elämääni maailman ihanimman ihmisen kanssa..Paremmin ei voisi mennä..Elämä hymyilee..Vielä sinullekin!!
Ei meillä ollut kyse mistään ahdistuksesta eikä mistään sellaisesta. Poikaystäväni mielestä suhteemme oli vain tullut siihen pisteeseen, että hän joko sitoutuu minuun nyt koko loppuelämäkseen tai sit rupee elämään itekseen. Ja kattelemaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ja kun nuoria vielä olemme, niin hän valitsi elämän itekseen.
Todellakin kiitän poikaystävääni siitä, että hän teki tämän päätöksen nyt, eikä sitten, kun olisimme jo asuneet yhdessä. Niinkuin hän itsekin sanoi, niin ei enää muutaman vuoden kuluttua rupea tuollaisia enää miettimään. Ehkä me vain tapasimme pari vuotta liian aikaisin.
Poikaystäväni ei suostu puhumaan kanssani asiasta yhtään mitenkään. En tosin ole ottanut häneen yhteyttä eikä hänkään minuun. Tiedän, että päätös ei ollut hänelle helppo, mutta tuntuu siltikin niin pahalta.
Enpä tiedä mistä niitä uusia miehiä löytäisi. Baarista löytää vain seksiseuraa ja tällähetkellä minulla ei ole mitään intressejä uuteen parisuhteeseen. Minua ei voisi vähempää kiinnostaa. Eniten pelkään sitä, että taas joudun kokemaan tämän tuskan jonkun toisen kanssa uudestaan. Enkä enää ikinä halua tuntea näin.
En enää tarvitse mitään juttuseuraa tai mitään. Sillä tiedän mitkä olivat ne syyt, jotka johtivat eroon. Turha niitä on enää vatvoa. Tai eihän meillä mitään kunnon syytä ollut edes erota. Ei sukset mennyt missään vaiheessa ristiin eikä mitään.
Mietin vain milloin tämä tuska loppuu.....
...huomaat ettet surekaan exän perään.. Usko pois. ja sitten kun et enää elättele toiveita yhteen palaamisesta, niin sieltä se uus ukko tupsahtaa ykskaks yllättäen vastaan.. Niin kävi minullekin ja monelle monelle muulle... Itseasiassa useimmille meistä.
Eli tervetuloa joukkoon..
Mut siihen asti toivon ettet turhia paru silmiäs päästä yhen ukon kutaleen takia! :)
sama vika täällä. Olin niin umpirakastunut n.3,5vuotta ja 5kk sitten tuli vaan ilmoitusluontoinen asia...no more. Suhteemme oli hyvä, vapaa, puhdas. Se on paha järkytys, tuntuu kuin osa itsestä otettaisiin pois. Eka viikko oli kamala. Aina kun heräsin nukkumasta, ensimmäisenä oli mielessä hän, elämäni suurin rakkaus. Voi miksi, mitä tein väärin, mitä jos olisin silloin tehnyt niin tai näin. Tosi on, ettei hän rakastanut minua. Rakkauteen ei voi pakottaa. SE joko on tai ei, sen olen huomannut. Olin vahan yllättynyt, kun seurustelu-eron jälkeen meninkin Googleen hakeen "rakkaus"-sanalle tarkoitusta. Kyllä sieltä löytyi oikean tuntuisia riimejä ja tarinoita. Välillä ajattelin, että empä koskaan näkisi koko ihmistä, ikinä. Varmaan joskus jossain hän putkahtaa eteeni, ajattelin silloin vaan kiitollisena jutella niitä näitä. Nyt olo on jo aika paljon helpompi, kuin 5kk sitten. Olin ajatellut jo alusta asti, että jos hän katkaisee suhteen, niin en jää ruikuttamaan perään. Joku artisti laulaa suomeksi, että:"...sydämeni särkekää, tarvin sen tunteen..." Ihmettelin ennen että miksi se niin haluaa kokea sydämen särkymisen? Nyt tiedän... se on osa elämää ja kasvua, voisin kutsua sitä varsinaiseksi " kasvukivuksi". Kyllä siitä kivusta toipuu ja tietää ainakin sen jälkeen, ettei koskaan vie toisen omaa, ei petä rakastaan, se sattuu. Kyllä sinullakin on vielä se elämäsi suuri rakkaus edessäpäin ja se on niin ihanaa ja kestävää,vaikket juuri nyt sitä usko. Tulet saamaan vielä paljon rakkautta ! Koita pärjäillä
Alkaa jo tuntuun siltä että 3,5 vuotta on suhteen keston kriittinen piste. Tiedän pari ystävääni itseni mukaan lukien kenelle on käynyt juuri noin. Nuorena alettu seurustelemaan(yläasteel)molemmat kasvaa yhdes eteenpäin,mut sit alkaa tuntuun siltä ettei toimi. Monia kiehtoo vapaus(joka on nuorena seurustelun takia jäänyt usein)kokeilla muita,tutustua muihin.
