Aikuiset lapseni eivät selkeästikään hyväksy sitä, että olen jatkanut elämääni avioeron jälkeen.
Puolisoni jätti minut, kipuihin aikani , mutta pääsin eteenpäin. Olen seurustellut vajaan vuoden, mutta lapseni suhtautuvat asiaan penseästi.
Lapset olivat varhaisteinejä/ teinejä kun tapasin edellisen mieheni.
Asia hieman vaivaa minua ja mietin miksi lapset suhtautuvat niin vastenmielisesti henkilöön, jota eivät ole edes tavanneet.
Onko muilla vastaavia kokemuksia ja miten asiat ovat edenneet?
Puolisoni jätti minut, kipuihin aikani , mutta pääsin eteenpäin. Olen seurustellut vajaan vuoden, mutta lapseni suhtautuvat asiaan penseästi.
Lapset olivat varhaisteinejä/ teinejä kun tapasin edellisen mieheni.
Asia hieman vaivaa minua ja mietin miksi lapset suhtautuvat niin vastenmielisesti henkilöön, jota eivät ole edes tavanneet.
Onko muilla vastaavia kokemuksia ja miten asiat ovat edenneet?
Vastaukset 14
Vanhimmat
Ehkä syynä on oma elämäntapasi sillä olethan jo kolmannessa(ainakin) suhteessa jos exäsi ei ollut lastesi isä!
Johan oli kommentti. Aikuisille lapsille luulisi olevan mieleen, ettei äiti ole yksinäinen. Että hän saa kokea rakkautta epäonnistumisien jälkeen.
Mun eron jälkeen yritin seurustella yhden miehen kanssa. Lapset oli silloin teinejä ja osoittivat koko ajan mieltään miesystävääni kohtaan. Mä tein sen ratkaisun, että lopetin suhteen, koska en kestänyt teinien kiukuttelua.
Nyt kun lapset on jo aikuisia, puhuttiin asiasta ja he kertoivat, että olivat vaan mustasukkaisia kun jaoin osan huomiostani ja hellyydestäni jollekin muulle kuin heille. Silloin en saanut heitä kertomaan, mikä mättää. Nykyisin he eivät ole millänsäkään, kun liikun miesystäväni kanssa, ovat tavanneet hänet ja suhtautuvat häneen niinkuin aikuiset ihmiset suhtautuu. Ystävällisesti ja kaverillisesti. En tajua miten ap:n lapset voivat suhtautua vastenmielisesti ihmiseen, jota eivät ole edes tavanneet.
Ap neuvo sulle; kutsu lapset ja miesystäväsi sun luo vaikka syömään. Tutustuvat toisiinsa samalla. Jos eivät lapset ota kutsua vastaan niin se on heidän häpeänsä. Näyttävät sillä vaan keskenkasvuisuutensa. Älä hyvä ihminen torppaa uutta miestä ja mahdollista rakkauttasi aikuisten lasten takia. Ethän säkään kai arvostele heidän kumppanivalintojaan?
Ja sinä niinmakaakuinpetaa: toivottavasti itse olet niin jalo ihminen, että ikinä et eroa, tapaa uutta miestä/naista, et joudu sellaisiin tilanteisiin jossa tulee ongelmia. Ethän sä osaisi niitä ratkaista. Ja löysää vähän nutturaasi. Mikä sä olet toisten elämää arvostelemaan?
Hyvä niinmakaakuinpetaa,
Olen elämäni kolmannessa suhteessa. Lasten isä kuoli 15 vuoden avioliiton jälkeen. Toinen puolisoni osoittautui melko nopeasti hankalaksi ja etäiseksi. En kuitenkaan halunnut rikkoa lasten perusturvallisuutta ja tein elämäni toisessa avioliitossa niin mukavaksi kuin suinkin.
10 vuoden avioliiton jälkeen mies jätti minut ja halusi avioeron. Tätä edelsi hänen sairauteensa liittyvät persoonamuutoksen haasteet.
Eli elämäntapani lienee väärä, kun eka mies menee kuolemaan ja toinen jättää. Olen siis varsinainen hunsvotti. Peiliin pitäisi katsoa, harmi ettei minulla ollut nuorena kristallipalloa. Jos olisi ollut, minun ei kai olisi pitänyt avioitua alunperinkään miehen kanssa, joka menee kuolemaan nuorena. Hyi minua. Eikä olisi pitänyt ajatella lasten perusturvallisuutta ja olla vajaassa suhteessa kunnes tulin jätetyksi. Hyi minua.
