Olen 29-vuotias mies, ja olen jo kauan ajatellut eroamista vaimostani..
Meillä ei mene erityisen huonostikkaan, vaan minun osaltani rakkaus on hävinnyt.
En tiedä miten, mutta kun haaveilen vaan kokoajan uudesta kumppanista, ja kuinka ruoho olisi aidantakan vihreämpää...
En ole pettänyt vaimoani neljän aviovuoden aikanamme, enkä sitä edeltäneenä 8 seurusteluvuotena.Nyt tekee mieli kuitenkin kokoajan nuorempaa naista..en tiedä miksi.
Olen ajatellut, että näin pääsi käymään, koska olimme niin nuoria kun rupesimme seurustelemaan, mutta kun en tiedä onko tuokin vaan itselleni ajautunut tekosyy.
Mutta sitten se itse asia, eli aina kun ajattelen ottavani puheeksi asian, rupean keksimään itselleni syitä siirtää asiaa myöhemmäksi, ja niin naurettavaa kuin se onkin, ajattelen mitä muut omaisemme ja tuttavamme asiasta ajattelevat..tiedän itsehän suhteessa olen eivätkä he, mutta kun ihminen on mikä on.
Olen myös erittäin hyvissä väleissä appiukkooni/anoppiini, myös se tekee asiasta vaikeamman.
En kuitenkaan ole tyytyväinen nykyiseen suhteeseeni, ja olen yrittänyt todistella kokoajan itselleni, että kyseessä on vaan joku ohi menevä huuma, ja niin se aina välillä meneekin, mutta palaa aina uudelleen...mitä teen??
Onko jollain samanlisia kokemuksia?? Tai siis tottahan on, mutta kirjoittakaan mitä teitte itse tilanteelle....
Meillä ei mene erityisen huonostikkaan, vaan minun osaltani rakkaus on hävinnyt.
En tiedä miten, mutta kun haaveilen vaan kokoajan uudesta kumppanista, ja kuinka ruoho olisi aidantakan vihreämpää...
En ole pettänyt vaimoani neljän aviovuoden aikanamme, enkä sitä edeltäneenä 8 seurusteluvuotena.Nyt tekee mieli kuitenkin kokoajan nuorempaa naista..en tiedä miksi.
Olen ajatellut, että näin pääsi käymään, koska olimme niin nuoria kun rupesimme seurustelemaan, mutta kun en tiedä onko tuokin vaan itselleni ajautunut tekosyy.
Mutta sitten se itse asia, eli aina kun ajattelen ottavani puheeksi asian, rupean keksimään itselleni syitä siirtää asiaa myöhemmäksi, ja niin naurettavaa kuin se onkin, ajattelen mitä muut omaisemme ja tuttavamme asiasta ajattelevat..tiedän itsehän suhteessa olen eivätkä he, mutta kun ihminen on mikä on.
Olen myös erittäin hyvissä väleissä appiukkooni/anoppiini, myös se tekee asiasta vaikeamman.
En kuitenkaan ole tyytyväinen nykyiseen suhteeseeni, ja olen yrittänyt todistella kokoajan itselleni, että kyseessä on vaan joku ohi menevä huuma, ja niin se aina välillä meneekin, mutta palaa aina uudelleen...mitä teen??
Onko jollain samanlisia kokemuksia?? Tai siis tottahan on, mutta kirjoittakaan mitä teitte itse tilanteelle....
Vastaukset 14
Vanhimmat
kuitenkin vaimollesi mistäs tiiät ettei hän mieti samaa??
tai että eron syy tulisi vaimollesikin selväksi että ei ns "myrskysästi" tarvitse erota.
mutta väärin siinä tekee toista kohtaan jos ei enään tunteita. (mut voi olla huuma tai raaka tosiasia) joskus ne kait tunteet loppuu voi olla arkeakin..
ja joskus ero voi jopa parantaa suhdetta:) tai kokeilu itsensä löytämiseksi.. kun sitten huomaakin että eipä se kumppani nyt sen hullumpi ollutkaan.
mut jos tunteet on lopussa pitäisi sitä tehä jotain. vaikka sitten toisen takia vaikka kipeetä tekisi. ja miettiä mikä nuoremmassa naisessa viehättää että mikä siitä kumppanista olevinaan sitten puuttuu.