Mielestäni sitä sitten joko tajuaa ettei toiset ole sen parempia ja palaa yhteen tai näkee että emme kuuluneet yhteen.
Jos suhteessa ei ollut ongelmia(seksi,luottamus,raha.....)voi toki yhteen palaaminen olla mahdollista. Yleensä kuitenkin kaikki heijastuu kaikkeen ja on vaikea pyyhkiä jättämistä maton alle.
Itse poikaystäväni jätti minut(minullakin oli jo kauan ollut sellainen olo että haluan muuta,ei vain ollut pokkaa jättää ja jäädä yksin)
Ruikutin häntä takaisin ja sainkin..asiat kuitenkin kääntyivät päälaelleen, sillä kun hän katui ja halusi olla kanssani, minä en halunnut. Puolisen vuotta petin ja venkoilin suuntaan ja toiseen, sitten uuden suhteen myötä jätin hänet..en suoraan-ajauduimme vain erillemme.
äh,eksyn aiheesta. Pointtini on se että noinkin pitkä suhde ei jäädy hetkessä. Sitä tulee helposti katumapäälle kun ei löydykään mitään parempaa tai edes vastaavaa..Jos sinut on kuitenkin jätetty noin vain, yritä pitää pintasi. Palaatte yhteen jos siltä näyttää-päätökset on vaikeita...
mitä ihmettä yritin selittää-toivottavasti sait jonkinlaisen kuvan..Mielelläni puhun aiheesta lisää,sillä minulle eron ja muun läpikäyminen oli pitkä ja tuskallinen prosessi.autan minkä voin että toiset eivät tekisi samoja virheitä...jos haluat:)
Onnea kuitenkin sinkkuudelle!!on se kyllä ihanaa!!annat mennä vaan,mutta älä riko itseäsi!
tsemppiä!ja kirjottele jos haluat puhua...
No ite oon jo tosta yksin jäämisen kauhusta jo päässyt yli, enkä pelkää enää sitä, että jään yksin koko loppuelämäkseni. Tämä ero on vaan ottanut aika lujille. Samaan aikaan tuon eron kanssa tapahtui paljon muuta pahaa ja huonoa. Ja sekin vaikeutti paljon oloani. Aloitimme seurustelun nuorina, 16-vuotiana. Tuossa ehkä yksi syy eroon. Halu kokeilla muita.
Itse yritin tuon eron jälkeen sinnikkäästi etsiä heti uutta miestä tilalle. Että ei tarvisi olla yksin. Mutta eihän siitä mitään tullut. Ja nyt itseasiassa pelkään uutta seurustelusuhdetta. En sellaista edes halua. Ei mitään sitä vastaan, jos joku tulee jutteleen ja sellasta, mutta uutta suhdetta en todellakaan halua. Kävin tänään lainaamassa kirjastosta John Grayn kirjan Uusi rakkaus. Siinä käsitellään eroa ja uuden suhteen aloittamista. Ehkäpä siitä on jotain hyötyä.
Itse uskon siihen, että jos me kuulumme yhteen, niin me vielä päädymme yhteen. Vietimme kaiken aikamme yhdessä. Melkein 24 tuntia vuorokaudessa. Teimme kaiken yhdessä. Nyt voisin sanoa, että ehkä tuo liiallinen yhdessäolo olisi lopulta tukahduttanut meidät molemmat ja olisimme viimeistään eronneet silloin. Ehkä nyt olisi hyvä olla jonkun aikaa erossa ja katella muita kumppaneita. Itse uskon siihen, että meillä olisi vielä mahdollisuus palata yhteen. Mutta tällä kertaa siten, että emme olisi kokoajan toistemme seurassa, vaan tekisimme myös omia asioita erikseen.
