Syksyllä tutustuin mieheen. Juttelimme öitä ja päiviä,emmekä saaneet tarpeeksemme toistemme seurasta. Puhuimme siitä kuinka ei raaskisi ikinä keskeyttää juttutuokioitamme ja kuinka erossa kaipaa aina toisen ymmäräväisyyttä.
Ajattelemme täysin samalla tavalla, täydennämme toistemme lauseita ja nauramme tikahtuaksemme samoille asioille.
Hänen parisuhteensa oli tuolloin kestänyt pari vuotta.
Jossain vaiheessa hyppäsimme ystävyyden rajojen yli, ja vietimme viikonlopun rakastuneina. Salaten tietenkin yhteiset hetkemme seurueen muilta jäseniltä.
No mies kertoi osan tapahtuneesta puolisolleen minkä jälkeen tilanne muuttui araksi, emmekä voineet viettää enää aikaa kahdestaan. Hänen suhteensa on täydellinen, eikä hän sitä halua lopettaa.
Vietämme aikaa yhdessä jokatapauksessa säännöllisesti ja näemme arkena lähes päivittäin. Nyt vaan ystävinä. Hyvinä ystävinä, edelleen keskustellen kaikesta mahdollisesta ja edelleen pitkittäen kaikkia juttutuokioita.
Pystyn olemaan hänelle vain ystävä, mutta näin läheisenä ystävänä en ikinä pysty pääsemään hänestä yli. Asiaa ei auta miehen 'toivon herättelemiset': Kosketukset ja hellät katseet. Joskus 'jopa' käsi kädessä.
Tiedän hänen välittävän minusta, mutta luulen ettei hän ole ottanut suhdettamme läheskään niin vakavasti kuin minä. En usko hänen ikinä vuodattaneen kyyneltä vuokseni. Miksi siis itken tämän miehen perään ja kaipaan häntä jatkuvasti?
Aiemmin ikävääni hieman helpotti se että kuvittelin ettei miehen parisuhde ole kovin hyvä. Viimeinen tikki oli, kun vietin illan miehen ja yhteisten ystäviemme seurassa tavalliseen tapaan, paitsi, että mies oli ottanut tyttöystävänsä mukaan. Ainoastaan minä tunnuin olevan asiasta kiusaantunut. Luulin tietenkin naisen olevan kylmä minua kohtaan, mutta mitä vielä! Häntä ei haitannut tippaakaan oliko minulla ollut miehen kanssa jotain vipinää joskus. Täydellisen varma suhteestaan siis. Pari söpöili keskenään ja koskettelivat ja naureskelivat. Itse vältin katsomasta heihin päin. Jossain vaiheessa tunsin jopa vihaa: Miten mies kehtaa tulla eteeni kuhertelemaan?
Nyt taidan lopultakin ymmärtää: En tule ikinä saamaan häntä itselleni. Aiemmin uskoin miehen helliä sanoja ja eleitä, nyt tiedän ettei niihin sisällykään mitään lupauksia.
Haluan hänet itselleni! Ikäväni on pohjaton eikä itkusta tule loppua. Taidan rakastaa häntä.
Mitä tehdä, yritänkö määrätietoisesti saada hänet itselleni vai yritänkö päästä yli? Tarkkailin jo tyttöystävää ja olen miettinyt voisinko itse muuttua enemmän hänenlaiseksi (kuinka säälittävää).
Kokemuksia muilta?
Ajattelemme täysin samalla tavalla, täydennämme toistemme lauseita ja nauramme tikahtuaksemme samoille asioille.
Hänen parisuhteensa oli tuolloin kestänyt pari vuotta.
Jossain vaiheessa hyppäsimme ystävyyden rajojen yli, ja vietimme viikonlopun rakastuneina. Salaten tietenkin yhteiset hetkemme seurueen muilta jäseniltä.
No mies kertoi osan tapahtuneesta puolisolleen minkä jälkeen tilanne muuttui araksi, emmekä voineet viettää enää aikaa kahdestaan. Hänen suhteensa on täydellinen, eikä hän sitä halua lopettaa.
