Toivoisin että monikin niistä eroa suunnittelevista pareista miettisi ja harkitsisi asiaa ihan perinpohjin. Lapset kärsii AINA erosta. Alkoholismi ja väkivalta tässä laskuista pois, mutta ne parit joita toisen naama vain alkaa kyllästyttämään, niin miettikää asiat loppuun asti. Kaikissa suhteissa on ylä- ja alamäkiä, se on aivan luonnollista. Joskus se vastoinkäymisten aika voi olla myös hyvin kasvattava kummallekin osapuolelle. Ei pidä luovuttaa liian helposti. Voi tulla pettämistä, ihan fyysistä tai henkistä, ihastuminen toiseen, kyllästyminen toiseen, tunne ettei toisesta enää välitä eikä jaksa. Seksi voi vähetä, lähes loppua, tai mitä vaan. Älkää luovuttako. Muistakaa kuitenkin että onni löytyy etupäässä oman itsensä sisältä, ei kukaan toinen sitä onnea voi toiselle tuoda tai tehdä. Lähes 30 v yhdessäolon kokemuksella voi todeta että paljon on yhdessä koettu, kaikenlaista sellaista mikä olisi voinut johtaa eroon, mutta oma ja toisen sitkeys on kuitenkin pitänyt liiton kasassa. On myös hienoa ollut huomata miten se hyvä suhde voi ajan saatossa parantua kuin viini, vaikka olisi joskus vähän etikaiseltakin maistunut. Ja puhuminen ihan kaikesta on kaiken a ja o. Yksi periaate on myös se mitä ollaan noudatettu. Koskaan ei vihoissa olla käyty nukkumaan! Sitä kun ei koskaan tiedä jos ei aamulla enää toista olekaan. Lapsille aina paras perhe on kuitenkin se ydinperhe. Useimmissa tapauksissa.
Miettikää kahdesti!
Elämäonarvokasmatka
55857
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 55
Vanhimmat
Suunnittelin ja harkitsin eroa huomattavasti enemmän kuin kaksi kertaa. Lapset odottivat myös, kyselivät etkö nyt jo jättäisit sitä erohakemusta, he ei kestä enää. Jätin hakemuksen - kahden vuoden päivittäisen harkinnan jälkeen. Kertaakaan en ole katunut. Nuorisollakin elämä aukeni; koulu meni paremmin kuin koskaan, alkoivat viihtyä kotosalla, kertoa tuntemuksistaan ja tapahtumista ennen eroa jne. Se kyllä pisti mietteliääksi miten paljon ja miten ikäviä asioita isästään olivat salanneet. Joten en tosiaan yhdy tähän näkemykseesi "Lapsille aina paras perhe on kuitenkin se ydinperhe". Tiedossani on myös aivan kamalia asioita ydinperheistä, niin ystäviltä kuin myös lastensuojelusta. Jokaisen perheen tapaus on yksilöllinen, eikä liittoa pitäisi jatkaa vain jonkun ydinperheihanteen vuoksi, eikä ainakaan siksi, kun kuvittelee lasten kärsivän. Nytkin ydinperheissä elää lapsia ja nuorisoa, jotka todella kärsivät siitä, ettei vanhemmat eroa.
Eiks tuo aloittaja todennut että useimmissa tapauksissa se ydinperhe paras, useimmissa. Omassa tuttavapiirissä olen nähnyt niitä eroja joiden taustalla ei ole väkivaltaa tai päihteitä. Enemmänkin puhumattomuutta ja asioiden ajautumista siihen että erotaan kun ei ole tehty mitään asioiden eteen. Parisuhteen eteen. Erotaan. Siitä ne vaikeudet sitten alkaa lapsilla rampatessa kahden kodin väliä tai isä jää erossa ihan syrjään lasten elämästä, taloudelliset hankaluudet, asioista sopiminen / riiteleminen. Ennen tasapainoisen oloiset lapset / nuoret alkaa muuttua, sulkeutua, tulla vaisuiksi ja kaikkea muuta. Lapset on lojaaleja molempia vanhempia kohtaan kuitenkin. Paskapuhetta väittää että kyllä ne lapset sopeutuu, "meidänkin Saara ja Niko on tosi hienosti ottaneet tän meijän eron". Vanhemmat voi joskus olla myös täysin sokeita näissä asioissa suhteessa omiin lapsiin, hirveän sääli ja surullista.
Sanoisin puolestani pötypuheeksi tuota oletusta, että ydinperheessä on kaikki hyvää ja auvoista. Tosiasia on se, että jos vanhemmat, etenkin äiti, kärsii, niin lapset kärsivät (äiti siksi, että lapsen luonnollinen tunneside äitiin on lähes aina läheisempi kuin isään). Harva vanhempi tästä kuitenkaan pitää meteliä. Viisaampaakin niin.