Unohdin äsken sanoa, että kerro vain erostasi, ehkä siitä olisi minullekin jotain hyötyä. Nämä tunteet, kun vaan vaihtelevat laidasta laitaan. Milloin vihaan häntä, milloin rakastan... Ja sitä rataa..
Todellakin niin tein eron jälkeen minäkin..pakko oli löytää mies-ei löytynyt. Mutta sama kuvio on jäänyt päälle.aina sitä on etsimässä parempaa ja parempaa. Ja kun tulee ero tai vain pakitkin niin uutta pökkyä pesään..Ei ole hyvä juttu-tiedän..En vain todellakaan tiedä mitään muuta keinoa selvitä erosta kuin toinen mies...Säälittävää..Kyllä sitä voi yksin olla,mutta kaipaa sitä välittämistä ja rakkautta,ennenkaikkea läheisyyttä,haleja ja syliä mihin sukeltaa..Mutta ei sen takia kannata kenenkään kanssa olla-itsekästä..
eksyinpähän taas aiheesta..Pointti oli se että kunpa eroon olisi joku lääke,joka tehoaa nopeasti..vaikka antibioottikuuri tai pistos suoraan sydämeen..nojoo..
Olen selvinnyt pitkästä suhteestani jo sen verran että en enää pelaa hänen tunteillaan..Molemmat seurustelee tahollaan,mutta olen niin tottunut että tämä ihminen on elämässäni,niin haluan pitää yhteyttä...Olen kuitenkin vähentänyt yhteydenpitoa sillä se tuntuu jotenkin tuskalliselta-kaikki vanha palaa(erityisesti ihanuus,mutta myös tylsyys)
taas tuli vuodatettua jotain sekavaa--nää asiat oon puinu monen kaverin kanssa läpi,mutta rakkaus on vain täysin ymmärtämätön asia...
Nostan hattua sulle,et oot tajunnu että yksinkin voi olla....:)
Pieni vinkki: älä ota kaikkea John Grayn kirjoittamaa tosissasi. Se on sellaista jenkkiläistä miesnäkökulmaista hömppää.
Minäkin aloin seurustella vakavasti 16-vuotiaana, ja neljän vuoden kuluttua suhde päättyi. Alle parikymppisenä sitä on niin nuori, että helposti tulee halu kokeilla uusia ihmissuhteita, "testata markkina-arvonsa" ja ihastua uudelleen. Tuossa iässä sen voi vielä itsekkäästi tehdä, vanhempana on järkevämpää yrittää saada suhteeseen uutta kipinää (siis jos suhteessa ei ole varsinaisesti mitään vialla, alkuhuuma vain on hiipunut).
Kyllä sinä toivut, hitaasti mutta varmasti. Kipu ei lopu heti, mutta usko pois, joskus voit vielä hymyillä muistellessasi nuoruutesi rakkautta. Mutta aikaa se vaatii.
Nauti nyt sinkkuelämästä jonkin aikaa. En suosittele aloittamaan uutta suhdetta nyt, kun et ole vielä toipunut vanhastakaan. Uudelle poikaystävälle voisi olla epämieluisaa, kun kuitenkin vielä surisit exän menetystä (vaikket exää enää takaisin haluaisikaan).
Voi käydä niinkin, että exäsi saa tarpeekseen sinkkuilusta ja huomaa, ettei ruoho olekaan vihreämpää aidan toisella puolella. Jos hän haluaa sinut takaisin, niin mieti tarkkaan mitä teet! Hän voi tosissaan haluta sinut takaisin ja todeta, että olet hänelle se oikea. Tai sitten olet vain hätävara, koska hänkään ei ole tottunut olemaan yksin. Mieti, mitä elämältä haluat.
Suuntaa katseesi tulevaisuuteen. Siellä odottaa päivä, jolloin olet päässyt yli erosta. Siellä odottaa myös päivä, jolloin olet taas rakastunut. Vaikka nyt olo onkin tuskainen, niin jonakin päivänä olet kerännyt sydämesi sirpaleet ja koonnut ne taas ehjäksi sydämeksi. Kyllä sinä vielä olet onnellinen, usko pois! Pärjäile!
Luulen, että poikaystäväni teki tavallaan järkevän ratkaisun. Hänkin sanoi, että ei enää sitten muutaman vuoden päästä rupea tälläisiä asioita miettimään. Niin parempi tehdä se sitten nyt. Itseäni harmittaa vaan niin paljon, että välimme jäivät niin huonoiksi ja häneen ei saa mitään keskusteluyhteyttä. Hän on niin vihainen.
