viime kesänä sain vihdoin ja viimein miehen ketä olen rakastanut jo yli puolitoista vuotta...juttumme kesti vain pari kuukautta ja koko syksyn aikana emme pitäneet yhteyttä..näin hänet aina baarissa pelailemassa muita naisia ja aina se viilsi yhtä syvältä..yhtäkkiä noin kuukausi sitten hän otti minuun yhteyttä.näin hänet selvin päin eilen moneen kuukauteen...ilta loppui siihen että tulin itkien ulos hänen kämpästä ja tulin siihen tulokseen etten ole vieläkään päässyt hänestä yli puolen vuodenkaan jälkeen...kuinka kauan joudun kamppailemaan tunteideni kanssa ennen kuin pääsen näistä tuskista eroon...pahinta on se että on parempia jaksoja jolloin ei ajattele häntä mut lopulta kuitenkin jossain vaiheessa romahtaa yhä udelleen ja udelleen...hän oli ensimmäinen henkilö joka särki sydämmeni ja tekisin mitä vain että saisin hänet ihan ikiomaks.sattuu niin etten tiedä mitä tekisin..haluaisin vain kysyä teiltä, hyvät lukijat, kauanko tämä paha olo vielä kestää?
paha olo mene pois!
onneton
4766
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Aika auttaa vaikket vielä siihen usko.Tunnut kovin nuorelta vielä.Sinä voit kumminkin olla onnekas,koska tiedät nyt tuntevasi vahvasti!Mene rohkeasti eteenpäin ja usko itseesi!Näin vanhempana sanon,että kaikella tuntuu olevan jokin tarkoitus.Kyllä tulee vielä parempia aikoja.IHAN VARMASTI!!!
Vai että aika auttaa...?????...Niin luulin minäkin silloin joskus, mutta nyt olen uskoni menettänyt sen suhteen, että aika aina auttaisi!!!
Olen rakastanut samaa ihmistä jo yli 9 vuotta. Tapasimme silloin reilut 9 vuotta sitten (olimme tuolloin 15-vuotiaita) ja seurustelimme tiiviisti melkein vuoden verran. En ole vieläkään päässyt irti hänestä. Ja kaikkeni olen tehnyt ja kokeillut, että voisin unohtaa...mutta ei. Alan jo pikkuhiljaa hyväksyä ajatuksen, että näin tämä tulee menemään ja tätä olemaan ikuisesti hautaani saakka....=( Jos ei aika auta, niin mikä sitten?!?!??? Ei varmaan mikään......=(
Aika on todella pikä kodallasi!Olen pahoillani.Olet tietysti saanut kaikki mahdolliset neuvot:ystäville puhuminen on kai ainoa mitä voin vain korostaa ja kirjoittaminen(osaat ainakin kuvata tunteitasi) auttaisin jos osaisin.En voi kuin lähettää ajatuksissani sinulle parempaa huomista.
Sanos muuta... Hyviä ystäviä on paljon, joiden kanssa olen puhunut asiasta ja päiväkirjaa kirjoittanut jo yli 10 vuotta... Ja terapiassakin käynyt (en vain tämän asian takia) yli 4 vuotta...
Toivottavasti tämä piina joskus loppuu...!
Kiitos myötätunnostasi=)