Hyvin harva myöskään eroaa noin vain. Asioita yritetään parannella joskus vuositolkulla, mutta ilman tulosta. Lasten tai nuorten "oirehtiminen" myös ymmärretään väärin. Hyvinkin usein lapset/nuoret oirehtii eron jälkeen siksi, että eivät ole uskaltaneet oirehtia ennen eroa, vanhempien liiton aikana. Oirehtiminen tavalla tai toisella on kuitenkin hyvä asia, mikäli sitä ilmenee, ei huono. Se on merkki, että jollekin asialle täytyy tehdä jotain. Jos joku minua huolestuttaa, niin puhumattomat "liian kiltit" lapset.
Perheiden yleisin ongelma on edelleen se, ettei vähintään toinen vanhempi kohtaa lapsiaan tunnetasolla. Perheen isän "kirves" on nykyisin vaihtunut puhumattomuuteen, tai henkiseen kiusantekoon/mielivallankäyttöön/ahdistamiseen/jne, niin käytännön asioissa kuin tunnetasolla. Lapsia voi kohdella täysin kaltoin, vaikkei käytä ruumiillista väkivaltaa eikä päihteitä. Tämän tiedän hyvin läheisesti, sillä olen vuosia työskennellyt lasten ongelmien parissa.
Ja vielä, vanhempien eron jälkeen ei yleensä päädytä ramppaamaan kahden kodin väliä.
Niin missä vaiheessa väitin että "kaikki ydinperheessä on hyvää ja auvoista"? Luetun ymmärtäminen ja sisäistäminen ei ihan mennyt kohdilleen.
Ja väitän että monissskaan tapauksissa nimenomaan niitä asioita EI ole yritetty korjata (puhumattomuus!) eikä ole tehty mitään! Autot kyllä katsastetaan vuosittain, kotona saatetaan tehdä tiettyjä "vuosihuoltoja", töissä inventoidaan vähintään vuosittain - mutta se tärkein asia (!) parisuhteen "huolto" edes kerta vuoteen jätetään väliin.
Ja tuo perheen "isän kirves" voi vastaavasti olla se "äidin kaulin", ei syypää läheskään aina ole siinä isässä.
Miten voit väittää ettei yleensä päädytä ramppaamaan kahden kodin väliä? Juuri näinhän siinä käy kun isä ja äiti asuu eri osoitteissa! Tietysti on näitä tuntemania lapsia jotka asuvat pääosin äidin luona ja käyvät isällä "kylässä" ehkä joka toinen tai kolmas viikonloppu, tai kerran kuussa. Ja vanhemmat voi hehkuttaa miten hyvin "me ollaan saatu nää jutut sovittua" - just joo, on vain unohdettu niiltä lapsilta kysyä että mitä HE olisivat halunneet.
Ikävä kyllä se onni ja autuus kun ei useinkaan aukene niistä uusioperhe-kuvioista. Ja jos ei sitä parisuhteen huoltamista uudessakaan suhteessa muisteta, niin sama arki se on edessä taas alkuhuuman jälkeen. Muutaman vuoden päästä.
Millä pakotat jonkun puhumaan ja muuttumaan? Kiinnostaisi tietää.
Monessa eroperheessä ei rampata vanhempien asuntojen väliä. Näin on ollut meilläkin. En yhtään ihmettele miksi lapset (teinit) eivät halua käydä isällään. En siitä moiti. Eipä ole isällään kiinnostustakaan. Voisi mennä vaikka rahaa lapsiin. Heille pitäisi olla ruokaakin. Häiritsisivät hänen tv:n katseluharrastustaan.
Minulla on miesystävä, ollut jo pidempään. Mies viettää viikonloput ja loma-ajat meillä. Tosi toimiva järjestely. Myös lasten kannalta. He tulevat kaikki kolme paremmin juttuun miesystäväni kanssa kuin oman isänsä kanssa ikinä.
Piti vielä sanoa, että meidän kaltaisia viikonloppuperheitä on todella paljon.
Särähtää korvaan tuo "ollut miesystävä jo pitempään". Ei sitä parisuhteelleen voi tehdä mitään rumempaa ja hirvittävämpää tappelua kuin pettämällä. Kyllä varmasti lapset pelkää sitä, mutta ilman sitä heillä olisi ollut ehjä perhe ja vanhemmat, jotka pitävät yhdessä heistä huolta. Sinun uusi miehesi ei ala elättämään toisen lapsia. Ei miehistä sellaista hoivaa löydy. Yrität jälleenilmeisesti trollaten painaa päälle, ja tehdä paskasta unelmaa.
"Pitävät yhdessä heistä huolta"!? No tuon edeltäjän kirjoituksesta saa vähän sen kuvan että eipä oikea iskä kovin huolehtivalta vaikuta. Ja missä hän sanoo että miesystävä olisi ollut jo liiton aikana. Aika paljon miehestä kertoo se jos lapset eivät edes iskälleen halua mennä. Sinä heitit tuonne ihme uskottomuus kommentin omasta mielikuvituksestasi.
