Olen totaalisen katastrofaalisessa tilanteessa. Olen avoliitossa toista vuotta mieheni kanssa, jolla on lapsi edellisestä liitostaan. Seurustelumme alkuvaiheilla mies suoranaisesti hyppi minun ja exän välillä, ex kiristi lapsella ja minä painotin uutta elämää. Mies oli sekaisin (tai vain nautti tilanteesta?). Lopulta löin hanskat tiskiin, lähdin pois koko kaupungista kuukauden ajaksi ja tein äijälle selväksi, ettei meillä ole tulevaisuutta.
Kun palasin takaisin, mies oli muuttunut. Hän pyysi yhtä uutta mahdollisuutta ja annoin sen. Siitä lähtien, nyt lähes 1,5 vuoden ajan elämässämme ei ole ollut mitään korjattavaa. Hän ei ole valehdellut, ei ole pettänyt eikä muutakaan. Ostimme asunnon ja suunnittelemme perheenlisäystä. Kunnes...
Lauantaina vietimme iltaa kavereiden kanssa ja lähdimme baariin. Lopputuloksena oli riita exästä, joka hillui baarissa mieheni kimpussa jatkuvasti. Lähdin kävelemään kotiin, koska menetin hermoni täysin. Mieheni meni sitten exälle yöksi ja tämän tiedän varmaksi koska kävelin exän asunnon ohi (matkan varrella), näin valot ja kiinnostuin sisällä liikkuvista hahmoista. Mieheni se siellä, exän kanssa. Hajurakoa oli kylläkin pari metriä, mutta sinne mies jäi. Menin oven taakse raivoamaan ja akka väittää silmät kirkkaana ettei ole koko äijää nähnytkään. Meinasin vetästä lättyyn, mutta lähdin pois siinä toivossa että mies olisi pelästynyt ja lähtenyt kotiin. Mutta ei.
Mies väittää olleensa pelikaverinsa luona yötä ja sen jälkeen aamupäivän viettänyt hänen kanssaan puuhastellen. Soitin suoraan tälle kaverille joka kertoi ettei ole nähnytkään koko miestä vähään aikaan. Löin miehelleni faktat käteen ja pyysin myöntämään. Ei myönnä. Ei kuulemma pidä paikkansa. Kuinka tyhmänä hän minua oikein pitää?? Seksistä en ole edes viitsinyt kysyä, koska kaikki kielletään kuitenkin eikä sillä ole loppujen lopuksi merkitystä. Johtopäätökset voin vain vetää itse.
Tässä olen parin päivän aikana miettinyt elämäämme ja tätä tapahtumaa. Mies on kovasti pahoillaan (oikeasti) ja haluaa jatkaa siitä missä oltiin. Kerroinkin, että helpompi on jatkaa jos vain myönnät kerrankin, kehotin kohottamaan pään pystyyn ja myöntämällä virheensä ja kantamalla vastuunsa teoistaan. Ei voi myöntää eikä millään tavalla auttaa asiaa...
Nyt tässä mietin mitä tehdä. En halua häntä menettää, mutten totta puhuen kestä enää ainuttakaan takaiskua. Olen saanut 2 keskenmenoa tässä puolen vuoden sisään ja tällä hetkellä olen vain tyytyväinen, ettei tässä sopassa ole yhteisiä lapsia mukana. Rakkaus ja järki ei vain kulje käsi kädessä. Järki sanoo, että mies pitää heittää pihalle. Tunteet taas toista...
Samoja fiiliksiä missään?
Kun palasin takaisin, mies oli muuttunut. Hän pyysi yhtä uutta mahdollisuutta ja annoin sen. Siitä lähtien, nyt lähes 1,5 vuoden ajan elämässämme ei ole ollut mitään korjattavaa. Hän ei ole valehdellut, ei ole pettänyt eikä muutakaan. Ostimme asunnon ja suunnittelemme perheenlisäystä. Kunnes...