olen samaa mieltä edellisen kirjoittajan kanssa.kannattaa puhua.tilanne ei ole reilu vaimoasi kohtaan eikä myöskään itseäsi kohtaan.itselläni on harvinaisen avoin suhde avopuolisoni kanssa ja hän on avoimesti puhunut vastaavanlaisista tunteista.hän on vuoden vanhempi kuin sinä ja olemme yhdessä epäilleet sen johtuvan myös kolmenkympin lähestymisestä.hän täyttää jo kohta 31 ja aika ajoin vieläkin hänellä on näitä tuntemuksia.naisille haluan antaa sellaisen ohjeen että kun miehenne tulee näitä tälläisia juttuja teille puhumaan niin koittakaa suhtautua asiaan ymmärtäväisesti.olkaa ihminen ihmiselle vaikka se vaikealta tuntuukin.:)voi myös yrittää kuunnella "ulkopuolisena".on tärkeää että parisuhteessa voi puhua ihan mistä vain..melkein niin kuin kaverille..kumppaneitahan sitä kuitenkin pitää myös olla.:)kannattaa puhua vaimosi kanssa.aloita keskustelu varovaisesti sillä jos hänellä ei ole tästä hajuakaan voi se tulla täysin yllätyksenä.se miten asian esität merkitsee myös paljon.jos esität asian syyttelevästi tuskin hyvää seuraa.luulenpa että hän on kuitenkin onnellinen että luotit häneen ja suhteeseenne sen verran että uskalsit avautua.zemppiä sinulle kovasti ja jos ei muuta niin kyllä asiat aina suttaantuu suuntaan tai toiseen.toivottavasti hoidat asiat rehellisesti ettei asia jää vaivaamaan vuosien päähän.:):)
Tuohon tunnepuoleen en osaa kommentoida,kerron vain oman karvaan kokemukseni.15 vuotinen avioliittomme oli arkinen,tyydyttävä mutta musta tuntui että se jokin oli kadonnut,jokainen ulkopuolinen nainen,jopa kaupan kassa,tuntui haluttavalta. Eroa miettiessä tein syrjähypyn josta jäin kiinni ja vaimo haki eron. Erosimme ns. sovussa.
38 vuotiaana koin saaneeni uuden mahdollisuuden ja jokainen juuri finneistään eroon päässyt naisenalku sai sydämen läpättämään ja polvet vapisemaan,ja mikä hienoa,vientiä oli,naisia tuli ja meni.
40 vuotiaana menin umirakastuneena pikavauhtia naimisiin 16 vuotta nuoremman naisen kanssa. Oli kiva kavereille näytellä ja tunsin itsenikin nuoreksi. Pian selvisi että nuorikollani ei ole käsitystäkään mitä tarkoittaa avioliitto ja uskollisuus. Ikäeromme oli niin suuri ettei tuntunut yhteistä säveltä löytyvän,ystävät,kokemukset,muistot ajoista olivat niin erilaisia,samoin periaatteemme.
Avioliittomme oli yhtä riitaa ja valehtelua pettämisineen. Olin vain huvitusten maksaja. Yritin jatkaa avioliittoamme koska meillä ei ollut avioehtoa enkä halunnut omaisuuttani jakaa. Lopuksi hän muutti ikäisensä miehen luo ja haki eroa.
Ero tuli maksamaan hel....tisti ja vain lakimiehet rikastuivat. Jouduin myymään firman,menetin melkein kaiken omaisuuteni ihmiselle joka ei ollut ikinä tehnyt päivääkään niiden eteen työtä,mutta nyt saa nauttia niistä vaihtuvien mieskavereidensa kanssa.
43 vuotiaana sain taas uuden alun,tahtomattani,ilman rahaa,ilman työtä. Yksikään nainen,iästä riippumatta,ei vilkaisekaan päälleni,saati olisi kiinnostunut. Edelleen pidän itsestäni huolta,sekä kunnostani että ulkonäöstäni,mutta raha ja valta puuttuu enkä ole nähtävästi enää haluttava.
