Tekee välillä mieli purkaa omia ajatuksiaan.
Miksi juuri minä olen käytännössä aina yksin? Alle 30v itkin aina öisin, koska olin aina rakastunut johonkuhun, joka sitten aina meni naimisiin jonkun muun kanssa.
Nykyään minua on ahdistanut kovasti esimerkiksi muisto siitä, kuinka yritin vapaata suhdetta, joka ei sitten onnistunut. Miten selittäisin sen ymmärrettävästi? Katsokaas: rakkaani oli jo naimisissa! Mutta elämä menee eteenpäin.
Olen uskovainen tai ainakin luulen niin. Kuitenkin toivon, että nuorena olisin tietoisestikin satsannut parinetsintään. Vaikka käynyt ravintoloissa tanssimassa säännöllisesti tai kirjoitellut senssipalstoilla. Mä en käynyt missään muualla kuin seurakunnan tilaisuuksissa ja lopulta en enää käynyt niissäkään, kun pelkäsin rakastuvani jälleen turhaan.
Nykyisessä elämäntilanteessa olen kyllä naimisissa, mutta mieheni ei ole koskenut minuun vuoden 2006 jälkeen. En minäkään halua sitä enää; kosketusta. Haluan erota, mutta elämäntilanteemme on sellainen, etten nyt voi.
Miksi? Kiusataanko minua tahallaan? Olenko ruma? Omasta mielestäni olen nykyisin melko ruma. Ennen olin hoikka ja kauniihko. Tää on mun oma mielipide. Mulla on psyykkisiä ongelmia, jotka kai selittävät kaiken. Mutta kuitenkin: miksen ole saanut koskaan pitää maailmankaikkeuden rakkainta kättä omassani?
En ole tyyppi, joka hyväksyisi kenet hyvänsä. Ennemmin, kuin vastenmielisen miehen kanssa, olen sitten yksin.
Miksi juuri minä olen käytännössä aina yksin? Alle 30v itkin aina öisin, koska olin aina rakastunut johonkuhun, joka sitten aina meni naimisiin jonkun muun kanssa.
Nykyään minua on ahdistanut kovasti esimerkiksi muisto siitä, kuinka yritin vapaata suhdetta, joka ei sitten onnistunut. Miten selittäisin sen ymmärrettävästi? Katsokaas: rakkaani oli jo naimisissa! Mutta elämä menee eteenpäin.
Olen uskovainen tai ainakin luulen niin. Kuitenkin toivon, että nuorena olisin tietoisestikin satsannut parinetsintään. Vaikka käynyt ravintoloissa tanssimassa säännöllisesti tai kirjoitellut senssipalstoilla. Mä en käynyt missään muualla kuin seurakunnan tilaisuuksissa ja lopulta en enää käynyt niissäkään, kun pelkäsin rakastuvani jälleen turhaan.
Nykyisessä elämäntilanteessa olen kyllä naimisissa, mutta mieheni ei ole koskenut minuun vuoden 2006 jälkeen. En minäkään halua sitä enää; kosketusta. Haluan erota, mutta elämäntilanteemme on sellainen, etten nyt voi.
Miksi? Kiusataanko minua tahallaan? Olenko ruma? Omasta mielestäni olen nykyisin melko ruma. Ennen olin hoikka ja kauniihko. Tää on mun oma mielipide. Mulla on psyykkisiä ongelmia, jotka kai selittävät kaiken. Mutta kuitenkin: miksen ole saanut koskaan pitää maailmankaikkeuden rakkainta kättä omassani?
En ole tyyppi, joka hyväksyisi kenet hyvänsä. Ennemmin, kuin vastenmielisen miehen kanssa, olen sitten yksin.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kuulostaa niin uskovaisten ongelmilta taas. Kuka tahansa muu olisi lähtenyt jo viimeistään 2007 jos ei vuoteen oo puoliso koskenut. wtf. Mikään elämäntilanne ei estä eroa, eikun lähdet vaan menemään.
Kellä tahansa olisi psyykkisiä ongelmia jos ei oo nuorena käynyt muualla kuin kirkossa ja asunut 10v puolison kanssa jonka kanssa ei ole mitään yhteistä tai mitään kontaktia.
