syövänpelko

Ihan sama täällä!Koko ajan ravaan tutkimuksesta toiseen ja olen aina IHAN VARMA,että syöpä se on.Ja sitten kun mitään ei olekaan,parin päivän päästä olen jo varma,että niin"sehän ei VIELÄ siinä tutkimuksessa näkynyt...mutta hieman myöhemmin se jo näkyy" tai sitten tulee toinen oire,jota vaadin tutkittavaksi ja rumba alkaa alusta...tämä vie kaiken energiani,tutkin ja kuulostelen KOKO AJAN joka pientä oiretta ja kipua ym.ja heti oire sopii johonkin syöpään.Alan olla samanlainen kun sinä,lähes psykoottinen ja neuroottinen tämän asian kanssa.Huomenna aika psykiatrille,en jaksa enää tätä.Elämä valuu hukkaan tän kanssa.mulla sama,et jos jotain löydettäis,voisin sanoa,etten huolehtinut turhaan,kun kaikki hokee,että mitään huolta ei ole..että lopeta jo...Mutta en pysty...tsemppiä muille syöpä-pelkoisille!!

Minulla on saatanallinen sairauspelko...varsinkin syöpäpelko.

Heippa kaikille kohtalotovereille ja kiitos kun vastasitte! Ihana huomata, etten oo ainut "hullu". Jossain määrinhän on ihan terveellistä pelätä, mutta meidän tapauksissa on tuo pelko mennyt vähän yli.

Mäkin oon aina lähes 100% varma et mulla on syöpä. Karttuneen kokemuksen perusteella oon tosin oppinu hieman ajattelemaan, et se voi ehkä olla jotain muutakin, mut se ei rauhoita mua. Mä oon ihan vakuuttunut et tälläkerralla se on taatusti syöpää, ku aiemmin on ollu niin hyvä tuuri. Ja just ku oon selvinny edellisestä, niin eiköhän seuraava oire löydy samantien... No muutaman päivän elän siinä välissä lähes euforisessa tilassa ku en nyt sitte vielä kuolekaan, kunnes kaikki alkaa alusta... huh...

Muita sairauksia mä en pelkää, paitsi ajoittain hiv:ä, jonka kuvittelen saaneeni jollain kummallisella tavalla. Yhtään todellista tartuntamahdollisuutta mulla siis ei oo ollu. Sen suhteen oon saanu itteny psyykattua, enkä oo menny testeihin. Nehän naurais mulle siellä ku kuulis mun hölmöt "tartuntamahdollisuudet".

Toimenpiteetkään mua ei huoleta, silti oon aina lääkärissä ihan panikissa, ku oon vakuuttunu et nyt ne löytää musta syövän. Vaikka mulla ois vaan flunssa niin saatan pelätä leukemiaa tai imusolmukesyöpää.

Sit sulle Patricia, tiedän et toi on tosi kallista opiskelijana jatkuvasti käydä lääkärillä, varsinki ku menee yksityiselle. ja terveyskeskukseenhan ei oikein voi mennä, ku sinne ajansaaminen kestää niin kaun et sitä ennen on jo ihan hermorauniona, ja sitkin pääsee vaan yleislääkärille. Luin vähänaikaa sitten naisesta, joka oli oottanu selkäkipujen takia magneettikuvaukseenpääsyä yli 1/2 vuotta ja ku lopulta pääsi niin todettiin syöpä( jota ei siis oltu epäilty), joka oli jo levinny. Nyt oli sitten hoidot alkamista, pidetään peukkuja, että kaikki menee hyvin. Karmeeta toi tollanen!

Ku meette lääkäriin, niin uskotteko jos lääkäri sanoo, että ei vaikuta vakavalta ja seurataan, ennen kuin tehdään jatkotutkimuksia? Mulle se on ainakin tähän asti yleensä riittänyt... Toivottavasti ei tästä enää pahene...
Miten muuten ootte kokenu et lääkärit suhtautuu teihin? Ootteko esim. käynnin alussa kertoneet taipumuksestanne panikointiin? Musta on tosi nöyryyttävää ku osa lääkäreistä selvästi nauraa mulle.. eikä kuuntele kunnolla. Ne saattaa vaan sanoa et ei noin nuorel voi olla ja that's it. Mä haluaisin ainakin tietää et mist mun oireet sit voi johtua. Sellaisista käynneistä jää epävarma olo...