Näin ei käy kaikille,mutta tämä on myös yksi mahdollisuus kun miettii onko ruoho vihreämpää aidan toisella puolella.
Jälkiviisaus on typerää,näin olen aina sanonut,mutta tässä tapauksessa,jos saisin palata takaisin ensimmäiseen avioliittooni ja vaimoni luo,juuri siihen aikaan kun mietin eroa ja tasan tarkkaan näillä tiedoin ja kokemuksin,niin tekisin kaikkeni sen avioliiton eteen ja vaimoni saisi tuntea olevansa elämäni kuningatar. Nyt tiedän että mulla oli hyvä avioliitto ja mahtava vaimo. Tässä voin sanoa kasvojani menettämättä että kadun ja kadun niin he...tisti,oikeassa elämässä sitä en myönnä. Joku täällä kerran sanoikin että ei tiedä mitä hyvää omistaa ennen kuin sen menettää.
Tää viesti oli, niin kummalta kuin kuulostaakin, lohdullista lukea. Mä olen se toinen osapuoli, ei tässä mutta toisessa vastaavassa jutussa. Mies halusi erota kun ajatteli että elämä on sellainen supermarketti, kyllä sieltä aina parempi löytyy. Joskus sellainen shoppailuasenne elämään on pakko lopettaa ja alkaa elämään sitä elämää joka käsissä on. Et jos jostain kuitenkin löytyis parempi, on aina se ajatus takaraivossa näillä ihmisillä. Mikään ei kelpaa, johtuisko siitä ettei itse kelpaa itselleen, jos mä olen valinnut tuon niin siinä täytyy olla vikaa. Aina voi löytyä parempi mutta eikö tämä ole juuri minulle juuri hyvä? Ja jos ei niin miksi ei? Onko syy sittenkin itsessä, ei osaa haluta mitä saa, vaikka saisi mitä haluaa. Sitä aina pelkää hylätyksi tulemista enemmän kuin kuolemaa, ja sitten kun todella niin tapahtuu, toinen hylkää, lakkaa rakastamasta vaikka olit sille joskus elämän nainen, niin sitten se vain tapahtuu. Siinä sitä ollaan eikä mennyttä saa takaisin kumpikaan. Ei nyt eikä sitten. Ja jotain on peruuttamattomasti hajalla.
Olen juuri eronnut. Kehottaisin ensin rehellisesti puhumaan kumppanin kanssa ja etsiytymään tarvittaessa vaikka terapiaan. ERo ei ole ensimmäinen ratkaisu, eikä välttämättä oikea.Meillä kysymys ei ollut rakkauden puutteesta, vaan hankalista yhteensattumista, joka teki yhdessäelämisen mahdottomaksi. Jos et enää rakasta, niin kehottaisin lähtemään, kun vielä on mahdollista. Ei elämää kannata hukata huonossa, epätyydyttävässä tai muuten hankalassa suhteessa. Onnellinen pitää olla!
Voin kertoa, että sydämeni huutaa tuskaa ja kaipuu on kova. Sovimme erotessa, että yritämme saada asiat kuntoon, mutta siihen ei kannata tuudittautua. Hyvät viedään käsistä ja niin kävi myös nyt. Mies löysi uuden lohduttajan, kun ei kyennyt olemaan yksin. Minä jäin naivisti uskoin asioiden korjaantuvan, mutta toisin kävi. Tosin mitä likaisemmaksi tämä ero ja tieto uudesta on käynyt, sitä vakaammin vaikka kipeesti olen päättänyt, että tämä oli minunkin kannalta paras ratkaisu.En tiedä auttoiko tämä yhtään. Itse olisin ehkä sinnitellyt pitempään ja yrittänyt vielä jotain. Tilanne oli patissa ja ratkaisu muuttaa oli luonnollinen. Nyt tietysti mietin, oliko se välttämättä oikea. Mutta toisaalta olen miettinyt, että mikäli rakkauden päästää menemään, niin se tulee takaisin, jos toisesta siltä tuntuu.Ei saa olla liian ylpeä kertomaan toiselle, että on ikävä.