Ihan oikeesti nyt. Lähdet etsimään sitä elämää vaikka se tuntuukin uskallusta vaativalta ja pelottavalta. Mitään et voi menettää kun nykyinen ei oo sitä timanttia mitä haluat. Jos seurakunta koittaa muiluttaa ja estää niin eikun moi vaan, ei uskomiseen seurakuntaa tarvita ja jos välit katkeaa niin eipä ne kummoiset ole olleet ystäviin ja perheeseen. ffs.
"En ole tyyppi, joka hyväksyisi kenet hyvänsä. Ennemmin, kuin vastenmielisen miehen kanssa, olen sitten yksin." Ai, no ei kuulosta yhtään siltä. Roikut liitossa, jossa ei ole hellyyttä eikä seksiä eikä kertomastasi päätellen kovin paljon muutakaan hyvää, kun kerran haluat erota. Mutta et "voi" erota. Tekosyy, pelkuruutta ottaa vastuu omasta elämästäsi ja onnestasi. Ei muut voi tehdä sinua onnelliseksi, ei ne miehet jotka halusivat mennä naimisiin, ei nykyinen miehesi, ei ulkoiset tekijät eikä näköjään jumalasikaan. Se onni täytyy löytyä itsestä. Ja tuossa suhteessa et vaikuta kovin onnelliselta. Miksi siis roikut siinä, jos kerran mieluummin olet muka yksin?
Yksin olemisessa ei ole mitään vikaa tai pelottavaa. Erosin itsekin vuosi sitten tuhoon tuomitusta liitosta ja nyt kuuntelen, kun ystävät vuodattavat omista surkeista liitoistaan ja miehistään ja mietin vain, kuinka hyvin mulla on nyt asiat. Kotona on ihanaa, ilmapiiri on leppoisa, kukaan ei kiristele mun hermoja, kukaan ei huuda ja koita kontrolloida, olen täysin vapaa tekemään ihan mitä haluan!
Niin. Pelkuruuttahan se on, ettei halua puhua puolison kanssa edes sen vertaa, että "erotaanko me?". Kyllä me puhutaan, mutta emme tuollaisista asioista. Yritän myös ottaa lapset huomioon. Hän myös saattaisi suuttua niin, että keskustelusta ei tulisi mitään.
Olen ihan lukossa sen lähimmän ihmisen suhteen.
Voitte yrittää "terapoida" mua, mutta luulen, ettei se auta... Ei ole auttanut ennenkään.
Tulehan nyt ystävä hyvä ulos sieltä itsesäälin ja itsesyytösten syövereistä. Ensin sinun pitää hyväksyä itsesi, tehdä jotain asioiden eteen mitä haluat muuttaa ja hyväksyä ne asiat joita ei voi muuttaa. Ensin sinun pitää opetella rakastamaan itseäsi jotta voit rakastaa muita ja ottaa muiden rakkauden vastaan. Tsemppiä ja häntä pystyyn. Aloita vaikka sillä että alat joka päivä kirjoittamaan ylös kolme asiaa jotka on hyvin, mistä olet iloinen tai mitkä saa sinulle hyvän ja positiivisen olon, Huom vain positiivisia asioita! Tai mitä kaunista olet nähnyt. Vinkkinä jos vaikka omasta elämästäni laittaisin asioita. Tänään sain jauhelikastikkeen onnistumaan, siitä tuli erityisen maukasta. Olin ystävällinen ja hymyilevä kaupan myyjälle ja toin hänen elämään positiivisuutta. Nukuin yön hyvin ja olin päivällä pirteä. Kuten huomaat, varmasti hyviä ja positiivisia asioita löytyy. Aloita siitä.
Joo. Mä tein tuon harjoituksen ihan vain mielessäni. Kyllähän niitä positiivisiakin asioita löytyy. Mielestäni rakastan kyllä itseäni, jopa siinä määrin, että kuvittelen minua pidettävän ylpeänä.
Olen vaan jo yli 50 vuotta. Ehkä sitten elän loppuelämäni yksin, selibaatissa. Hyväksyn sellaisen elämän, mutta en mielelläni. Välillä pelkään, että minua kiusataan. Luultavasti se tunne on kuitenkin vain oman pääni tuotosta.