Ei pahalla mutta saa vähän kuvan katkeroituneesta (jätetystä? petetty?) henkilöstä joka nyt elää omassa mielikuvissaan asioita toisia mollaamalla!?
Aloittaja toi hyvin esille liitot jossa vanhemmat ovat keskinäisessä suhteessa jumiutuneet tavalla tai toisella eikä ole halua/yritystä hoitaa suhdetta, ollaan rutinoitu tylsyyteen saakka ja lähdetään sitten hakemaan omaa onnea muualta kuin omasta liitosta.
On vanhempien vastuulla hoitaa liitto kuntoon eikä siten kuten nykyään varmaankin enemmistö tekee (avo/avioliitot yhteensä) että lähdetään sitten purkamaan liittoa kun ei enää viihdytä. Nämä vanhempien väliset asiat eivät liity suoraan lapsiin mitenkään ja voi olla näinkin päin että lapset eivät edes tiedä vanhempien välisistä asioista. Siten liitot joissa lapset ovat tyytyväisiä perheeseensä pitäisi vanhemmilla olla vastuu/velvollisuus parantaa omasta puolesta/puolison kanssa asiat parempaan suuntaan eikä siten kun ei enää viihdytä niin lähdetään sitten purkamaan liittoa.
Itse olen tätä liiton purkamista läpikäymässä ja vahvasti voin todeta että pahempia ongelmia on vain syntynyt kun nyt sitten kiistellään huoltajuuksista, taloudellisesti on vaikeaa kun pitää kaksi kotia rahoittaa, henkisesti rankkaa yksin vastata lasten kasvatuksista/hoidoista jne.
Suosittelen vahvasti ihmisiä pitämään liittonsa kasassa. Ei se onni löydy jostakin muualta uusien vieraiden ihmisten kanssa itselle ja lapsille.
On selvää että jos liitossa lapset kärsivät niin sitten se ei ole kenenkään etu.
Jos tai kun vanhempien liitto on jumiutunut, tai muuta ongelmaa, niin sitä ei voi mitenkään korjata, ellei MOLEMMAT niin halua. Liitto on molempien vastuulla tasan tarkkaan siihen asti, kun molemmat sitä haluaa jatkaa.
Tämä oli hyvä kirjoitus. Olen pahoillani puolestasi ja toivon että saat asiat järjestymään parhaalla mahdollisella tavalla. Tsemppiä elämääsi.
Liitossa on kaksi ihmistä ja molempien tehtävä on pitää huolta siitä, että suhde toimii. Jos ongelmia tulee, ne korjaantuu vain jos molemmat haluaa ne korjata. Yksin ei kukaan siihen pysty eikä pakottamalla.
Eikö toinen teistä vanhemmista aio ollenkaan osallistua lasten kasvatukseen ja hoitoon kun kirjoitat, että on henkisesti rankkaa vastata heistä yksin?
Niin että kituutetaan vaikka hampaat irvessä huoh. Joo, mitäpä sitä itseään koskaan ajattelisi.
Itseään... no siinä parisuhteessa on aina kaksi ja sen oman itsensä lisäksi pitäisi jaksaa ymmärtää sitä toistakin. Terve itsekkyys on hyväksi, mutta ei liika itsekkyys. Helposti ajatellaan että kun MINÄ en saa tältä suhteelta sitä enkä tätä. Pitäisi myös osata katsoa peiliin ja miettiä mitä itse on tehnyt toisen hyvinvoinnin eteen, olenko itse hyvä kumppani, sellainen jonka kanssa on hyvä olla yhdessä. Pitää muistaa että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan eikä odottaa että joku sieltä metsästä huutaa. !
Niinpä, mutta kun ne ongelmat alkavatkin siitä, että TOISEN vain pitäisi aina ajatella muita - etenkin sitä puolisoa - olla epäitsekäs, ja ymmärtää. Hyvin helposti menee liiallisen joustavuuden ja kiltteyden puolelle. Jos sanoo, nätisti mielipiteensä mistä tahansa ja odottaa osallistumista perheen asioihin, niin kumppani kokee sen vapaudenriistoksi.
Juuri noin! Ei riitä että toinen vain yrittää. Silloin kun ongelmat on juuri siinä, ettei toinen viitsikkään mitään, ei vaikka kuinka nätisti haluaisi asioita korjata, niin silloin sitä on umpikujassa. Ärsyttää täällä usein nämä kirjoitukset, kun nähdään niin mustavalkoisina kaikki asiat.
Kiinnostaisi tietää millaisia nämä suhteet on sitten siinä vaiheessa olleet kun on yhteen lyöttäydytty? Ja perhe perustettu. Millainen se kumppani ja kommunikaatio on silloin ollut?
Nimenomaan näin kuten sinä ja oiiuoui sanoitte.
Eikä myöskään pelkkä yrittäminen riitä, tarvitaan edistystä, muutosta. Jos niitä ei näy ei kuulu, voi vetää sen johtopäätöksen, ettei toista kiinnosta liiton jatkaminen tarpeeksi.