Totta kyllä on et osan oireista voi kehittää omalla psyykeellä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö niitä ois! Ne on, ja ne on todellisia, vaik niille ei elimellistä syytä löydykään. Mulla oli tos pitkin syksyä outoja tuntemuksia kaulalla/kurkussa. Oireet oli siis "pala kurkussa" Tuntui, ettei pystyny kunnolla nielasemaan, vaan ruoka piti jotenkin kurkunpään lihaksilla pakoittaa etenemään.Toisaalta oli turvotuksen- ja palantunnetta hengitysteissä, kaulan alaosassa. Kävin korvalääkärillä kahdesti ja kaulan uä:ssä, mitään vikaa ei löytynyt. Lääkäreiden mukaan olin täysin terve, oireet vain sitkeästi jatkuivat. Eräänä iltana selailin lääkärikirjaani kohdasta nielemisvaikeus. Ja sieltähän se löytyi - vaivani nimi on globusoireyhtymä. Selvisi, että syy on psyykkinen ja stressi laukaisee oireen. Jos on kyse nuoresta ja muuten terveestä ihmisestä, joka kuitenkin pystyy syömään normaalisti, ei jatkotutkimuksia tarvita. 3päivän päästä kiusalliset oireet olivat hävinneet. Että sellaista :) Harmittaa vähän, ku meni rahaa turhiin tutkimuksiin..

Mistäs päin Suomee ootte? Mä oon pk-seudulta. Mietin vaan, et oiskohan joillain syöpäyhdistyksellä tälläisille neurootikoille vertaistukiryhmää. Uskoisin et sellaisesta ois enemmän apua ku tavallisísta psykologikäynneistä. Vaikka sinnekai tästä täytyy lähteä apua hakemaan...

Pikku Myy kirjoitti:

Heippa kaikille kohtalotovereille ja kiitos kun vastasitte! Ihana huomata, etten oo ainut "hullu". Jossain määrinhän on ihan terveellistä pelätä, mutta meidän tapauksissa on tuo pelko mennyt vähän yli.

Mäkin oon aina lähes 100% varma et mulla on syöpä. Karttuneen kokemuksen perusteella oon tosin oppinu hieman ajattelemaan, et se voi ehkä olla jotain muutakin, mut se ei rauhoita mua. Mä oon ihan vakuuttunut et tälläkerralla se on taatusti syöpää, ku aiemmin on ollu niin hyvä tuuri. Ja just ku oon selvinny edellisestä, niin eiköhän seuraava oire löydy samantien... No muutaman päivän elän siinä välissä lähes euforisessa tilassa ku en nyt sitte vielä kuolekaan, kunnes kaikki alkaa alusta... huh...

Muita sairauksia mä en pelkää, paitsi ajoittain hiv:ä, jonka kuvittelen saaneeni jollain kummallisella tavalla. Yhtään todellista tartuntamahdollisuutta mulla siis ei oo ollu. Sen suhteen oon saanu itteny psyykattua, enkä oo menny testeihin. Nehän naurais mulle siellä ku kuulis mun hölmöt "tartuntamahdollisuudet".

Toimenpiteetkään mua ei huoleta, silti oon aina lääkärissä ihan panikissa, ku oon vakuuttunu et nyt ne löytää musta syövän. Vaikka mulla ois vaan flunssa niin saatan pelätä leukemiaa tai imusolmukesyöpää.

Sit sulle Patricia, tiedän et toi on tosi kallista opiskelijana jatkuvasti käydä lääkärillä, varsinki ku menee yksityiselle. ja terveyskeskukseenhan ei oikein voi mennä, ku sinne ajansaaminen kestää niin kaun et sitä ennen on jo ihan hermorauniona, ja sitkin pääsee vaan yleislääkärille. Luin vähänaikaa sitten naisesta, joka oli oottanu selkäkipujen takia magneettikuvaukseenpääsyä yli 1/2 vuotta ja ku lopulta pääsi niin todettiin syöpä( jota ei siis oltu epäilty), joka oli jo levinny. Nyt oli sitten hoidot alkamista, pidetään peukkuja, että kaikki menee hyvin. Karmeeta toi tollanen!

