Huono itsetunto/Kontrolloinnin pakko

Minulla on huono itsetunto. Olen 37v nainen, ja aiemmissa suhteissani tunnistan omassa käytöksessäni samoja piirteitä kuin sinä mainitset naisessasi. Olen pysynyt pystyssä vain toisen kehujen kautta ja tulkinnut kaiken hiljaisuuden aina negatiivisesti. En ole koskaan ollut "äkäinen" luonteeltani, mutta herkkä kyllä. Yhdessä suhteessani oivalsin myös, että minulla oli paljon läheisriippuvaisen piirteitä. Oikeastaan vasta tämän läheisriippuvaisuuden ymmärtämisen myötä kykenin ymmärtämään, että minun täytyy itse muuttua. Silloin elin suhteessa narsistin kanssa, mikä oli todella kova koulu. Perhehelvettiä pahimmillaan. Mutta jokaisessa kokemuksessa on jotakin hyvää... Sen jälkeen opin arvostamaan itseäni edes sen verran, että opin sanomaan itse itselleni, että olen jonkin hyvän arvoinen.

Edelleenkin minulla on haasteita itsetunnon kanssa. Etenkin jos asiat liittyvät ulkonäköön, vaikka järjellä ajatellen olen hyvän näköinen nainen. Olen kuitenkin suunnattoman vaativa itseäni kohtaan... Ja en kestä mitään pienintäkään kritiikkiä aiheesta omalta puolisoltani. Muuten romahdan täysin.

Minä olen ollut onnekas ja rinnallani on jo useamman vuoden ollut mies, joka ymmärtää tilanteen ja on kärsivällisesti antanut mulle tilaa hoitaa itse itsenäni. Tämä tarkoittaa sitä, että jos minulle todella tulee paha fiilis ja kaipaan tukea, niin voin siitä miehelle sanoa. Koska hän pelkää ettei osaa valita oikeita sanoja, niin minä yksinkertaisesti kerron hänelle, että mitä haluan kuulla. Tästä on tullut loppujen lopuksi ihan positiivinen vitsi suhteessamme.;)

Olen lukenut useita kirjoja itsetunnon kehittämisen suhteen, luonut toimintaani paremmin toimivia käytäntöjä yms. Voisin sanoa että läheisriippuvuudesta olen päässyt jo täysin yli! Se on jo mahtava juttu. Esimerkiksi mieheni harrastukset tms eivät häiritse minua pätkääkään. Enkä itse koe että minun täytyisi häneen takertua, tai että hänen täytyisi kaivata lakkaamatta minua. Tämä asia on tasapainossa. Aiheen tiimoilta kävin muutama vuosi sitten 5 kerrran sarjan terapiassa.

Itsetunnon kehittämistyö on yhä kesken. En tiedä tuleeko koskaan valmista, mutta koska tiedostan asian ja uskallan siitä miehelleni puhua, mutta en kuitenkaan jauha koko ajan, niin tämän kanssa pärjää, eikä haittaa arkeamme.

Sinun naisesi suhteen oleellista on, että hänen on tajuttava itse lähteä työstämään ongelmia. Sinä et pysty häntä parantamaan. Voit vain olla tukean, jos hän itse lähtee asioita muuttamaan. Mutta ota itseäsi niskasta kiinni ja keskustele aiheesta. Vaikka hän kuinka kokisi keskustelun vaikeaksi, niin siltikin. Minä koin paljon pahemman kriisin läpi (monen vuoden suhde narsistiin, mukaan lukien väkivaltaa ja ystävistä ja perheestä eristämistä jne...), ennen kuin ymmärsin kuinka minun pitää muuttua ollakseni onnellinen. Toivon että sun naisesi pääsee helpommalla.

Kerro, että rakastat ja välität. Sitten näet kavereita ja käyt harrastuksissa, elät omaa elämääsi, toki toista kunnioittaen. Edelleen kerrot että rakastat ja puhut ääneen näistäkin asioista, joita tänne olet osannut hyvin kirjoittaa. Että ymmärrät toisen epävarmuuden, mutta että et voi toimia vain sen mukaisesti. Koska muutenhan tuosta suhteesta tulee vankila, josta haluat lähteä kokonaan pois, eikö?

Kumppanillasi on tuossa kasvun paikka, sinullakin, mahdollisesti ja toivottavasti yhteisen. Mutta toisen kasvua et voi tehdä hänen puolestaan.

Minulla on ollut samalla tavalla huono itsetunto (muitakin tapoja on), joten tunnistan tekstistä itseäni. Ja tiedän, kuinka kamalaa niitä asioita on kohdata. Mutta pakko se on, jos haluaa olla toisen kanssa tasapainoisessa suhteessa. Pikkuhiljaa se helpottaa, kun luottaa ja rakastaa ja tietää saavansa samoja asioita myös toiselta.

