mitäköhän eroa on hc punkilla ja tavan punkilla? minäkun en ole oikein perillä näissä asioissa... :D
tälläistä
kyseliäs
5324
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Punk on nuoriso- tai vastakulttuuri ja siihen liittyvä rock-musiikin tyyli, jolle on luonteenomaista nopea tempo, yksinkertaiset kappalerakenteet, aggressiivinen esitystapa, rosoinen soundi ja tekninen viimeistelemättömyys.
Hardcore Punk (HC), punk-tyyleistä "rankin", jossa lauletaan useimmiten yhteiskunnan epäkohdista ja omasta asemasta yhteiskunnassa. Tätä 1980-luvun alussa syntynyttä tyyliä edustivat Discharge ja Dead Kennedys. Suomalaisia HC-yhtyeitä ovat mm. Terveet Kädet, Kaaos, Maho Neitsyt, Radiopuhelimet ja Rytmihäiriö.
(eli HC on rankkaa kitaralla "sahaamista" ja laulu pelkkää huutamista)
Median tehtyä 1970-luvun lopussa punkista tunnettua kaikkialla alkoi myös musiikkiteollisuus kiinnostua punkista. EMI ja CBS seurasivat rockmaailman tuulia tarkkana, ja alkoivat haalia talleihinsa punk-yhtyeitä. Punkkiin liitettiin julkisuudessa kuitenkin sen verran paljon negatiivisia mielleyhtymiä, että punkkia siistittiin ja sitä alettiin kaupitella uuden aallon eli new waven nimellä. Monet bändit muuttivat alkuperäistä räkäisen aggressiivista kapinallista linjaansa, ja monet uudet rock-yhtyeet hyppäsivät suoraan punkin viitoittamaan uuteen aaltoon mukaan. Punkista tuli salonkikelpoista taide-rockia, ja monet pienlevymerkeillä ja räkäisillä klubeilla aloittaneet punk-artistit kokeilivat siipiään musiikkibisneksen parissa. Myös monet vanhoista oi-bändeistä pääsivät tässä vaiheessa levyttämään suuremmille levy-yhtiöille, ja alkoivat pehmentää linjaansa, ja lähtivät kokeilemaan myös uuden aallon tyyliä, ottaen mukaan rumpukoneita ja syntetisaattoreita.
Tämä oli monille punkkareille liikaa. Vaikka reiluuden nimissä on todettava, että moni punkilla aloittanut bändi loi taiteellisista pyrkimyksistään tinkimättömän uran uuden aallonkin siipien suojassa, niin syytökset itsensä myymisestä eivät menneet todellakaan täysin väärään osoitteeseen. Vastustus uutta aaltoa ja punkin kaupallisuutta kohtaan oli syntynyi laajana liikkeenä ruohonjuuritasolla, ja nuoret oi-punkin parissa kasvaneet bändit, jotka olivat itsekin aloittaneet soittamalla oi:ta, kovensivat nyt otettaan ja ulkoasuaan huomattavasti nähdessään esikuviensa hakeutuvan pehmeämmille linjoille. Bändit kuten The Exploited, Varukers ja Discharge näyttivät nyt tietä Englannissa, ja Yhdysvalloissa taas bändit kuten Black Flag ja Dead Kennedys. Lehdistö alkoi nimittää uutta kovempaa punkkia hivenen pilkalliseen sävyyn hardcoreksi ja viimeistään vuonna 1981 kanadalaisen DOA:n julkaisema levy Hardcore 81 teki termin hardcore-punk tunnetuksi kaikkialla maailmassa.
Hardcore iski nopeudellaan ja aggresiivisuudellaan jauhot suuhun jopa suurelle osalle punkkareista. Se pyrki kaikessa ilmaisussaan mahdollisimman kovaan, kaoottiseen ja aggresiiviseen ilmaisuun ja täytti sanoituksensa epätoivon sävyillä. Laulu on tuskaista huutoa, kitarat ovat särjetty pöriseväksi surinaksi ja rumpuja hakataan nopeassa tahdissa säröisten symbaalien tuodessa kaoottisuuden tuntua itse rytmeihin. Kappaleet kertovat varsin graafiseen sävyyn sodan järjettömyydestä, systeemin sorrosta ja järjestelmää vastaan taistelemisesta, ja muodostuvat yleensä vain muutamasta yksinkertaisesta toistuvasta lauseesta. Keikoilla bändin ja yleisön raja on kuin veteen piirretty viiva, bändi saattaa tehdä ryntäyksiä yleisön sekaan, ja yleisö puolestaan kiipeää vähän väliä lavalle, jos sellaista edes on, ottaakseen vauhtia ja hypätäkseen takaisin yleisöön. Tanssiminen on ryntäilyä, hyppimistä ja törmäilyä. Varsinkin hardcoren alkuaikoina bändi saattoi esiintyä myös täysin humalassa tai muissa aineissa, ja samaa voidaan pitkälti sanoa myös yleisöstä. Stig Söderholm onkin tulkinnut hardcore-konsertin happeninginä, jota leimaa "pieleen menemisen" ideologia. Asiat, jotka normaalisti merkitsisivät rock-konsertin epäonnistumista, ovatkin täysin sallittuja ja jopa toivottuja hardcore-keikalla. Hardcore-keikka onkin nimenomaan kokonaisvaltainen kokemus, ei vain tanssimista ja musiikin kuuntelemista, vaan jokainen paikallaolija on mukana kaikessa siinä kaaoksessa, osana koko tapahtumaa.
