Huono itsevarmuus, itsetunto ja itsekunnioitus

Hei vaan kaikille !

Sain juuri tehtyä tänne suomi24 sivustolle profiilin, jotta saisin jakaa kokemukseni kaikille tämän julkaisun lukijoille ja, jotta mahdollisimman moni osaisi väistyä/välttyä tälläisilta kokemuksilta, joita nyt tulen jakamaan tänne.
Olen parikymppinen mies, jolla on todella huono itseluottamus,-varmuus-ja kunnioitusongelma. Kaikki nuoruuden kokemukset ja ongelmat ovat seuranneet minua tähän päivään asti enkä halua enää elää tälläisessä olotilassa. Tarina alkaa.
Kun olin ehkä 8-vuotias, muutimme äitini ja veljeni kanssa Suomeen Keski-Euroopasta. Saimme uuden isäroolin, jota minun biologinen isäni ei koskaan pystynyt antamaan minulle ja veljelleni. Isäpuoleni oli aluksi hyvin toleranssinen, rauhallinen ja leikki usein meidän kanssa, ennen kuin muutimme Suomeen. Hänen käytös muuttui kuitenkin hyvin pian muutettuamme Suomeen hyvin väkivaltaiseen muotoon.
Saimme kokea eniten veljeni kanssa henkistä väkivaltaa, ns. tyranniaa sekä tämän ohella paljon kasvoille läpsimisestä hiusten tukistamiseen ja potkimiseen.
Kun tämä kaikki alkoi, se ei tuntunut niin pahalta eikä huonolta, koska sitä ei pienenä ajatellut sillä tavalla, että olisi jotenkin huonompi ihmisenä/lapsena kuin muut muutaman huudon takia. Tämä kuitenkin päätyi jatkumaan melkein 10 vuodeksi, jonka aikana kerkesi syntyä minun alitajuntaani huono itsetuntoni (epäkunnioitus, en usko itseeni ja omiin kykyihini, sosiaalisten tilanteiden pelko, pitkäaikainen masennus ja ahdistuneisuus). Tuona aikana olen ollut jatkuvasti joka päivä todella stressaantunut ja esimerkiksi aina kun tulin koulusta kotiin, istuin tuolilleni huoneessa, ja odotin, koska isäpuoli tulisi töistä ja helvetti maan päällä alkaisi uudestaan.
Olen myös saanut hiljattain selville, että minulle on kehittynyt hyvin vahva traumatismi, joka on ilmeisesti kehittynyt tämän kokemuksen myötä. Esimerkiksi kun istun tuolillani ja keskityn syvästi johonkin asiaan, ja huomaan, että joku seisoo minun takanani, minulle syntyy automaattinen refleksi, reaktio, jolloin kyyristän vähän itseäni tai päätäni ja ikään kuin valmistaudun, että joku lyö minua takaraivoon. Tämä on tapahtunut isäpuoleni kanssa lukemattomia kertoja, mutta se silti seuraa minua, vaikka tämä henkilö ei olisi lähelläni.
Henkisessä väkivallassa isäpuoleni haukkui minua ja veljeäni aina huonoiksi ihmisiksi,että emme tule ikinä saavuttamaan mitään ja että olemme hyödyttömiä, ns. käyttöarvottomia. Yleensä itkeminen alkoi vasta silloin, kun tämä tyrannisaatio kehittyi esimerkiksi kahden ja jopa kolmen tunnin huudoksi ja jolloin alkoi itse epäröimään omaa osaamistaan ja kelvollisuutta. Itkeminen jatkui myös aina silloin, kun isäpuoleni tuli pyytämään joka kerta meiltä anteeksi hänen tekojaan, joka oli aina pahin kohta kaikista tilanteista.
Minulla ei ole minkäänlaista kunnioitusta äitiäni, isääni tai veljeäni kohtaan. Isäni ei ole koskaan ollut kasvattamassa meitä, ja äidille me ei veljeni kanssa yleensä kerrottu yli puoliakaan siitä, miten isäpuoleni kohteli meitä. Tästä alkoi kehittyä kuva äidistä, että hänelle ei kannata edes kertoa näistä, sillä hän 1. ei uskoisi, 2. ei tekisi asialle mitään, 3. ei kiinnostaisi. Olemme kyllä jotain kertoneet hänelle, mutta ei isäpuolen käytös ikinä muuttunut parempaan suuntaan.
Tämä kokemus on tuhonnut täysin minun parisuhde-elämää, perhe-elämää, rationaalista ajattelutapaa, puhetyyliä, itsevarmuutta, minäkuvaa, ns- normatiivisen minäkäsityksen ja tuhansia muita arkipäivän asioita, joista tavallisen ihmisen pitäisi selviytyä ilman mitään henkistä ongelmaa. Kun epäonnistun jossain, alan miettimään aina negatiivisesti, että olen huono kaikessa enkä tule saavuttamaan ikinä mitään, aina kun tapaan uusia ihmisiä, ajattelen heti negatiivisesti siitä, mitä he ajattelevat minusta ja teinkö hyvän vai huonon vaikutelman heihin (mietin aina että tein todella huonon vaikutelman heihin). Olen niin vainoharhainen ja itsevarmuutta vailla oleva ihminen, että olen alkanut vaipua todella pitkäkestoisiin masennuksiin, negatiivisiin ajatteluihin, sekä epävarmuuteen kaikesta ja kaikista. Aina kun joku korottaa vähänkin ääntä tai arvostelee minua, minun kaikki itsevarmuuteni katoaa ja yleensä tässä pisteessä minulta lähtee elämisen maku, mietin aina itsemurhaa tällaisissa tilanteissa ja myös muulloin. Itsetuhoisia ajatuksia mietin ainakin kerran kahdessa viikossa, riippuen onko joku arvostellut minua, olenko feilannut jonkun asian, tai jostain aivan muusta syystä, jonka en edes tiedä olevan olemassa. Olen nyt miettinyt negatiivisesti yli 13 vuotta joka päivä ja mitä vanhemmaksi kasvan, sitä enemmän tunnen, kuinka paljon tämä lapsuuden trauma on vaikuttanut minun olemiseen ja käyttäytymiseen tässä yhteiskunnassa. En enää tiedä mitä pitäisi tehdä, enkä usko että kukaan haluaa auttaa minua. Olen alkanut käymään nyt korkeakoulun psykologilla, mutta se ei näytä auttavan mihinkään. En enää usko kestäväni pitkään tässä olotilassa elämistä. Auttakaa/antakaa vinkkejä! Kiitoksia !