Aluksi lapset oli iloissaan kun tulin ihmistenilmoille. Rakensivat jonkin puumailluusion ja odottivat innolla josko löydän jonkun. Sitten kerroin tapailevani yhtä miestä. Aikuisista lapsistani se oli hauskaa. Utelivat ikää ja pohtivat jos se on joku heidän kaveri. Kun sitten selvisi, että tapailevani mies on ihan ikäiseni ja "oikea aikuinen", loppui kiinnostus kokonaan ja hiljainen vastarinta nousi esiin. Penseys. Mitätöinti.
Tästä minun tulee kyllä ottaa heidän kanssaan keskustelutuokio. Olemme aina olleet avoimia, mutta pelkään tämän tulevan väliimme.
Tilanne on uusi lapsillesi ja he hakevat asiaa vielä. Tuolloin päällepäin näkyvä ei välttämättä tunnu positiiviselta, vaikkeivat he mitään pahaa tarkoitakaan. Puhu lapsillesi, miten hyvältä uusi suhde sinulle tuntuu ja se, ettei se vaikuta heikentävästi suhteisiisi lapsiisi.
Kiitos Pe69. Hyvä kirjoitus. Huomaan olevani varpailla, koska en missään tapauksessa toivo, että lapset (vaikkakin aikuiset) kokisivat minkään uhkaavan heidän ainutkertaista asemaansa elämässäni.
Olen niin kovin yllättynyt lasteni reagoinnista. Ja pahoillani. Ei ole ollenkaan itsestäänselvyys, että kohtaisi keski-iässä ihmisen joka kolahtaa. Olen muutoinkin ollut sellainen harvoin ihastujatyyppi. Oikeastaan tämä on toinen ihastumiseni elinkaaressani. Joten on epätodennäköistämettä kohtaisin tällaista kolmatta kertaa elämässäni.
Kiitos itsellesi palautteesta. Pidä ihastuksestasi kiinni. Lastesi oltua omillaan vuosia ovat he tyytyväisiä, että löysit uuden kumppanin. Kyllä se siitä tasoittuu.
Kannattaisi vain rauhallisesti puhua lapsille. Miten itse koet suhteesi mukavaksi ja hyväksi. Sekä myös, että heidän penseys, vastarinta ja mitätöinti puolestaa tuntuu ikävältä. Kysy mistä tuollainen johtuu.
Lapset eivät inhoa henkilöä jota eivät ole tavanneet. Käytös kertoo heidän omasta epävarmuudesta ja tunteesta että jäävät jotenkin syrjään. Tietenkään maailma ei pyöri lasten ympäirllä, mutta heidän täytyy saada tuntea perusturvallisuutta muuttuvassakin maailmassa. Aivan samoin kuin vanhemmat eivät puutu lastensa seurustelukumppaneihin ja tuleviin puolisoihin vaikka nämäkin vaihtuisivat jossain välissä tiuhaan, eivät lapsetkaan sanele kenen kanssa äiti ja isä saavat seurustella ja kenen ei. Ehkä lapsia vaivaa jokin ihamn uu asia mikä vain purkautuu tuolla tavoin. Puhukaa.
Ajattelevat, että menet naimisiin, et tee avioehtoa, ja lapset menettävät perinnön....
En mene naimisiin ilman avioehtoa.
Ehkä lapset pelkäävät, ettei heille jää "viikkorahaa", koska ne menevät uudelle miehellesi?
Lisään vielä, että me vanhemmat ajattelemme kovin usein liian henkevästi. Monesti lasten käytökseen on ihan yksinkertainen syy. Jotkut lapset taas ihan periaatteesta ovat kaikenlaista muutosta vastaan. Kyllä se siitä teidänkin kohdalla varmaan tasoittuu ajan myötä.
Kiitos kaikille vastauksista.
gwerttty kommentoi loppuketjussa osuvasti "me vanhemmat ajattelemme kovin usein liian henkevästi." Noin se sitten loppupeleissä oli. Eli minä olen elänyt omaa vaihettani ihastuen ja rakastuen, lapset taas omia parisuhteitaan ja niiden vaiheita. Lapsista koko homma on ollut "fine" ja minä olen jännitellyt tilannetta omassa mielessäni ihan turhaan.
Kokemani penseys on kai ollut enemmänkin oman mielikuvitukseni tuotetta. Juhannuksen aiaan lapset olivat täälläpäin liikkeellä ja sanoivat että olisi kiva nähdä tämä ihastukseni. Ja niin toimittiin. Kaikki meni loistavasti ja jäi hyvä mieli. Tuntuu että tilanteessa kaikkien jännittyneimpiä olimme me keski-ikäiset :)