Lauantaina vietimme iltaa kavereiden kanssa ja lähdimme baariin. Lopputuloksena oli riita exästä, joka hillui baarissa mieheni kimpussa jatkuvasti. Lähdin kävelemään kotiin, koska menetin hermoni täysin. Mieheni meni sitten exälle yöksi ja tämän tiedän varmaksi koska kävelin exän asunnon ohi (matkan varrella), näin valot ja kiinnostuin sisällä liikkuvista hahmoista. Mieheni se siellä, exän kanssa. Hajurakoa oli kylläkin pari metriä, mutta sinne mies jäi. Menin oven taakse raivoamaan ja akka väittää silmät kirkkaana ettei ole koko äijää nähnytkään. Meinasin vetästä lättyyn, mutta lähdin pois siinä toivossa että mies olisi pelästynyt ja lähtenyt kotiin. Mutta ei.
Mies väittää olleensa pelikaverinsa luona yötä ja sen jälkeen aamupäivän viettänyt hänen kanssaan puuhastellen. Soitin suoraan tälle kaverille joka kertoi ettei ole nähnytkään koko miestä vähään aikaan. Löin miehelleni faktat käteen ja pyysin myöntämään. Ei myönnä. Ei kuulemma pidä paikkansa. Kuinka tyhmänä hän minua oikein pitää?? Seksistä en ole edes viitsinyt kysyä, koska kaikki kielletään kuitenkin eikä sillä ole loppujen lopuksi merkitystä. Johtopäätökset voin vain vetää itse.
Tässä olen parin päivän aikana miettinyt elämäämme ja tätä tapahtumaa. Mies on kovasti pahoillaan (oikeasti) ja haluaa jatkaa siitä missä oltiin. Kerroinkin, että helpompi on jatkaa jos vain myönnät kerrankin, kehotin kohottamaan pään pystyyn ja myöntämällä virheensä ja kantamalla vastuunsa teoistaan. Ei voi myöntää eikä millään tavalla auttaa asiaa...
Nyt tässä mietin mitä tehdä. En halua häntä menettää, mutten totta puhuen kestä enää ainuttakaan takaiskua. Olen saanut 2 keskenmenoa tässä puolen vuoden sisään ja tällä hetkellä olen vain tyytyväinen, ettei tässä sopassa ole yhteisiä lapsia mukana. Rakkaus ja järki ei vain kulje käsi kädessä. Järki sanoo, että mies pitää heittää pihalle. Tunteet taas toista...
Samoja fiiliksiä missään?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Tutulta kuulostaa. Nuo eksäjutut ja valehtelu yms. on saanut mut jo melkein masennuksen partaalle. Uskomattominta on, että minä puhun rauhallisesti, sanon että totuus on kaikista tärkeintä, että kunhan myönnät niin sitten asioista voi päästä ylikin joskus. Mutta kun ei myönnä mitään vaikka mä tiedän totuuden.
Sitä on niin vaikea käsittää.
Nyt ajattelen, että tuollaiset miehet ovat niitä, jotka itselleen tavallaan oikeuttavat toiset naiset, pienen vilpin elämässä jne. eivätkä siis voi päästää oikeaa kumppania niin lähelle että menisi myöntämään omia vääriä tekojaan. Kun eivät tavallaan niitä vääriksi edes tunnusta itselleen. Mutta sellaiseen mieheen ei voi koskaan täysin luottaa, sillä epärehellisyys on tällöin luonteessa niin vahvasti. Vieläkin on vain todella vaikea ymmärtää, että niin kieroutunutta ajatusta voi olla olemassa. Uskon siihen, että kyllä se mies joskus tajuaa miten väärin tekee, kyllä sekin joskus tahtoo avautua jne....
Meillä ei tilanteesta ole kuitenkaan noin vahvaa näyttöä kuin sinulla. Oikeastaan ajattelen, että olisin helpottunut jos joutuisin tuohon tilanteeseen missä sinä olet.. Siitä syystä, että nyt ainakin tiedät, etkä vain epäile. Sulla on selvä fakta että mies oli tuon naisen luona, ja aivan varmasti pani siellä! Minä vain epäilen jatkuvasti, mutta viimeistä tikkiä ei ole vielä tullut. Sulla on varmaan ollut tuon hyvän ajan aikanakin nuo miehen eksäjutut mielessäsi, jaksatko sitä taas tulevaisuudessa ja kahta pahempana? Niin varmasti käy jos miehen kanssa jatkat. Minä pistäisin hanskat tiskiin ja lähtisin etsimään toisenlaista miestä.