Yhteen lyöttäydyttiin nuoren elämän vaiheessa. Toivottu lapsi sai alkunsa ja toinen sanoi, että sukulaisten takia pitää avioitua. Siinä se! Ei sen kummemmin suhde mietityttänyt. Omaa elämääni jatkoin lapsen ehdoilla. "Kumppani" pyöri siinä systeemissä mukana yli 25 vuotta ilman mitään sen ihmeempää.
En huomannut naimisiin menneeni. En huomannut naimisissa olleeni. Enkä huomannut eronneenikaan.
Ihme kyssäri. Yleensä kaikki toimii, kun hynttyyt laitetaan yhteen. Eihän niitä muuten laitettaisi yhteen, jos toteaisi, ettei mikään suju, ei edes kommunikointi.
Oma ex muuttui vuosien saatossa vastakohdakseen. Olen kuullut näin käyneen monelle muullekin. Aika jännä tunne, kun joutuu kysymään itseltään "kuka on tuo tyyppi, jonka kanssa asun - olen asunut yli 20 vuotta?" Pohtimaan miksi hänen kanssaan kaikki on niin vaikeaa, eikä hän enää innosta, vaan pelkkä läsnäolo ahdistaa. Kun miettii miten reagoisi, jos näkisi hänet tänään 1. kertaa. Aika painajaista todetessa, ettei kiinnittäisi häneen mitään huomioita, tai yrittäisi vältellä, kiertää kaukaa.
Noin meilläkin juuri on mennyt. Alkujaan mies oli todella huomaavainen ja sympaattinen ihminen. Vuosien saatossa jäljellä on itsekäs ja saamaton mies. Työssä kyllä käy, mutta kaikki muu jää minulle oman työni lisäksi. Puhuu minulle alentavasti ja mököttää, jos ei saa tahtoaan läpi tai jos hänelle sanotaan jotain tekemättömyydestä.
No jaa, eipä kuulosta järin fiksulta liitolta. Aika "tyhjän" oloinen liitto tainnut olla. Hukattuja vuosia.
Äidit olivat ennen epäitsekkäitä! He ajattelivat ensin lapsiaan ja vasta sitten itseään. Niin se pitäisi olla nykyisinkin, mutta ei ole, kun juuri perheenäidit paljastuvat eniten itsekkäiksi. Vain minä ja minun yksi elämä!! Ja lähdetään uutta onnea etsimään, kun on niin tylsää eikä mies huomioi tarpeeksi. Eikä seksiäkään ole riittävästi. Miten ne surulliset ja pelokkaat lapset tuon kaiken kokee? Kukaan ei kysy tai jos kysyy hän vastaa vanhempiaan tyydyttävästi, kun ei uskalla olla eri mieltä sovun säilyttämisen vuoksi.
Kyllä sitä erota saa jos haluaa!! Ei ole pakko kenenkään tuhlata ainutta elämäänsä siihen, että on sisäisesti kuollut. Mitä sitä väkisin jatkaa elämäänsä onnettomana. Miimkuin täällä joku kirjoittikin, niin kyllä se että äiti vaikkapa elää onnettomasti, niin vaikuttaa myös lapsiin.
Miten niin "hukattuja vuosia"? Ei todellakaan olleet! Tapahtui vaikka mitä. Ei se avioliitto todellakaan tarkoita "elämää". On vain yksi osa siitä. Toiset pitävät tärkeänä ja toiset eivät.
"Fiksuhan" se ei ollut ja itse liittonakin "tyhjän oloinen", mutta en ollut naimisiin menossakaan, vaan toisen sukulaisten takia suostuin. Ei avioliitto välttämättä ole ollenkaan tärkeä!
Toisen sukulaisen takia suostuin? No kuka nyt menee naimisiin jonkun sukulaisen takia? Onkohan sulla ihan kaikki muumit laaksossa? Eiköhän se avioliitto ja parisuhde ole kuitenkin aika tärkeitä asioita ja pitäisi perustua nimenomaan vain sen liiton osapuolten molempien vapaaseen tahtoon ja haluun?
Hittoako sitä aikaansa kuluttaa "tyhjän oloisessa" liitossa kun muutakin on olemassa.
Siis, mitä väliä sillä on, minkä takia naimisiin menee, jos sillä naimisiin menolla ei ole väliä? Minulle ei parisuhde ja avioliitto ole olleet mitenkään "tärkeitä asioita", vaan menevät siinä muun elämän mukana. En ole elämääni suunnitellut "parisuhteen" mukaan, vaan elämänä itsenään. Jos siihen joku joskus mukaan tuleen, niin ei se elämääni miksikään ole muuttanut, eikä muuta.
Mitä "aikaansa kuluttaa tyhjän oloisessa liitossa kun muutakin on olemassa"? Niinku mitä muuta?