Ku meette lääkäriin, niin uskotteko jos lääkäri sanoo, että ei vaikuta vakavalta ja seurataan, ennen kuin tehdään jatkotutkimuksia? Mulle se on ainakin tähän asti yleensä riittänyt... Toivottavasti ei tästä enää pahene...
Miten muuten ootte kokenu et lääkärit suhtautuu teihin? Ootteko esim. käynnin alussa kertoneet taipumuksestanne panikointiin? Musta on tosi nöyryyttävää ku osa lääkäreistä selvästi nauraa mulle.. eikä kuuntele kunnolla. Ne saattaa vaan sanoa et ei noin nuorel voi olla ja that's it. Mä haluaisin ainakin tietää et mist mun oireet sit voi johtua. Sellaisista käynneistä jää epävarma olo...

Totta kyllä on et osan oireista voi kehittää omalla psyykeellä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö niitä ois! Ne on, ja ne on todellisia, vaik niille ei elimellistä syytä löydykään. Mulla oli tos pitkin syksyä outoja tuntemuksia kaulalla/kurkussa. Oireet oli siis "pala kurkussa" Tuntui, ettei pystyny kunnolla nielasemaan, vaan ruoka piti jotenkin kurkunpään lihaksilla pakoittaa etenemään.Toisaalta oli turvotuksen- ja palantunnetta hengitysteissä, kaulan alaosassa. Kävin korvalääkärillä kahdesti ja kaulan uä:ssä, mitään vikaa ei löytynyt. Lääkäreiden mukaan olin täysin terve, oireet vain sitkeästi jatkuivat. Eräänä iltana selailin lääkärikirjaani kohdasta nielemisvaikeus. Ja sieltähän se löytyi - vaivani nimi on globusoireyhtymä. Selvisi, että syy on psyykkinen ja stressi laukaisee oireen. Jos on kyse nuoresta ja muuten terveestä ihmisestä, joka kuitenkin pystyy syömään normaalisti, ei jatkotutkimuksia tarvita. 3päivän päästä kiusalliset oireet olivat hävinneet. Että sellaista :) Harmittaa vähän, ku meni rahaa turhiin tutkimuksiin..

Mistäs päin Suomee ootte? Mä oon pk-seudulta. Mietin vaan, et oiskohan joillain syöpäyhdistyksellä tälläisille neurootikoille vertaistukiryhmää. Uskoisin et sellaisesta ois enemmän apua ku tavallisísta psykologikäynneistä. Vaikka sinnekai tästä täytyy lähteä apua hakemaan...

Lue lisää

Minäkin olen huomannut että lääkäreiden suhtautuminen tällaiseen pelkoon vaihtelee. Joku mutisee selvästi turhautuneena kun vien kallista aikaa vain siksi että pelkään syöpää jota mitä suurimmalla todennäköisyydellä ei löydy. Joku tokaisee suoraan että sulla mitään syöpää ole, ennen kuin on edes verenpainetta mitannut. Pari lääkäriä on suhtautunut erittäin hyvin, ymmärtäneet että pelkoni ja oireeni ovat todellisia, ja otattaneet verikokeita ihan vain minun rauhoittamiseksi. Ymmärrän tietysti että tutkimuksia ei jatketa loputtomiin jos mitään perustetta epäilyille ei ole, mutta silti haluan tuntea että minut otetaan vakavasti.

Minä olen käynyt aiemmin YTHS:n psykiatrilla mutta enää en ole yliopistolla kirjoilla eikä varaa kunnon terapiaan ole. Eräällä yksityisellä lääkäriasemalla oli todella ymmärtäväinen yleislääkäri joka ehdotti itse että kävisin hänen vastaanotollaan vaikka kerran kuussa puhumassa ihan mistä tahansa mikä huolettaa, ja jos ilmaantuisi jokin uusi oire, mietittäisiin onko syytä huoleen, ja tarvittaessa voitaisiin tehdä tutkimuksia. Tuo helpotti minua kun tiesin että seuraava käynti olisi ihan pian ja jos jotain ilmaantuisi, sen jäljille päästäisiin nopeasti eikä kaikkia tutkimuksia tarvitsisi aloittaa alusta. Ihme kyllä oireitakaan ei enää ilmaantunut niin paljon. Harmi vain että kela ei katso tuollaista terapiaksi eikä mulla ollut varaa käydä siellä kovin usein, nyt en enää edes asu Helsingissä. Kognitiivinen terapia on kuulemma paras pelkojen hoidossa, harmi vain että terapiaan on nykyisin vaikea päästä, ja ilman Kelan tukea ei kaikilla ole edes varaa. Noista vertaistukiryhmistä en ole ainakaan kuullut, mutta olen samaa mieltä että sellainen olisi monille parempi vaihtoehto kuin yksilöterapia.