Jatkan vielä vähän, kun luin tarkemmin ton viimeisen lauseesi. Että järki käskee lähteä, tunteet sanoo toista.
Sepä se tässä itselläkin. Toivoisin, että tunteet voisi kytkeä pois päältä, voisin nähdä itseni itsekunnioitusta omaavana naisena jos epärehellisen miehen saisin jätettyä. Nyt kärsin, tunnen itseni paljon aiempaa mitättömämmäksi, ja tuo miehen ex on saanut lähes sädekehän päänsä päälle(pakko olla maailman upein nainen kun mies jaksaa aina vain ajatella häntä..). Mutta kun mies halaa tai sanoo jotain kaunista, ajattelen että en kestäisi elämää ilman häntä. Että hänessä on niin paljon hyvää ja minulle sopivaa.
En tiedä, josko tilanteet jollain tavalla muuttuisi ja päätös tulisi helpommaksi.
Todellakin voin samaistua jokaiseen sanaasi. Käsittämätön tilanne! Sanoin miehelleni, että taidanpa tehä joku kerta saman tempun, katsotaan sitten miltä tuntuu ja miten siitä selviää. Mies vaan varoitti, ettei kannata kokeilla. Minulle se ei siis ole oikeutettua, mutta miehelle on. Hän elää "ota tai jätä"-periaatteella ja se on kamalaa.
Jos joku ystäväni olisi samassa tilanteessa, neuvoisin itsekin pakkaamaan kamat ja häipymään. Mutta itse toimin toisin. Uskon anteeksiantoon ja siihen, että yhteiselo voi todellakin jatkua hyvällä mallilla jatkossakin. Joillekin ihmisille ei nähtävästi vain asiat mene jakeluun hyvän sään aikana. Tuntuu kuin omankin mieheni pitäisi kohdata elämää suurempi tragedia tajutakseen parisuhteen peruspilarit.
Tämä oli se "viimeinen mahdollisuus", jonka miehelleni annoin 1,5v takaperin. Pysyäkö nyt sanojeni takana, en tiedä. Koko ihminen oksettaa tällä hetkellä niin pahasti, ettei sitä pysty sanoin kuvailemaan. Vielä lauantaina hän kehui ystävilleen (kuulemma), että parin vuoden päästä ostamme omakotitalon ja menemme naimisiin, suunnittelee tulevaisuutta siis täysillä, minun kanssani. Miksi ihmeessä antaa sitten mieliteolle periksi? Mies oli lauantaina kyllä kännissä kuin ankka, ehkä se vaikutti asiaan ja etenkin kun riitelimme aikaisemmin illalla. Itse en kuitenkaan kykenisi vastaavaan.
Yksinäisyys pelottaa. Ja varmasti tuolla jossain on se unelmien prinssi, joka tekisi mitä tahansa vuokseni. Mutten halua luopua nykyisestä. Kunpa joku viisas voisi kertoa onko tässä mitään toivoa vai kannattaisiko vaan nyt ajoissa lähteä pois, yhtään enempää vuosia haaskaamatta. Käsittämättömän vaikeaa!!
Ja kuitenkin rakastan miestäni enemmän kuin elämää. Meillä on ollut kaikin puolin hyvä suhde ja oletinkin sen olevan turvallisella pohjalla näin pitkän ajan jälkeen. Iso syy on siinä exässä, joka koko lauantai-illan roikkui mieheni kimpussa. Mutta jutun päätekijä on kuitenkin mies itse.