Vaikka punk oli 70-luvulla saavuttanut jalansijan nuorison keskuudessa länsimaailman syrjäisimpiä kolkkia myöten, oli ihailun kohteena ollut Sex Pistolsista lähtien nimenomaan Englanti ja Lontoo. Nyt kahdeksankymmentäluvun alussa syntyi ympäri maailmaa omanlaisiaan hardcore-skenejä, jotka olivat yhteydessä toisiinsa zinejen ja pienlevy-jakelijoiden eli distrojen kautta. Englannissa hardcore kehittyi lähinnä Oi-punkin kovenemisen ja nopeutumisen kautta, mutta muualla maailmassa hardcore noudatti usein varsin omanlaisiaan uria.
Yhdysvalloissa oli haettu omaa identiteettiä jo pitkään, pyrkimyksenä irroittautua lähinnä englantilaiseksi koetusta varhaisemmasta punkista, ja vaikkei termiä hardcore vielä silloin käytettykään, voidaan 70-luvun lopulla soitettua amerikkalaista yksinkertaista ja nopeaa punkkia nimittää jo hardcoreksi. Hardcore löysi Yhdysvalloissa kasvupohjansa eri kaupunkien nuorten keskuudesta, synnyttäen lukuisia eri tyylejä omine vivahteineen ja piirteineen (DC hardcore, Minnesota hardcore, New York hardcore, Boston hardcore, jne.). Myös Minor Threat yhtyeen aloittama straight edge-liike, joka vaati ehdotonta pidättäymistä huumeista ja alkoholista, levisi Yhdysvalloissa nopeasti. Streittarin tunnisti ja tunnistaa helpoimmin käteen tussilla piiretystä X-merkistä. Keikat olivat USA:ssa Euroopan menoon verrattuna väkivaltaisempia ja tanssiin kuuluu usein myös potkut ja iskut ilmaan. Ulkonäöltään amerikkalainen ja eurooppalainen hardcore-punkkari erosivat myös. Siinä missä eurooppalainen punkkari on kasvattanut komean värjätyn irokeesin ja pukeutui niiteillä, rintanapeilla sekä kangasmerkeillä koristeltuun nahkatakkiin, kloriittivärjättyihin risaisiin farkkuihin ja kulahtaneisiin huonostihoidettuhin maiharikenkiin, hänen amerikkalainen vastineensa suosi lyhyttä tukkaa, siistiä lyhythihaista paitaa ja farkkuja tai polvishortseja. Myös skeittaus on näytellyt suurta osaa amerikkalaisessa punkissa ja hardcoressa sen syntyajoista lähtien.
Brasiliassa São Paulossa syntyi omanlaisensa todella kovaksi keitetty hardcore-skene, jossa bändit kuten Ulster ja Ratos De Porão taistelivat teollisuusalueilla ja ghetoissa olemassaolostaan paikallisten väkivaltaisten olojen ja kurjuuden puristuksissa. Brasilialaiselle hardcorelle on tyypillistä äärimmäisen särjetyt ja raa'at soundit sekä kaoottinen nopeus. Italiassa ja Hollannissa taas kehiteltiin Eurooppalaista versiota jenkki-hardcoresta, Ruotsissa ja Japanissa puolestaan ihastuttiin ikihyviksi englantilaisen Dischargen epätoivoa korostavaan ilmiasuun ja suriseviin soundeihin. Myös Suomessa syntyi oma hardcore-skenensä, ja täällä suomihardcoren kultaisen vuoden 1982 mukaan 82-hc:ksi nimetty hardcore saavutti DIY-kanavien ja etenkin Maximum Rock 'n' Roll-lehden kautta suurta huomiota ympäri maailmaa. Vielä tänäkin päivänä bändit kuten Terveet Kädet, Rattus, Kaaos ja Riistetyt ovat lähes legendaarisia hardcore-piireissä ympäri maailman.
hyvä stoori.
Voisko joku kertoo samaan aiheeeseen liittyen että mitä se ska-punk sit on. Oon jo kauemmin kuunnellu eri punk tyylejä mutta mistäs mä erotan ska-punkin. Kiitos ja kumarrus jo etukäteen :D
ska-punk eroaa peruspunkista lähinnä sillä että siinä on kitara melkein poikkeuksetta aina takapotkulla ainaki verseissä ja vaskipuhaltimia messissä(tyyliin trumpetti ja pasuuna, ette te tiedä kuitenkaan). ja rytmi on sellasta nopeeta reggaeta, ska tosin on reggaen edeltäjä. helvetin hyvää musiikkia, kuuntele esim. forces of evil, elvis jackson, reel big fish, catch 22, operation ivy, the mighty mighty bosstones, common rider, the pietasters, the toasters jne jne jne jne... ja jos vanhempaa, ns. two-tone ska:ta ni sitte madness, the specials jne.