Ystävyyden tai kaveruuden rakentaminen sellaiselle pohjalle että ollaan joko seurusteltu lyhyesti tai pitkään, tai todettu treffeillä että ei aleta seurustelemaan on hullun hommaa. Yhden ainoan luotettavan ystävän olen tällä tavalla saanut, ja hänetkin menettänyt. Hän nimittäin oli eka eksäni, joka kuoli (mahdollisesti oman käden kautta, en uskaltanut kiusata hänen äitiään utelemalla asiasta tarkemmin kun hän siitä kertoi).
Toinen eksäni jätti minut lähes 13 v kestäneen suhteen jälkeen, kahviteltuaan puoli vuotta opiskelijakaverinsa kanssa. Piti päästä vaihtamaan muijaa. Mies kovasti alleviivasi kaveruuttamme. Oltiin ilmeisesti jopa takautuvasti kavereita, eli oli oltu hänen mielestään kavereita jo ennen eroa. Itselleni tämä oli yllätys, luulin olleeni parisuhteessa.
Kaveruus käytännössä oli sitä että aina kun hänellä ja uudella naisella tuli breikki, eksä ja minä tehtiin reissuja ja juteltiin. Kun em. naisen kanssa meni lopullisesti poikki, autoin eksää muutossa ja hän piti kai seurastani niin että sanoi että jos me emme ole kumpikaan löytäneet ketään kuusikymppisinäkään, niin aletaan asumaan yhdessä kavereina. Aikanaan eksä sitten löysi taas jonkun naisen, ja menetti tämänkin. Minuun hän oli s-postiyhteydessä harvakseltaan. Lopulta väli oli useampia kuukausia, ja tässä kun laitoin postia että äitini on sairastunut vakavasti, mies ei ole reagoinut siihen millään tavoin.
Vuosi sitten tutustuin erääseen mieheen jolle jouduin sanomaan (useampaankin kertaan) että en valitettavasti voi ajatella suhdetta hänen kanssaan. Mutta hänenkin tahdostaan (ei siis minun pakottamanani) olemme olleet kavereita. Kun viimeksi kävimme kahvilla kerroin äidistäni, ja sen koommin en ole kuullut tästäkään miehestä.
Taannoin kävin treffeillä miehen kanssa joka oli jo etukäteen sanonut että voidaan olla pelkkiä kavereitakin. Jouduin toteamaan että näin onkin, mutta hän silti ehdotti yhtä luontoreissua jommoista olen kovasti toivonutkin. Sanoi että suunnitellaan asiaa myöhemmin. Tämän jälkeen laitoin hänelle vielä postia, johon hän ei ole vastannut. En kehtaa tivata että onko hän päättänyt häipyä yhteydenpidosta, vai onko niin ettei hänelle saa enää postia laittaa, vaikka sovittiin että ollaan kavereita.
Miehet jotka itse ovat tahollaan treffien jälkeen päättäneet että en kiinnosta heitä tarpeeksi ovat melkein kaikki sanoneet tapaamisen lopuksi ”pysytään yhteyksissä”. Kukaan ei ikinä sano suoraan tavatessa että en ole heidän tyyppiään tms. Mutta miksi höpistä mistään yhteyksissä pysymisistä, kun ei pysytä? En minä keneltäkään semmoista edellytä. Onko muka mieleni jotenkin parempi kun luvataan hölynpölyä? Ilmeisesti noiden sanojien oma mieli on. En ole ihminen joka alkaa riehua ja räyhätä jos käy ilmi etten jotakuta kiinnosta. (Toisin kuin esim. eksän yksi treffiehdokas, nainen siis, joka oli sanonut että ”tätä sä jätkä vielä kadut” kun mies oli ilmoittanut ettei valitettavasti tulekaan tapaamiseen.)
Jos kavereita vain mitä tahansa muuta kautta löytyy, niin seurustelukumppanin etsinnästä tai seurusteluyritysten jälkeen ei näitä kavereita kannata edes kuvitella keräävänsä. En minäkään kuvitellut, mutta hyväuskoisena hölmönä saatan uskoa mitä miehet keksivät sepittää.