... ja opiksi ... avioehto syytä tehdä, aina ... ja molempien (jos olisitkin ollut komeasti velkainen, olisi se myös laskettu lapsiraasun tappioksi tasingossa)
Moikka,
On pakko vastata tähän sun viestiin. Olen itse 26 vuotias nainen, jonka miehellä oli suunnilleen samat tunteet kun sulla. Olemme olleet yhdessä nuoresta saakka ja naimisissa muutaman kuukauden.
Ja eräänä päivänä sain hänet kiinni "pettämisestä". Joka siinä vaiheessa ei ollut paljon pusua ja henkisellätasolla pettämistä kummempaa. Mutta muuttui pian paljon enemmäksi. Rakkaus vain oli kuollut oli hänen selityksensä, hän ei tuntenut enää intohimoa minua kohtaan.
Hän ei ollut kuitenkaan sanonut minulle mitään tunteistaan vaan, ostimme talon, menimme naimisiin viime kesänä ja suunnittelimme lapsen hankkimista. Nyt tilanne on se että hän muutti joulun alla pois kotoa (ihastuksensa luokse, jonka tosin on jo jättänytkin) ja nyt on jo avioeropaperit laittanut vireille.
Kaiken kaikkiaan aikaa on nyt kulunut 1,5kk kun sain hänet kiinni ja asia paljastui. Tuo toinen nainen sai hänen silmänsä aukeamaan omille tunteilleen, tilanteelle. Se ei ollut suurta rakkautta, ihastus joka sai pään pyörälle ja antoi viimeisen silauksen hänen jo tekemälleen päätökselle lähteä, jättää minut. Minulta on mennyt kaikki, myös usko ja luottamus ihmisiin ja rakkauteen, luottamukseen ja rehellisyyteen. Jopa usko itseeni.
Jos sinulla todella on paha olo, tunne ettet vaimoasi enää rakasta, niin KESKUSTELE asiasta hänen kanssaan. Kerro miltä sinusta tuntuu ja miettikää voiko asialle vielä tehdä jotain. Tuntuu niin raa'alta ajatella että vain eräänä päivänä voi puoliso ilmoittaa rakkauden kuolleen. Ei rakkaus kuole hetkessä. Ja jos parisuhteessa eletään tulisi asioista voida kekustella, myös niistä kipeistä asioista. Jos ei mitään sano ei mikään asia myöskään voi parantua.
Minusta tuntuu HYVIN pahalta tällä hetkellä senkin vuoksi kun en ole nähnyt kuinka huonosti mieheni on voinut, koska hän ei ole voinut tunteistaan kanssani keskustella. Ja nyt hän on jo laittanut avioeropaperit vireille, vasta 5kk häiden jälkeen. Menee talo myyntiin, auto lähtee alta ja nyt viikonlopun aikana minun pitää muuttaa pois meidän kodistamme. Tuntuu käsittämättömältä että toiselta vaan vedetään matto jalkojen alta. Varoittamatta.
Ketään ei voi pakottaa rakastamaan, niin se vaan on. Mutta asioista täytyy voida keskustella, mahdollisesti yrittää parantaa asioita. Rakastua uudelleen, sitähän se parisuhde on. Ei sitä voi kokoaikaa tuntea järjetöntä rakkauden tunnetta kumppaniaan kohtaan. Alkuhuuma on alkuhuumaa joka arjen tieltä väistyy aika nopeasti. Eikö? Jokaisessa ihmisessä on omat hyvät ja huonot puolensa ja arki astuu esiin JOKAISESSA parisuhteessa.
Oletko jutellut tunteistasi kavereidesi tms. kanssa? Lähtekää juttelemaan jollekkin ulkopuoliselle, jos se auttaisi?
Mutta ennenkaikkea neuvon sinua olemaan rehellinen vaimoasi kohtaan. Itse joudun pohtimaan kuinka kauan olen elänyt valheessa, miten pitkään olen ollut niin sokea etten tilannetta ole tajunnut..?
Taisi tulla aika sekava sepustus, mutta töiden keskellä kiireessä joudun kirjottelemaan.
Ei muuta kun paljon voimia teille molemmille.
