Luottamuspula (ei pettämistä)

Olemme asuneet yhdessä päälle pari vuotta. Huomasin suhteen alussa että mies oli jotenkin hiljainen aina kun minulla oli omia menoja, en tiedä kuvittelinko vain. Se vaikutti kuitenkin, että menoista sanominen alkoi olla hankalaa. Muutenkin oli tietenkin opettelemista kun olin tottunut asumaan yksin, että miten toinen huomioidaan. Saatoin sanoa, että menen yhille vaikka tiesin, että menemme kavereitten kanssa kunnolla juhlimaan. Jotenkin ajattelin, että se ei ole niin paha ja mies on helpottuneempi, vaikka lopputuloshan on pahempi. Kuvittelin, että miestä haittaa nimenomaan minun menoni vaikka oikeasti häntä haittasi totuuden kiertely. En siis näe kavereita kovin usein, varmaan aika harvoinkin moniin verrattuna ja jotenkin se on kai ajanut siihen että näimme useimmiten tyttöjen illan merkeissä. Miehestä se taas tuntui kuin haluaisin jättää hänet ulkopuolelle vaikka en tietenkään halunnut, ei hän silti itsekään ehdottanut voitaisiinko vaikka nähdä porukassa, mökötti vain. Mies karsi omia menojaan koska ajatteli, että en tykkäisi ja hän halusi olla minun kanssa.. ja useimmiten olin aina mukana (miehen pyynnöstä). Jossain vaiheessa kun tästä puhuttiin mies tuntui ottavan itseensä ja sanoi "uhmakkaasti", että alkaa sitten käydä kavereitten kanssa enemmän, niinkuin minua pitäisi haitata se. Joskus tuntui, että hän sitten kiusallaan kävikin juuri niinä päivinä jossain kun minä olisin halunnut olla miehen kanssa. No, nyt tämä on saatu jotenkin balanssiin, mutta tasaisin väliajoin meille tulee sanomista tästä. Ja syynä siis aina minun menoni, koska en vieläkään osaa kunnolla sanoa suoraan. Mies myös tekee siitä hankalaa. Jos sanon että menen työkavereiden kanssa syömään hän vastaa "meinaatko ryypätä, mites rahatilanne jne". Hän ottaa esiin vanhoja juttuja, "kun sillon vuosi sitten kävit siellä ja siellä vaikka ei ollu rahaa". Tulee lytätty olo ja niinkuin en osaisi huolehtia itsestäni. Kuitenkin samassa lauseessa painottaa että mene vaan, MUTTA.... Joskus olisi tosi kiva kuulla iloinen reaktio. Välillä tuntuu että kaikki muut pitävät minua tosi tunnollisena ja kilttinä paitsi mies. Mies on tosi järkevä ja minä taas vähän boheemimpi. Mies kyllä ymmärtää minun kantani kun ollaan tästä aika paljon puhuttu ja minäkin ymmärrän kyllä häntä, koska itselleni olisi varmaan myös tullut luottamuspula. Mutta kun seuraava meno tulee eteen minua alkaa stressaamaan ja mietin miten sen sanon. Ääh, purimpahan ajatuksiani ja kommentoikaa jos on samoja tilanteita /jotain sanottavaa :)