Itselleni tulisi parempi mieli, jos välimme olisivat edes suht hyvät. Mutta en uskalla ottaa häneen yhteyttä, koska hän kuitenkin luulee, että minä yritän saada häntä takaisin.
No ehkäpä minäkin vielä jonain päivänä olen onnellinen. Ja kevättä kohti tässä mennään, jospa se pimeän syksyn ja talven jälkeen alkaa aurinko paistamaan tähänkin risukasaan.
Mistä tuo muuten johtuu? Siis halu kokeilla muita? Mistä se saa alkunsa? Olen itse miettinyt, että jos toista oikeasti rakastaa, niin pitääkö silloin miettiä millaista on olla jonkun muun kanssa? Onko kellään vastauksia?
Toivottavasti tämä ei kuulosta liian julmalta, mutta itse olen asiaa mietittyäni tullut siihen tulokseen että rakkaus ei ole täysin aitoa jos tuntee halua olla muiden kanssa. En siis tarkoita etteikö se saisi joskus ohimennen käydä mielessä, mutta jos on täysin tosissaan valmis kokeilemaan sitä niin jossain on vikaa. Itse rupesin ajattelemaan asiaa kun tuossa kolmisen vuotta takaperin silloinen poikaystäväni (takana n. 5v) kertoi haluavansa alkaa seurustelemaan parhaan kaverini kanssa. Tämäkin suhde oli hyvin "elämän täyttävä", käytännössä melkein asuimme yhdessä ja teimme kaiken muutenkin yhdessä. Ero tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta ja se hajotti elämäni täydellisesti. Se yhdessä muutaman muun ikävän asian kanssa sai seuraavan vuoteni muuttumaan täydeksi h****tiksi. Itkin päivittäin ja elin vain niitä hetkiä silmällä pitäen että milloin näkisin hänet. Yritin jopa tehdä hänet mustasukkaiseksi satunnaisten baarijuttujen kanssa, mutta siitä sain vain lisää painolastia jo ennestään kuormitetulle itsetunnolleni. Sitten tuossa puolitoistavuotta sitten eräs yllättäväkin läheinen ihminen tuli sanomaan minulle suoraan asioita joita en itse ollut nähnyt. Siitä kehkeytyi tarina, joka ei vielä ole loppunut ja koen olevani todella onnellinen ja tiedän sydämessäni että myöskin hän on.
Haluan tällä vain toivottaa sinulle rohkeutta jatkaa eteenpäin. Ei kannata luovuttaa sillä tosi rakkaus voi kurkkia jo nurkan takana tai ehkä jopa vierelläsi. Ja ennen kaikkea kannattaa antaa itselleen aikaa toipua kaikessa rauhassa ennen kuin lähtee nolaamaan itsensä miesten haussa... kokeiltu on.
Kun luet tämän, ymmärrät varmasti enemmän!!!
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000005&conference=2000000000000011&posting=22000000006178101
Sinua varten on joku muu varmasti olemassa!!! Tsemppiä !
joo,on todellakin käynyt samalla tavalla.mulla on kaksi pitkää suhdetta takana mut tää viimisin hajotti mut ihan totaalisesti.rakastin sitä tyyppiä niin paljon että olisin tehnyt mitä tahansa et me oltais voitu jatkaa-mut ei...kuvittelin todella et viettäisin tän tyypin kans koko loppuelämän.en tienny että sellasta rakkautta on olemassakaan mitä tunsin sitä kohtaan.mun eka suhde kesti 6 vuotta mut en koskaan rakastanu sitä samalla tavalla kun tätä toista.tän toisen suhteen loppumisesta on nyt kulunut n.8 kk ja oon edelleen ihan rikki.ihmettelen yhä miksi se loppu koska kaikki oli täydellisesti.me ei riidelty koskaan ja meil oli kaikki paremmin kuin hyvin.se sano mulle jopa että se ei oo koskaan rakastanu ketään niin paljon kun mua.nyt kaiken maailman miekkoset soittelee ja pyytää treffeille ja kiinnnostusta löytyy joka suunnalta mut mua ei säväytä mikään eikä kukaan.rakastan yhä tätä exää niiiiiin paljon.oon ajatellu näin et jos meidät on tarkotettu toisillemme niin sit me palataan vielä jonain päivänä yhteen.aika typerää ajatella noin mut se lohduttaa.kaikki mun läheiset sanoo et "unohda se!" mut se ei vaan onnistu.tää ei ollu mikään teini-rakkaus-hömppä vaan kahden aikuisen(ainakin melkein,oon 24) ihmisen välistä rakkautta.toivon todella et kaikki järjestyy.aika parantaa haavat.halusin vaan kertoa et näitä kohtaloita löytyy...tzemiä kaikille!=)
Itselläni sama tilanne. Minä kaipaan miestäni ja olen erossa tajunnut kuinka paljon häntä rakastankaan. Muut alkavat jo hermostumaan, kun en pääse hänestä eroon ja yrittävät vain sanoa, että uutta peliin. Itse sydämessäni tiedän, että minulla on oikeus toivoa, mutta kyllä tämä turhalta tuntuu, kun toisella ei ole mitään intressejä.Treffeille on pyydetty minuakin, mutta tuntuu, että en pysty edes kaverina käymään missään, kun mitä kauemmin olemme erossa, sitä enemmän sydämeni rakastaa ja kaipaa häntä.......
