Realistista kielipolitiikkaa myös Suomeen

Olemme lukeneet viime viikkoina paljon siitä, että uudet maahanmuuttajat ovat tervetulleita Suomeen. Millaiseen kouluun he tuovat jo kasvavat tai vielä syntymättömät lapsensa? Näemmekö heidän lapsensa tulevina lääkäreinä, juristeina ja opettajina tai psykologeina vai katsommeko että heille riittää unohdettu äidinkieli ja jonkinmoinen suomi, jolla pärjää erilaisissa avustavissa tehtävissä?

Tämä ero on Suomen ja Ruotsin välillä. Olemme molemmat näennäisesti pohjoismaisia demokratioita, mutta Ruotsissa ihanteet on tuotu käytäntöön, meillä ei - meillä rakennetaan outoa kaksikielisyysnationalismia unohtaen, ettei mikään todellisuudelle vieras toimi. Meillä ei näytetä ymmärtävän, mikä haaste on siinä, että pääkaupunkiseudun kouluissa on pian 20% maahanmuuttajataustaisia oppilaita.

Tarvitsemme ehdottomasti monikielisyysstrategiaa, jossa näiden uussuomalaisten nuorten omien äidinkielten opettaminen ja suomen kielen tukeminen nostetaan yhdeksi koulutuksemme kärkihankkeeksi. Tämä oli ensimmäinen asia, jonka poliittista blogia pitävä ruotsalainen bloggarikin nosti esille keskustellessani hänen kanssaan Suomen kielipolitiikasta:

"Täytyy olla todella vaikeaa esimerkiksi Suomeen tuleville somaleille opetella kolmen eri kieliperheen kieliä. Verrattuna ruotsalaisiin, joiden on hankala jopa oppia toista oman kieliryhmänsä kieltä (englantia) todella hyvin, puhumattakaan ranskasta tai saksasta. Suomeen tulevat maahanmuuttajat joutuvat siis liikkumaan kolmen eri kieliperheen keskellä kun taas useimmat ruotsalaiset liikkuvat vain yhdessä kieliperheessä."

Niin milloin meillä aletaan käydä tätä keskustelua eikä anneta liturgian väittää, että toisin kuin muualla maailmassa Suomessa maahanmuuttajat oppivat helposti vieraita kieliä ja ylimääräinen pakkoruotsi on heille vain eduksi tulevia virkoja haettaessa.

Kielten opetusneuvos Mustaparta yritti saada tätä keskustelua aikaan taannoisessa haastattelussaan: ”Toivoisin, ettei olla ainakaan jumituttu ihan samoihin asemiin kuin nyt”, Mustaparta sanoo. Uudessa tuntijakoesityksessä on hänen mielestään asioita, jotka ovat edelleen ratkaisemattomia. --- on kaksi kysymystä, joita pitäisi miettiä tosissaan ja etsiä nykyistä parempia ratkaisuja. Toinen näistä on avoin ja vilpitön keskustelu siitä, millaiset opetusjärjestelyt turvaisivat parhaiten ruotsinkielisen väestön lakisääteiset palvelut, toinen on maahanmuuttajien äidinkielten opetus. --- Mustaparta sanoo surevansa sitä, että maahanmuuttajista puhutaan usein rikkautena, mutta ”sitten kun se rikkaus on meillä käsillä, niin me ei käsitetä, että tuossa se on.” Hän pitää positiivisena kehityksenä sitä, että maahanmuuttajien äidinkielen on tarkoitus tulla arvosanaksi todistukseen, mutta toivoo myös, että sillä kielellä pystyisi tulevaisuudessa korvaamaan jonkun muun kielen opintoja.

Kansalliskielten joukkoon olisi todellakin nostettava saamen kielet, jotta kuva Suomen kielitilanteesta olisi järkevämpi.

Uuden monikielisyyden ja maahanmuuttajanuorten tuomat haasteet koulutukselle tulisi nostaa varsin korkealle prioriteetille uusia ratkaisuja pohdittaessa. Olemme kutsuneet maahanmuuttajat maahamme toiveena saada heistä puuttuvia asiantuntijoita ja tulevaisuuden rakentajia. Heillä on oikeus saada lapsilleen kunnon koulutusta; heillä on oikeus antaa lapsilleen vahva kotikieli ja vahva suomen kieli; heillä on oikeus saada hoitaa vanhuksensa omalla kielellään; heillä on oikeus saada tukea erilaisten palveluiden käytössä, mahdollisesti myös esim. psykologin tai kasvatusneuvolan palveluja sellaiselta asiantuntijalta, joka ymmärtää sekä heidän kieltään että maahanmuuttajien erilaista kokemusta suomalaisuudesta ja kokemusta oman viiteryhmän merkityksestä ja historiasta osana suomalaisuutta.

Kielipolitiikan on rakennuttava realismille, joka kunnioittaa erilaisuutta ja tämän hetken yksilöllisiä tarpeita.