Kaikki hommat tulivat ajallaan hoidetuiksi ja lopuksi itsenäistyimme itsekin ja jatkoimme omia elämiämme omia teitämme.
Kyllä pitkässä aviossa ollessaan tulee harkittua varmaan itsekukin välillä. Mutta asiat tärkeysjärjestykseen. Sen jälkeen voi puhtaalla omatunnolla jatkaa jos niin näkee. Korjata virheet ja anteeksi pyyntö jos on tarvetta. Tunteet muuttuvat ajanmyötä niin kaikissa liitossa turha väittää muuta. Mutta toki taustalla on se rakkaus joka kuitenkin joka kantaa! Yhdessä eteenpäin kohti ylä ja alamäkiä kyllä lopussa kiitos seisoo uskokaa vaan!
Toi on niiiiiiin totta. Mä aina karsastan tota rakkaus-diipadaapaa.... Enemmänkin kannatan sanaa kumppanuus ja syvä ystävyys! Ne on asioita joiden eteen voi aika paljon itse tehdä, jos molemmat on samoilla linjoilla. Toki myös samanlainen seksuaalisuus, en väheksy sen merkitystä ainakaan omassa suhteessa. Mutta ei tosiaan kannata luovuttaa liian helposti, ei missään asiassa.
Mutta ei se aina vaan seiso, se kiitos meinaan edes lopussa.
Kannattaa myös luovuttaa järjen rajoissa. Itse mokasin tässä - ei olisi pitänyt miettiä eroa, yrittää ja yrittää vuosikausia. Typerää lapsenuskoa, että uskoo parempaa vaikka mitkään merkit eivät siihen viittaa.
Tunteiden muuttuessa rakkaudesta, kiintymyksestä inhoon, ahdistukseen ja/tai pelkoon täytyisi luovuttaa, aina. Ei vain lasten tähden.
Kuulehan ap. Lapset eivät läheskään aina kärsi erosta. Usein kyllä lapset kärsivät vanhemmista, jotka ovat yhdessä "lasten vuoksi".
Juuri näin. Itseni mukaan lukien sorruin tuohon typerään syyhyn.
Kerran erään miespuolisen ystäväni tuolloin nelivuotias tytär sanoi, että hänellä on nälkä (olimme paikassa x, eikä isänsä ollut siinä lähettyvillä). Tarjosin syötävää, ja kysyin miten nyt niin nopeasti aamiaisen jälkeen on tullut nälkä. Tyttö selitti kuiskaten, ettei hän saanut aamupalaa. Isä ja äiti riitelivät, ei ollut aikaa. Minä siihen, että voi kun ikävää, mistä he riitelivät (tiesin kyllä, että perheessä riidellään ja paljon, mutta myös he olivat yhdessä lasten vuoksi). Riideltiin koko aamu siitä kumpi vie lapsen päiväkotiin ja hakee.
Tästä lähtien aloin todenteolla oikein kerätä vastaavia tapauksia tietooni. Tutkimusteni lopputuloksesi sain, että erittäin monet vanhemmat sanovat olevansa yhdessä lasten takia - lopputuloksena se, että lapsi kärsii siitä eniten. Surkuhupaista. Annoin myös itselleni risuja tästä pinttyneestä, jopa kaikin puolin kliseisestä syystä jatkaa pas**aa liittoa. Oikeasti liittoa jatketaan aika pitkälle sen vuoksi, että siihen on totuttu. Ihminen ei hamua kovin helposti muutoksia elämään. Tai omaisuuden, mammonan vuoksi. Mietitään mitä sukulaiset tai ystävät sanoo. Tai vallankäytön vuoksi. Ei olisi ketään kenen kanssa riidellä tai alistaa. Niin, ja myös alistua. Jokainen alistaja tarvitsee alistujan.
"Tai vallankäytön vuoksi. Ei olisi ketään kenen kanssa riidellä tai alistaa. Niin, ja myös alistua. Jokainen alistaja tarvitsee alistujan."
Juuri näin! Höhlää vielä luulla, että ydinperhe, jossa toinen vanhempi alistaa niin puolisoa kuin lapsia on lapselle paras. Miksi ihmisten näkökulma on niin suppea?
" Lapsille aina paras perhe on kuitenkin se ydinperhe. Useimmissa tapauksissa."
No kun ei ole. Lapsille parasta on se mitä hänen vanhempansa päättävät. Ihanteellista on joko jatkaa liittoa tai erota, jos se tapahtuu yhteisestä päätöksestä. Lasten paras ei ole jatkaa liittoa hammasta kiristellen, riidellen, alistuen yms. Lapset eivät ole tyhmiä, ja vaistoavat asioita enemmän kuin vanhemmat uskaltavat kuvitella.