Kun sanoin, ettei sillä ole merkitystä panivatko he toisiaan vai ei, perun puheeni. On sillä merkitystä ja etenkin kun kumpikaan ei sitä tietenkään myönnä, totuuden tietävät vain he kaksi. Itse voin vain ja ainoastaan joko uskoa mieheeni tai uskoa sen mitä pelkään.
Yritän etsiä puolustusta "seksittömyydelle", ensinnäkään miehen vehkeistä ei ole kyllä mihinkään edes muutaman kaljan jälkeen. Toiseksi, tuossa kännitilassa hän kyllä sammuu aika äkkiä... kunpa olisi ehtinyt kuukahtaa ennen kuin akka pääsi niin pitkälle... mutten sitä saa koskaan tietää. Kolmanneksi; miehelle ei seksi niinkään merkkaa samoin kuin muu läheisyys. (Tämä tuli huomattua jo silloin aikanaan kun hän vehtasi siellä sun täällä, tuli luokseni ja saattoi pysyä siellä viikkokausia ilman että pani enempää kuin kerran tai kaksi!) Ja näihin väittämiin on turha tukeutua, kun se ei asiaa muuta millään tavalla.
Mies yritti eilen illalla vielä saada jonkinasteista sovintoseksiä! En voinut muuta sanoa kuin ettei ainakaan minuun sitä kaluaan enää tunge. Miten helvetissä tästä voi muka jatkaa eteenpäin!??!!
jatkamaan. Sinusta tulee riidaton juoppovahti.
Eli nyt jo syyllistät itseäsi riidasta, puolustat miestäsi kännillä, syytät exää.
Unelmoit kavereille kerrotuista jutuista, niinhän ne kaikki kertoo omakotitaloista. Uskot ettei aamukrapuloissakaan ollut mitään.
Jos et saa kunnollista keskustelua aikaan ja mies sanoo, että vanha juttu, mitä tuota enää vatvoo, lähde, lähdet kuitenkin vuoden parin päästä, ja älä ainakaan lapsia tee tuollaisen kanssa.
"Uskon anteeksiantoon ja siihen, että yhteiselo voi todellakin jatkua hyvällä mallilla jatkossakin"
Minä mietin tässä, että kuinka antaa jotakin anteeksi, mitä toinen ei ole pyytänyt saada anteeksi, eikä edes myöntänyt tehneensä? Tiesitkö, mikä on täällä kirjoittelevien "pettäjien" ensimmäinen neuvo tai ohje toisilleen.. "älä ikinä myönnä mitään, vaikka jäisit rysän päältä kiinni"
olinpas mä negatiivinen, mutta kun ottaa puolestasi niin paljon päähän!
Otapa taas ainakin aikalisä mieheesi. Olet alkanut syyttämään itseäsi, alkoholia ja ennen kaikkea miehesi exää asioista, joista sinun pitäisi syyttää miestäsi. En sano että miehesi exän toiminta oli oikein, mutta miehesi on se jonka olisi pitänyt pistää stoppi asialle. Sen sijaan hän valehtelee sinulle päin naamaa vaikka tiedät faktat. Ei kuulosta minun korvaan kovinkaan luotettavalta unelmien prinssiltä. Mitä luulet tapahtuvan jatkossa jos nyt päästät miehen vähän kuin koiran veräjästä?
Kiitos ensinnäkin kaikille kommenteista. Ovat juuri sellaisia kuin olen varmaankin sisimmissäni ajatellut itsekin, en vain ole uskaltanut sanoa niitä ääneen.
On totta, että etsin puolustusta ja yritän kumota syytä jonkun toisen niskaan, vaikka itsekin tiedän kuka on suurin syypää. Tämä on varmaan kuitenkin aika normaalia näin sekavassa mielentilassa... tottahan toki, jos vaan rohkeutta riittäisi, laittaisin miehen pihalle. Mutta rakkaus ja järki eivät kulje ihan käsi kädessä.