No kiva tietää, että en ole särkyneen sydämeni kanssa yksin. Hyvä tietää, että löytyy myös kohtalotovereita. Kaikista pahimmalle tuntuu se, et jos tällä mun entisellä onkin jo uusi nainen..!!! Tietty haluan enemmän kuin mitään, sitä, että entiseni on onnellinen, mutta on se siltikin veitsen isku sydämeen...
Kertokaas mulle, että mistäs mä löytäsisin jonkun hyvän miehen.. Sellasen jonka kanssa vois pitää hubaa vaikka muutaman kuukauden. siis, ei mitään vakavaa suhdetta. Mistä ootte löytäneet omat miehenne?
mun exä palas takas exänsä luo.vaikka se aina sitä haukkuikin mut silti veri veti ilmeisesti sen luo vaikka tää mies aina sanoi ettei sen exä vedä millään saralla vertoja mulle.en ymmärrä!!!eiköhän lähdetä kaikki tänään bilettää ja unohdetaan nää exät edes yhdeksi illaksi!eiks Jep?!=D
Joo se on semmosta kannattaa aina haistattaa vitut ja ottaa elämä pelinä missä on tarkoitus menestyä,muijat eikä jätkät vaikuta eläm menestymiseen mitenkään kaikista eniten vaikuttaa se et oot työ elämässä ja koitat koko ajan ylös päin. Ja unuhdat kaikki epä oleelliset ja uutta jätkää peliin niin kyllä se siitä
työllä ei oo vitunkaan välii, se on vain välttämätön paha.
ihmissuhteet ovat tärkeämpiä.
Susta tuntuu NYT siltä, mutta odotapas vähän aikaa, vielä se uusi mies vie jalat alta sinultakin. Kokemusta on, tosin vähän lyhkäsemmästä suhteeta, mutta silti.:)
Älä koskaan sano ei koskaan :).
parasta antaa ajan kulua. voit miettiä sillä aikaa omia tunteitasi ja antaa kaverin selvitellä omiaan .aika näyttää onko mitään tulevaisuutta yhdessä. ja mikä pakko sinun on heti sitoutua tai yleensäkin etsiä uutta suhdetta, anna ajan siinäkin suhteessa kulua
Olen kokenut juuri saman tarinan kun sinä... Seurustelin noin 3 kuukautta erään pojan kanssa, joka silloin oli unelmieni täyttymys... erään kerran hän sanoi minulle rakastan sua ja toivon et säki mua...jäin miettimään noita sanoja ja sitten päätin kysyä että oliko hän ihan tosissaan tuolloin...sain vastaukseskis että ei tää tunnu enää oikeelta, mua ahdistaa tällaen seurustelu et en pysty tällaseen nyt, et on jo pitkän aikaa tuntunut siltä...
Tämän kuuleminen viilsi niin syvälle sydämeeni, ja siitä on jo puolisen vuotta aikaa ja se koskee yhä... Kaikista eniten sattuu se että hän oli sanonut että rakastaa minua, mutta todellisuudessa sanakaan ei ollut totta... Suhteemme siis pysyi valheen varassa pystyssä...
Tapahtuma on saanut minut hyvin epäileväksi miesten suhteen..En tiedä voinko pitkään aikaan antaa täysin luottamustani kenellekkään, sillä elän kuitenkin koko ajan siinä pelossa koska taas kuulen samat sanat..