Mistäköhän ja missä vaiheessa sinulle on tullut tuollainen käsitys, että vanhempien ero olisi jotain aivan kamalaa, etenkin lasten kannalta? Voihan se tietysti ollakin, jos molemmat vanhemmat ovat riitaisaa tai riippuvaista sorttia - tällöin kyllä lasten elämä on ollut kamalaa myös ennen vanhempien eroa. Usein ei huomata sitä, että lapsen asema ja paras riippuu hänen vanhempiensa persoonallisuudesta, psyykkisistä ominaisuuksista. Ei siitä asuvatko vanhemmat yhdessä vai erikseen.
No kerrohan minulle kuinka monesta erosta sinulla on kokemuksia joissa oikeasti on ajateltu lasten parasta? Ero on hyvin monesti itsekkäiden vanhempien aikaansaama tulos jossa ei monestikaan ajatella lapsia pätkän vertaa! Mutta onhan se hiton hyvä "veruke" erota jotta lapsilla olis asiat hyvin! Hevon p:t! Näin on ehkä 1% eroista.
Niin on. Lapsenetu on kyllä ihan vitsi. Kuinka moni miettii, mitä seuraamuksia on omalle tai sille salasuhteen lapselle on, kun yhteisillä piilohippasilla käydään? Eiköhän totuus ole se, että päänsisäinen kiima sekoittaa ajatukset niin, että toimitaan ihan kuin omia lapsia ei olisikaan. Niin omat kuin toisenkin lapset alistetaan kestämään sen oman ihanan "rakkaustunteen" lisäksi vaikka mitä. Tässä esimerkkejä:
- koulukiusaamista, kun kaverit nokkii, että tuleeks sulle uus äiti/isä. Henkisesti tosi rankaa lapselle, aikuinen ei sitä kiusaamista kestäisi.
- häpeäntunne omasta vanhemmasta, joka purkaantuu milelenterveyshäiriöinä, itsensä vahingoittamisena jne
- pahimmillaan voidaan päätyä huostaanottoon. Siis mitä ajattelemattomuutta ja välinpitämättömyyttä omista "rakkaista" lapsista, mutta oli kiva uhrata, kun p..n/m..n perässä juoksi ja sotki elämänsä
- myöhemmin nämä täysi-ikäisiksi kasvaneet nuoret kaljalasin ääressä kertovat, että kaikkien kaverien vanhemmat on uskottomuuden vuoksi eronneet ja on suorastaan ihme, jos jollakin on vielä jonkinlainen perhe kasassa. Siinä sitä pohtii, että tuollaista elämää en ainakaan halua, olen mieluummin vain kavereiden kanssa kaljalla.
No jos sattuu olee jonkun perheellisen ukkomiehen kakkosena, niin ei siinä ihan heti tullu ajateltua sen ukkomiehen lapsia. Tosin en mä ainakaan edes uskonut, että ...
- heille olis tullut siitä koulukiusaamista. Mistä sen lapsen koulukaverit olis saanut tietää minusta, kun ei sen ukkomiehen oma nainenkaan ollut vielä minusta tietonen. Ehkä hänkin lähinnä vain epäili.
- mistä sen ukkomiehen lapset olis saanu tietää isänsä peuhaamisesta mun kanssa, kun me oltiin mun luona just niiden lapsien takia
- no ei ne lapset päätyny ainakaan huostanottoon. Olihan heillä kotona heidän omakin äiti. Eiks huostaanotto voisi tapahtua silloin, jos kumpikaan vanhempi ei huolehtis lapsistaan? Ja nythän niin ei tapahtunu.
Kiusaamiskokemuksia löytyy ihan kaikenlaisien perheiden lapsista. Myös onnellisien ydinperheiden lapsia voi joutua kiusatuksi. Älkää yleistäkö ja hakemalla hakeko syitä. On selvää, että ne jotka lasten, rahan, statuksen, turvallisuuden ym. syyn takia jatkavat huonoakin liittoa haluavat perustella liittonsa jatkamista jollakin tavalla. Aivan samoin kuin ne, jotka eroavat haluavat perustella eroamista lasten kärsimisessä huonossa kodin ilmapiirissä, riidoissa ym.
Ei ole olemassa mitään valmista sabluuna, että ero olisi hyvästä tai huonosta. Se riippuu aina niin paljon niistä ihmisistä, liiton tilasta, lapsista, kasvuympäristöstä ym. Mutta se mikä on varmaa on se, että monikaan liitto ei pikaistuksissa eroa, päinvastoin samoin kuin se, että ei siitä että kärsimään jää huonoon liittoon ei siitä mitään parempaa taivaspaikkaa saa.
Luepa tuo Nohehheh:in kirjoitus. Siinä sanottiin mm.