Ex-vaimoni kanssa tunteemme kuolivat, tai muuttuivat lähinnä ystävyydeksi ja erosimme yli 10 vuoden jälkeen. Kuitenkin meillä on vain yksi elämä mitä elää ja se kannattaa elää niinkuin hyvältä tuntuu ( tietenkin satuttamatta muita ). Olen ollut paljon onnellisempi eron jälkeen ja exän kanssa olemme edelleen hyviä ystäviä. Molemmilla on uusi kumppani. En tietenkään neuvo sinua eroamaan, tuntematta tapausta ja muutenkaan, pitää vain tehdä niinkuin sydän sanoo. M36
Hei!
Tiedän niin hyvin miltä sinusta tuntuu. Olen itse pohtinut eroa jo kauan ja se vain tuntuu niin vaikealta ottaa puheeksi. Pahinta tilanteessa on se, että kun ei enää edes halua yrittää uudelleen.. Toivon sinulle rohkeutta ja voimia. Uskon, että löydät oikeat sanat ja oikean hetken ratkaista asia. Johonkuhun ero aina sattuu mutta ellet tee mitään niin se johon sattuu olet sinä itse... Voimia meille molemmille.. :o)
Kiitos kaikille vastanneille, ja neuvojaan/ tuntemuksiaan puranneille.
Paljon voi näköjään ihminen oppia keskustelupalstojenkin kautta.
Olen luvannut itselleni koota itseni, ja ottaa asian vaimoni kanssa puheeksi.
Se vaan, että aina tuntuu olevan "väärä hetki" puhua asiasta, ja on paljon helpompaa siirtää sitä...samalla myös muita murheita.
Nyt kuitenkin teen sen, jo tällä viikolla, kävi miten kävi. Toivottavasti hyvin.
Se vielä, että kun puhuin nuoremmasta naisesta...en tiedä mikä minua nuoremmissa kiinnostaa, ne ovat vaan näitä ihmisen tunteita. Ja kyseessä ei tietystikkään olisi alaikäinen, en mä sentään pervo ole.
Sen vielä sanoisin, että kun näitä kaikkien kirjoituksia täällä palstalla lukee, niin tuntuu tuo 30-kympin kriisi olevan ihan oikeesti totta.
Niin itselläni, kuin monella muullakin täällä tuntuu olevan juuri 30-ja risat ikää.
Siitä huolimatta...Kevät tulee, olkaamme edes siitä onnellisia!! =O) Tsemppiä kaikille!
Vaikeita asioita on niin älyttömän helppo siirtää. Itse ainakin huomaan ajattelevani esim. sellaisia asioita, että mitä jos tilanne muuttuu vielä paremmaksi jne.. Tätä ajatusta olen pyöritellyt jo 7 vuotta... Ehkä jostain minäkin saan vielä rohkeuden tuntea taas jotain muutakin kuin epätoívoa ja itseinhoa. Kaksihan siihen tangoon tarvitaan, minä vain en enää halua seurata askelissa miestäni. Voimia sinulle.
Onko teillä vaimon kanssa lapsia? Jos on, neuvoisin sinua selvittämään välinne ja tekemään kaikkenne suhteenne eteen. Ero voi olla tuhoisaa osalle lapsista. Tahdot varmasti parasta lapsillesi.
älä roiku suhteessa jossa et itse ole onnellinen.siinä ei ole mitään järkeä!
Minulla on aivan sama tilanne. Itse olen 27v mies ja tuntuu vain siltä, että suhde vaimooni on ollut jo pidemmän aikaa enemmän kaveripohjaista kuin todellista rakkautta.
Aina voi tietysti sanoa, että eihän mikään avioliitto ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Ei ole ei, mutta ei se mielestäni saisi viedä tunteita mennessään.
Olen siis ihastunut toiseen naiseen ja nyt harkitsenkin eri vaihtoehtojani. Ero se vain pyörii mielessä. Mutta kuinka sen voi tehdä? Tuntuu siltä, että saan 50 ihmisen vihat päälleni, jos ilmoitan haluavani eron. Vaimoni sydän särkyy täydellisesti, hänen sukulaisensa tulevat vaatimaan päätäni vadille jne... onko siis parempi, että kärsin yksin kuin se, että kaikki 50 ihmistä kärsivät?