neuroottinen kirjoitti:

Minäkin olen huomannut että lääkäreiden suhtautuminen tällaiseen pelkoon vaihtelee. Joku mutisee selvästi turhautuneena kun vien kallista aikaa vain siksi että pelkään syöpää jota mitä suurimmalla todennäköisyydellä ei löydy. Joku tokaisee suoraan että sulla mitään syöpää ole, ennen kuin on edes verenpainetta mitannut. Pari lääkäriä on suhtautunut erittäin hyvin, ymmärtäneet että pelkoni ja oireeni ovat todellisia, ja otattaneet verikokeita ihan vain minun rauhoittamiseksi. Ymmärrän tietysti että tutkimuksia ei jatketa loputtomiin jos mitään perustetta epäilyille ei ole, mutta silti haluan tuntea että minut otetaan vakavasti.

Minä olen käynyt aiemmin YTHS:n psykiatrilla mutta enää en ole yliopistolla kirjoilla eikä varaa kunnon terapiaan ole. Eräällä yksityisellä lääkäriasemalla oli todella ymmärtäväinen yleislääkäri joka ehdotti itse että kävisin hänen vastaanotollaan vaikka kerran kuussa puhumassa ihan mistä tahansa mikä huolettaa, ja jos ilmaantuisi jokin uusi oire, mietittäisiin onko syytä huoleen, ja tarvittaessa voitaisiin tehdä tutkimuksia. Tuo helpotti minua kun tiesin että seuraava käynti olisi ihan pian ja jos jotain ilmaantuisi, sen jäljille päästäisiin nopeasti eikä kaikkia tutkimuksia tarvitsisi aloittaa alusta. Ihme kyllä oireitakaan ei enää ilmaantunut niin paljon. Harmi vain että kela ei katso tuollaista terapiaksi eikä mulla ollut varaa käydä siellä kovin usein, nyt en enää edes asu Helsingissä. Kognitiivinen terapia on kuulemma paras pelkojen hoidossa, harmi vain että terapiaan on nykyisin vaikea päästä, ja ilman Kelan tukea ei kaikilla ole edes varaa. Noista vertaistukiryhmistä en ole ainakaan kuullut, mutta olen samaa mieltä että sellainen olisi monille parempi vaihtoehto kuin yksilöterapia.

Lue lisää

Minä asun Oulussa ja täällä on kaksi yksityistä lääkärikeskusta. Kyllä nykyään jo hävettääkin käydä niissä, kun varmaan ne lääkärit lukee aiemmat käynnit esitietoina ja huomaa, ettei mitään suuria ole ollut vaikka käyntejä on jos kuinka. Siksi yritänkin nykyään käydä niissä kahdessa eri keskuksessa vuorotellen, ettei aivan kaikki käynnit näkyis lääkärille;) Tuo siksikin, että ne ottais mut vakavasti. Ja ihan vakavasti on otettu kun on itsekin vähän ehdotellut, mitä tutkimuksia haluaisi tehtävän.

Itse en usko kuvittelevani oireitani, mutta omien diagnoosien teon kyllä osaan! Jos tiedän, että on edes pieni mahdollisuus johonkin vakavaan, se riittää. Vaikka järjellä ajatellen tiedän, että todennäköisyys johonkin juttuun on hyvinkin pieni, takerrun silti siihen pieneen todennäköisyyteen ja alan itse pikku hiljaa suurennella sitä kunnes huomaan surffaavani tuon tuosta netissä etsimässä tietoja / lukemassa keskusteluja - ja gradu seisoo pöydällä... Eli en pysty keskittymään mihinkään, jos minua jokin tällainen vaivaa. Luulen, että omalla kohdallani on pohjimmiltaan kyse kuoleman pelosta.