Toinen eksäni jätti minut lähes 13 v kestäneen suhteen jälkeen, kahviteltuaan puoli vuotta opiskelijakaverinsa kanssa. Piti päästä vaihtamaan muijaa. Mies kovasti alleviivasi kaveruuttamme. Oltiin ilmeisesti jopa takautuvasti kavereita, eli oli oltu hänen mielestään kavereita jo ennen eroa. Itselleni tämä oli yllätys, luulin olleeni parisuhteessa.
Kaveruus käytännössä oli sitä että aina kun hänellä ja uudella naisella tuli breikki, eksä ja minä tehtiin reissuja ja juteltiin. Kun em. naisen kanssa meni lopullisesti poikki, autoin eksää muutossa ja hän piti kai seurastani niin että sanoi että jos me emme ole kumpikaan löytäneet ketään kuusikymppisinäkään, niin aletaan asumaan yhdessä kavereina. Aikanaan eksä sitten löysi taas jonkun naisen, ja menetti tämänkin. Minuun hän oli s-postiyhteydessä harvakseltaan. Lopulta väli oli useampia kuukausia, ja tässä kun laitoin postia että äitini on sairastunut vakavasti, mies ei ole reagoinut siihen millään tavoin.
Vuosi sitten tutustuin erääseen mieheen jolle jouduin sanomaan (useampaankin kertaan) että en valitettavasti voi ajatella suhdetta hänen kanssaan. Mutta hänenkin tahdostaan (ei siis minun pakottamanani) olemme olleet kavereita. Kun viimeksi kävimme kahvilla kerroin äidistäni, ja sen koommin en ole kuullut tästäkään miehestä.
Taannoin kävin treffeillä miehen kanssa joka oli jo etukäteen sanonut että voidaan olla pelkkiä kavereitakin. Jouduin toteamaan että näin onkin, mutta hän silti ehdotti yhtä luontoreissua jommoista olen kovasti toivonutkin. Sanoi että suunnitellaan asiaa myöhemmin. Tämän jälkeen laitoin hänelle vielä postia, johon hän ei ole vastannut. En kehtaa tivata että onko hän päättänyt häipyä yhteydenpidosta, vai onko niin ettei hänelle saa enää postia laittaa, vaikka sovittiin että ollaan kavereita.
Miehet jotka itse ovat tahollaan treffien jälkeen päättäneet että en kiinnosta heitä tarpeeksi ovat melkein kaikki sanoneet tapaamisen lopuksi ”pysytään yhteyksissä”. Kukaan ei ikinä sano suoraan tavatessa että en ole heidän tyyppiään tms. Mutta miksi höpistä mistään yhteyksissä pysymisistä, kun ei pysytä? En minä keneltäkään semmoista edellytä. Onko muka mieleni jotenkin parempi kun luvataan hölynpölyä? Ilmeisesti noiden sanojien oma mieli on. En ole ihminen joka alkaa riehua ja räyhätä jos käy ilmi etten jotakuta kiinnosta. (Toisin kuin esim. eksän yksi treffiehdokas, nainen siis, joka oli sanonut että ”tätä sä jätkä vielä kadut” kun mies oli ilmoittanut ettei valitettavasti tulekaan tapaamiseen.)
Jos kavereita vain mitä tahansa muuta kautta löytyy, niin seurustelukumppanin etsinnästä tai seurusteluyritysten jälkeen ei näitä kavereita kannata edes kuvitella keräävänsä. En minäkään kuvitellut, mutta hyväuskoisena hölmönä saatan uskoa mitä miehet keksivät sepittää.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Keveyttä elämään. Kannattaa opetella päästämään henkisesti irti noista ohareista, niitä kaikille tulee.
Äidin kuolemasta ja muista elämän raskaista asioista kannattaa puhua ihmisille, jotka ovat olleet ystäviäsi on pitkään. Uusia ihmisiä elämäänsä hyväksyessään sitä herkemmin hylkää ne, joiden aistii voivan viedä energiaa... kun taas jos pohjalla on pitkä pätkä yhteistä jaettua iloa ja positiivisuutta, raskaatkin vaiheet jaksaa kulkea rinnalla. Uutta ystävyyttä ei aloiteta avautumalla elämän raskaudesta.
Jos ystävää, jonka kanssa raskaista asioista voi puhua ei ole, kannattaa jutella ammattilaisille tai hakeutua vaikka johonkin läheisensä menettäneiden vertaistukiryhmään.
Tsemppiä.