"erittäin monet vanhemmat sanovat olevansa yhdessä lasten takia - lopputuloksena se, että lapsi kärsii siitä eniten. Surkuhupaista. "
Olin myös ex-liitossani, kuten niin monet muutkin jo eronneet, "vain lasten vuoksi", koska minulla oli myös tuo sama päähänpinttymä ydinperheen ihanuudesta. En huomannut, että ex käytti minua hyväkseen etenkin taloudellisesti, kiristi vanhemmiltani rahaa, ilkeili ja harjoitti väkivaltaa (joskus myös ruumiillista, tietysti niin, ettei jää jälkiä - tai jää vain mustelmia > lapsi on turhan villi ja kaatuilee..) lapsilleen aina poissa ollessani sen minkä kerkesi. Lapset uskalsivat avautua vasta teini-iässä, hieman, mitä kaikkea kotona tapahtuu, kun suljen ulko-oven. Aivan käsittämätöntä. Kysyessäni miksi nyt vasta kerrotaan sain vastaukseksi, että isä oli kieltänyt kertomasta, ja he pelkäävät isäänsä. Olin kyllä jo pari kertaa huomannutkin, että isä sai "kasvatuspuuskia", käyttäytyi uhkaavasti. Tai huusi täyttä kurkkua, ja torui, jos lapselle oli käynyt pahasti ja tämän vuoksi itki. En voinut sietää exältä sellaista käytöstä. Tämä tuhosi illuusioni ydinperheen hyvyydestä, erosin. Meidän kohdalla ero oli parasta mitä voi tapahtua, sekä lasten että omalta kohdaltani. Surkuhupaista se tosiaan oli; olla yhdessä "lasten takia" ja lapset saavat siitä karvaasti kärsiä. Eivätkä uskalla puhua. Epäilen, että hekin yrittivät kaikkensa tuon ydinperheen illuusion vuoksi. Vasta sitten uskaltavat avata, kun mitta on täysi. Hyvä kun sanoivat, sillä se ei ole itsestään selvää. Lapset ovat liian tottelevaisia ja kilttejä.
Niin , tuosta kärsimyksestä. Kun lapset meillä huomasivat minunkin kärsivän, he uskalsivat avautua omista kärsimyksistään. Etenkin aikuisen pitäisi miettiä tarkkaan mikä on todellista ja mikä ei, mikä pelkästään unelmaa. Minäkin ajattelin useaan otteeseen, etten eroa, ydinperhe on paras, ex on "ihan hyvä". Karvas kokemus, kun piti hellittää lapsen uskostani ydinperheen ihanuuteen ja miehen hyvyyteen samalla hetkellä, kun ymmärsi hänen toimivan täysin väärin. Sisarenikin sanoi, että mikä kumma minua vaivaa - on olemassa ihan faktaa siitä, että mies käyttää minua hyväkseen, kohtelee väärin lapsia jne. ja minä vain odotan parempaa tulevaisuutta. En nimittäin ihan silmänräpäyksessä eronnut, vaikka tiesinkin jo noista ikävistä faktoista. Yli puoli vuotta siinä meni. Tosin se meni myös sen vuoksi, että odottelin nuorimman täyttävän 12v.
En voi tajuta millaista olisi elää miehen kanssa, joka kohtelee väärin lapsia, jotka ovat paljon alle 12 v. Nämä miehet nimittäin ovat niitä, jotka vetävät erosta puhuttaessa "lapsikortin" esiin. "Minä vien lapset, et tapaa heitä". Monta tapausta olen sivusta seurannut, jossa äiti jää liittoon, koska muuten lapset ovat isänsä armoilla täysin yksin, ainakin joka toinen viikonloppu. Jotkut isät kieltävät soittamasta äidille isäviikonloppuisin -takavarikoivat puhelimet. Joillain eronneiden lapsilla on salainen "hätäpuhelin", josta saa turvaa isäviikonloppuihin.
Koulukiusaamista?
70-luvulla meidän luokkalaisen Villen vanhemmat erosi. Villen äiti pyysi opettajaa tiedottamaan asiasta luokalle, ja samalla toivoi Villelle luokkakavereilta tukea. Ero oli 70-luvulla vielä kova, uusi juttu. Opettajamme 23v puhui hyvin. Villeä ei tosiaankaan kiusattu, vaan tehtiin juuri niin toivottiin. Tuettiin, pyydettiin mukaan leikkeihin. Olimme muistaakseni 9-vuotiaita, luokalla oli 39 oppilasta.
Nykyisin yläasteella olevien vanhemmista varmaan jokatoinen on eronnut. Ehkä pian keksitään kiusata niitä, joilla on ydinperhe? Eikö se mene niin, että kiusanaiheen voi aina halutessaan keksiä?
No voi herran jestas. Miten noin sokeita ihmisiä voi olla olemassa. Ettei huomaa miten omia lapsia toinen vanhempi kohtelee!
Nämä ne on parhainta. Se, mitä oli koulussa 70-luvulla on ihan eri asia, mitä 2000-luvulla. 2010-luvulla kiusaaminen oli ainakin niin raadollista, että en edes yksityisyyden suojan vuoksi kirjoittele tähän, mitä kiusatuille tapahtui.