Erityisen surullista on se, että koet ettei sinulla ole lupaa olla aito. Parisuhteessa ollaan kuitenkin kaikkein lähimpänä toista ikinä aikuisiällä, joten sen suhteen soisi olevan sellainen, jossa molemmat voivat olla omia itsejään. Kiukkuisenakin voi sanoa, ettei se johdu toisesta, jos se ei kerran johdu ja toisen pitäisi pystyä kuulemaan se ja luottamaan siihen.

Äitiydestä olen kahta mieltä, voi olla että olet oikeassa, toisaalta voi olla, että lapsen saaminen kasvattaisi kumppaniasi väkisinkin huomaamaan, ettei hän ole koko maailman napa. Mutta joo, asialla on sen verran iso mittakaava, että en itsekään lähtisi huvikseni kokeielmaan, että kumpaan suuntaan vaaka kääntyy.

Pidä siis kiinni omasta elämästäsi, ettei ainoa tapa saada siitä otetta ole erota kumppanistasi, mikäli haluat hänen kanssaan tulevaisuutta rakentaa.

Naisesi kuulostaa aivan samanlaiselta, kuin oma exäni paitsi hiukan "tasaisemmalta". Olin 2 vuotta on/off-suhteessa naisen kanssa ja hänellä oli heikko itsetunto, läheisriippuvaisuutta, odotti ylistystä ja tukea mutta ei sitten ollut minun tukenani tarvittaessa, ei ollut yli exästään vaikka aina intti, että on ja lupaili pääsevänsä yli yms. Taustalla pyöri vielä hänen narsistinen narkkari ex-miehensä sotkemassa ja manipuloimassa häntä. Kuten sinäkin niin minäkin annoin paljon anteeksi mm. pettämisen ja katsoin paljon asioita läpi sormien ja annoin uusia mahdollisuuksia. Välillä näytti, että asiat paranisivat, mutta taas alkoi sama soppa alusta. Minunkin sosiaalinen elämäni kärsi siitä kun keskitin kaiken aikani ja energiani suhteelle ja sen ylläpitoon ja korjaamiseen, ongelmien ratkomiseen ja koitin saada häntä ottamaan vastuuta asioista ja suhteesta. Hän mieluummin pakoili asioita, kuin otti vastuuta ja puhui asioista ja kun suhteessa oli vähänkin alamäkiä (jotka olisi voitu korjata puhumalla) niin hän otti eron tai alkoi sekoilemaan tämän exänsä kanssa selkäni takana kunnes jäi kiinni. Viimeisimmästä erosta on nyt aikaa 2kk ja pisin aika tähän mennessä. Olen onnellisempi, koska saan nyt nukuttua yöni hyvin enkä murehdi jatkuvasti jotakin, minulla ei ole stressiä, minua ei syyllistetä asioista joita en ole edes tehnyt, en joudu kuuntelemaan perättömiä väitteitä pettämisestä (hän oli mustasukkainen naispuolisille ystävilleni ja epäili, että petin jos en heti vastannut viestiin), sosiaalinen elämäni kukoistaa ja minulla on vielä enemmän ystäviä kun nyt olen saanut vapaasti kulkea ja tutustua uusiin ihmisiin, voin olla oma itseni yms. Viimeisimmän eronkin hän hoiti siihen malliin, että ylisti minua ja lupasi maat ja taivaat parin viikon ajan ja naistenpäivänä ilmoittikin, että haluaa olla sen narsistisen exänsä kanssa. Töitä en ole vielä etsinyt, koska takaraivossa kolkuttaa vielä pieni ääni varoittamassa, että hän saattaa pyrkiä takaisin ja romahdan taas kaikesta stressistä ja surusta juuri kun olen saanut itseni kasattua. En siis ihan vielä uskalla lähteä työmarkkinoille kun yksi työpaikka meni tämän draaman takia jo nurin ja samoin yhdet opinnot.

Sanon suoraan. Häntä ei voi auttaa. Hänen pitää itse tehdä töitä ongelmiensa ja itsetuntonsa kanssa ja sinä voit vain olla tukena. Pahimmassa tapauksessa sinulle käy kuten minulle, että sinusta tulee se joka ottaa vastuuta toisenkin puolesta, hoitaa toisen sotkut, saa syyt niskoilleen asioista ja katsot kun hän heittäytyy marttyyriksi, kärsit hänen tempauksistaan eikä hän ota niistä vastuuta vaikka lupaa, menetät ystävät ja kaverit, työ/opinnot kärsii, murehdit ja stressaannut ja et tunnu tuntevan enää itseäsi ja tätä jatkuu siihen asti kunnes hän itse lähtee tai sinä lähdet. Minä en tajunnut lähteä vaikka merkit oli ilmassa, koska rakastin liikaa ja rakkaus oli sokaissut minut. Sinun tapauksessa positiivista on se, että hän ei pelaa mitään tunnepelejä. Suosittelen laittamaan poikki tai sitten et anna hänen heittäytyä heikoksi. Minä annoin ja lopulta hän käytti sitä hyväkseen joka tilanteessa. Minusta tuli "paha" jos en ottanut huomioon joka hetki hänen "herkkyyttään" ja taipunut hänen tahtoonsa.