Oltiin reilu puoli vuotta tunnettu sen miehen kanssa joka ei ole enää ottanut yhteyttä puhuttuani äitini vakavasta sairaudesta. Ko. mieheltä oli isoäiti kuollut, että ehkä hän koki että jotenkin "vien hänen juttunsa" kun puhun omasta murheestani kun äitini EI ole edes kuollut (ja toivottavasti ei vuosiin kuolekaan, mutta pelkään että kun on ollut puhetta että elämää on jäljellä "kuukausia tai vuosia", hän tarrautuu siihen kuukausisanaan ja se riuduttaa hänet...) Toinen mies johon tutustuin syksyllä olisi enempi sellainen jonka kanssa pystyn keskustelemaan, mutta vain netin kautta koska asumme aika kaukana toisistamme. Ja eikös häneltä juuri kuollut oma äiti, joten hän ei ehkä jaksa kuulla aiheesta - siksi yritänkin olla mainitsematta hänelle kovin paljoa tilanteestani).
Isäni kuoli 1994 ja silloin tuntui että töissä minut eristettiin täysin. Ainakin yksi työkaveri joka oli jutellut kanssani lopetti sen kokonaan. Oli tosin lama ja hommia paahdettiin hiki otsalla, mutta kuitenkin jäi syvä pettymys siitä että olin kuin ruttotautinen. Toisaalta silloin - kas kummaa - kävi niin että lyhyen ajan sisällä saman osaston useammalta työntekijältä kuoli joku läheinen. Tästä taas sitten minulle tulee sellainen olo kuin omat tunteeni jotenkin mitätöitäisiin, kuin ei saisi surra kun "on sitä surua muillakin". Tämän vuoksi ajattelen että ehkä kaksi kaveriani ei halua kuulla tuskistani oman tragediansa vuoksi.
Mitään pidemmän linjan kavereitahan ei ole. Tai oli se eksä, jonka kanssa tosiaan oli vaihdettu postia harvakseltaan vielä jokunen vuosi eron jälkeen, mutta joka ei nyt ole sanonut juuta ei jaata tilanteeseeni. Kun hän aikoinaan jätti minut, se hänen uusi naisensa oli kuulema todennut tälle miehelle että "sinä et ajattele ketään muuta kuin itseäsi". Ehkä tuo nainen näki heti jotain mitä minä en tajunnut 12 v jälkeenkään.
Olen jo aikoinaan ollut 6 v mielenterveystoimiston asiakkaana masennuksen ja ahdistuksen takia, enkä koe että olisin mitään olennaista sitiä irti saanut. Uutta rupeamaa en oikein jaksaisi. Paikkakunnallani on mielenterveysyhdistys, mutta se on kk-kaupalla kesätauolla, ja lisäksi porukka siellä on niin paljon minua vanhempaa etten oikein tunne kuuluvani heihin. Kaikki juttelevat keskenään kuin vanhat kaverit ja tietävät toistensa asiat, ja minä tunnen itseni ulkopuoliseksi. Sama erillisyyden tunne on kyllä vaivannut oikeastaan koko elämäni ajan.
Äitini on viimeinen oikeasti läheinen ihminen minulle, ja jos hänetkin menetän niin kyllähän sitä väkisinkin vähän miettii että mitä hemmetin järkeä koko elämässä on.
Mee vaiks Syyriaan omatoimilomalle. Suhteellisuudentajua luulis löytyvän. Voihan masis ja nyyhky sentään.
Ei onnistu en saa yhtä naista ymmärtämään tätä silti pyytää kaveriksi. Ei suhteilun jälkeen onnistu millään. Kyselee itsestään selviä Ironista miten menee? Just joo .....
Siis kuka tuossa pyysi kaveriksi ketä? Saa pyytää, saa myös kieltäytyä. Itse toivon vain sitä että siitä mistä on puhuttu, pidetään kiinni. Eikä sanota yhtä ja tehdä toista.
Ihmiset kuvittelevat ilmeisesti olevansa jotenkin erinomaisempia kun he tapaamisen hetkellä lupailevat suut silmät täyteen kaikkea mahdollista. Ja se on niin helppo sitten vaan aloittaa mykkäkoulu, katkaista yhteydet, sanomatta suoran ja selkärangan omaten että tarkemmin ajatellen olen tullut siihen tulokseen ettei meidän kannata olla yhteyksissä.