Sen voin kertoa, että vaikka koko luokan vanhemmat olisivat olleet eronneita, niin ehkä se kiusaaminen juuri siitä syystä alkoikin. Omat kurjat kokemukset kostetaan viattomille, aikuiset osaavat tuon erinomaisesti, joten ilman muuta on selvää, että lapsensa taitavat sen vielä paremmin.
Avatkaa silmänne te sokeat ja lopettakaa uskomasta teille syötettyyn tarinaan. Kiusaaminen on nykyisin todella taitavaa ja valittetavan usein aikuisten silmiltä niin salassa, että kuvitellaan, että kun mainostetaan, ettei meidän koulussa kiusata, niin näin se ilman muuta on.
Taidat itse olla melkoisen sokea. Miten kukaan voisi huomata miten puoliso lapsia kohtelee silloin kun itse on poissa kotoa? Millaiset "tutkat" tarvittaisiin ja yli-inhimilliset kyvyt pitäisi olla? Miten voi tehdä havaintoja asioista olemalla aivan jossain muualla? Jos jotain epäilee, tai kysyy "ei-edes-epäillen", niin voiko olettaa puolison myöntävän "juu - alistin tässä lapsia poissa ollessasi, pelottelin, uhkasin, kiristin, yhtä löinkin ja roikotin pääalaspäin jaloista, kun ei heti totellut"?
Tuossa edellä puhuttiin "liian kilteistä lapsista". Ainoa keino tietää mitä tapahtuu kun itse ei ole paikalla, on kertoa lapsille, toistamiseen, miten heitä ei kukaan, ei edes vanhemmat saa kohdella väkivaltaisesti (kertoa esimerkkejä). Yleensäkin tämän estää se, että itse luottaa itseensä, ja luottaa myös puolisoonsa. Ei kerta kaikkiaan tule edes mieleen, että puoliso voisi kohdella lapsiaan väärin. Vaikka sitä tosin tapahtuu monissa perheissä kaiken aikaa ja kaikkialla maailmassa.
Lisään vielä, että tälläkin hetkellä Suomessa on lukuisia perheitä, joissa lapsia pahoinpidellään, kohdellaan väärin, mutta siitä ei tiedä kukaan muu paitsi lapset ja kaltoinkohtelija.
Väitätkö ettet lasten käyttäytymisestä mitään poikkeavaa tai erilaista nähnyt tai osannut epäillä? Vai oliko kyse siitä ettet tavallaan halunnut asiaa myöntää? Hyvin vaikea uskoa kun osaan lukea lapsia kuin avointa kirjaa. "Näen" ja tiedän aina asiat ennenkuin lapset niistä ovat kertoneet, koska lapsethan ei osaa näytellä. Ja on sentään paljon harmittomammista asioista kyse kuin tuollaisesta.
Lapset ei tosiaankaan kärsi aina erosta. Usein päinvastoin. Mitä itse ajattelitte vanhempienne liitosta lapsena? Vai onko niin, ettei siitä ajateltu mitään? Itse muistan ajatelleeni "jos vanhempani eroavat, en ihmettele. Riitelevät niin usein." Päätin myös jääväni äidin luokse, jos eroavat. Se siitä. Olisinko ollut jotain 7v.
Joku saattaa miettiä kolmestikin.
Juu tai neljästi, monta vuottakin, VAIKKA kaikki seikat puhuvat sen puolesta, että toinen vanhempi on lapsille vaaraksi, ei turvaksi.
Lapseni ovat teini-iässä ja olen koko heidän elämänsä ajan ajatellut vain heitä.he kun ovat kaikkeni. Jos nyt eroaisin, niin en hetkeäkään ajattelisi ketään muita kuin itseäni.
Kyllä minä olisin huolestuneempi niistä liitoista, joissa ei tajuta erota ajoissa. Niitä on takuuvarmasti enemmän kuin näitä huihai-eroajia. Itse yhtä avoliittoa sivusta seuraan, jossa ajoittain väkivaltaa. On ollut turvakotiin meno lähellä, mutta jotenkin ovat saaneet sovittua. Niin sairaalla pohjalla kuitenkin kuulin liiton olevan, että huh. :(
Ydinperhe parasta? Miten eron jälkeen sellainen voi olla parasta mitä ei ole? Ihan höpöä höpöä. Älytöntä myös "tietää" ja "tuntea" toisten, täysin vieraiden ihmisten liitot paremmin kuin nämä itse. Toisten ihmisten täydellistä aliarviointia.
Samaa mieltä mitä tuossa edellä - huolestuttavimpia ne liitot, joissa ollaan yhdessä vaikka hammasta purren, mustelmia (henkisiä ja fyysisiä) parannellen.
"Älytöntä myös "tietää" ja "tuntea" toisten, täysin vieraiden ihmisten liitot paremmin kuin nämä itse. Toisten ihmisten täydellistä aliarviointia."
Se on vaan sosiaalidemokratiaa... "vain me tiedämme mikä juuri sinulle on parasta"...