Pelkään yksinäisyyttä, niitä yksinäisiä iltoja, unelmien ja tulevaisuuden haaveiden romuttumista. Edellinen suhteeni kesti 7 vuotta ja sen päättymisen myötä (minun toimestani) minulta meni jo silloin tulevaisuuden perusta, oma asunto sekä luottamus ihmisiin. Nyt kun olevinaan elämäni oli paremmalla mallilla kuin koskaan, kaatuu kaikki taas päälle. En ymmärrä mistä ojanpohjasta kaivan näitä renttumiehiä ympärilleni, joilla kummallakin tuntuu olevan alkoholinkäytössä ongelmia... järki todellakin sanoo, että pitää hankkiutua eroon ja äkkiä. Tunteet kuitenkin sanovat toista. Selvinpäin mies on taivaallinen. Vai onko kuitenkaan.
Mikäpä minä olen neuvomaan, mutta sanoisin kuitenkin, että jos mies ei voi tunnustaa on asiat huonosti. Jotenkin sen henk.koht. hyväksyisin, jos mies tunnustaisi ja pyytäisi anteeksi. Uuden alun voi saada vain puhtaalta pöydältä.
Jos juttunne jatkuu tästä, tulee tuo tapahtuma kulkemaan aina mukana riidoissa, toisen epäilynä, jne. Siinä menee mielenterveys, usko pois.
Jep!
Älä vaan ota sitä takaasi...Sotkee toisten elämän noin.Vapaita miehiä ja hyviä on kuin onkin olemassa.-> Käy pohojammaalla. Siellä ne tappeloo keskenää ku vapaita naisia ei enää oo! Sitäpaitsi,sellaasen ku löyrät, siitä et pääse koskaan eroho.ts. et halua kumppanistas eroon.
t.rannanjärvi
Ymmärrän tilanteesi. On jotain kertakaikkiaan raivostuttavaa, ettei toinen myönää päivänselviä faktoja. Sinulla (kuten minullakin) on jonkinlainen oikeudenmukaisuuden taju, joka suorastaan vaatii muiltakin kuin itseltäsi rehellisyyttä.Ja kun toinen ei myönnä tuntee itsensä petetyksi, tyhmäksi, kusetetuksi jne. Tosiasiassa miehesi ei ole kaiken sen arvoinen, mutta sen sisäistäminen on vaikeaa.
Olet vain erehtynyt luulemaan, että teidän elämänne poissaolosi aikana olisi muuttunut. Mies ei taida itsekään tietää mitä haluaa. Ellet ymmärrä luovuttaa, käy vielä niin, ettet pian siedä koko ihmistä. Taikka toisaalta, siinä tilanteessa on helppo päätyä eroon. Paska mies kääntää asian sinun syyksesi ja jaksaa jauhaa samaa p***aa kuin tähänkin asti. Hän saa ehkä myös muiden silmissä sinut näyttämään typerältä. Ja se ottaa luonnolle. Etenkin kun tekisi mieli kostaa, muttei tiedä miten eikä kuitenkaan edes halua.
Olen itse siinä tilanteessa kun yritän saada tunteeni sisäistämään, että mies on kaiken yrittämisenkin (vai yrittikö hän tosissaan lainkaan..?) jälkeen katala paska joka ei ansaitse minua. Minun on parempi yksin kuin itsekkään, epärehellisen mulkeron kanssa. Yksin muuttaminen on tällä hetkellä hankalaa, mutta uskon ajan mittaan sekin helpottuvan. Mutta juuri tässä välivaiheessa tunnen sekoavani. Kaiken pskan sekaan laitoimme lapsen alulle, mutta olemme päätyneet keskeytykseen. Ainoa voimani ovat ne hetket, kun tunnen olevani varma paremmasta tulevaisuudesta. Siitä huolimatta, että ensimmäinen yhteinen vuotemme tuntui liian hyvältä ollakseen totta. Ja eihän se ollutkaan. Elämääni on muutenkin osunut erinäisiä takaiskuja ja olin onnellinen edes siitä, että sain rinnalleni ihmisen, jonka kanssa jaamme surut, tuplaamme ilot. Enää en taida uskoa ihmissuhteisiin. Uskon ainoastaan siihen, että jokainen on oman elämänsä herra eikä muita ihmisiä pidä päästää liian lähelle.