Vietämme aikaa yhdessä jokatapauksessa säännöllisesti ja näemme arkena lähes päivittäin. Nyt vaan ystävinä. Hyvinä ystävinä, edelleen keskustellen kaikesta mahdollisesta ja edelleen pitkittäen kaikkia juttutuokioita.
Pystyn olemaan hänelle vain ystävä, mutta näin läheisenä ystävänä en ikinä pysty pääsemään hänestä yli. Asiaa ei auta miehen 'toivon herättelemiset': Kosketukset ja hellät katseet. Joskus 'jopa' käsi kädessä.
Tiedän hänen välittävän minusta, mutta luulen ettei hän ole ottanut suhdettamme läheskään niin vakavasti kuin minä. En usko hänen ikinä vuodattaneen kyyneltä vuokseni. Miksi siis itken tämän miehen perään ja kaipaan häntä jatkuvasti?
Aiemmin ikävääni hieman helpotti se että kuvittelin ettei miehen parisuhde ole kovin hyvä. Viimeinen tikki oli, kun vietin illan miehen ja yhteisten ystäviemme seurassa tavalliseen tapaan, paitsi, että mies oli ottanut tyttöystävänsä mukaan. Ainoastaan minä tunnuin olevan asiasta kiusaantunut. Luulin tietenkin naisen olevan kylmä minua kohtaan, mutta mitä vielä! Häntä ei haitannut tippaakaan oliko minulla ollut miehen kanssa jotain vipinää joskus. Täydellisen varma suhteestaan siis. Pari söpöili keskenään ja koskettelivat ja naureskelivat. Itse vältin katsomasta heihin päin. Jossain vaiheessa tunsin jopa vihaa: Miten mies kehtaa tulla eteeni kuhertelemaan?
Nyt taidan lopultakin ymmärtää: En tule ikinä saamaan häntä itselleni. Aiemmin uskoin miehen helliä sanoja ja eleitä, nyt tiedän ettei niihin sisällykään mitään lupauksia.
Haluan hänet itselleni! Ikäväni on pohjaton eikä itkusta tule loppua. Taidan rakastaa häntä.
Mitä tehdä, yritänkö määrätietoisesti saada hänet itselleni vai yritänkö päästä yli? Tarkkailin jo tyttöystävää ja olen miettinyt voisinko itse muuttua enemmän hänenlaiseksi (kuinka säälittävää).
Kokemuksia muilta?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Itselläni on muutaman vuoden takaa samankaltainen kokemus, jossa ihastuin ja rakastuin avioliitossa olevaan naiseen. Uskoin lapsellisuudessani kaikki lupaukset ja rakkaudentunnustukset, joita hän minulle antoi.
Juttu loppui hänen aloitteestaan, mutta vieläkin sattuu kun häntä näen. Ja ikävä kyllä näen töissä lähes päivittäin. Olen myös - asiasta jo nyt selvittyäni - tullut siihen tulokseen, että suhteen loppuminen oli hyvä asia, koska millainen ihminen nyt sitten hyppää sisälle vieraaseen syliin ja sieluun, jos on liitossa toisen kanssa ja keksii tälle valeita toisensa perään? Ei ainakaan sellainen, jonka kanssa minä voisin loppuelämäni viettää ja johon voisin luottaa.
Vastaavanlainen kokemus naisena, kanssasi täysin samaa mieltä, että kannattaa antaa periksi.
oliko kysymyksessä puoliso vai tyttökaveri vai jopa molemmat? : )
sinuna miehen kanssa. Sittenhän se selviää. Eipähän tarvitse kuvitella jatkosta mitään. Kyllä miehen mies pitää olla ja sanoa suoraan. Jos ei ole jänöjussi, joka laittaa päänsä pensaaseen tosi paikan tullen. : )
Siinäpähän oppii ottamaan tekosistaan vastuun. Turha antaa ymmärtää, mutta ei ymmärrä antaa. : )
Älä anna ihmeessä periksi.