Olin aikaisemmin melko lailla ylipainoinen (168cm/87kg), mutta viis vuotta sitten iski yli-inhimillinen itseinho. Sen voimalla aloitin hölkkäämisen, laihdutin, ja olen siitä asti pysynyt mitoissa 168cm/57kg.
Ei siis pitäisi olla mitään ongelmaa. Kroppa on suht hyvännäköinen eikä kaksoisleuasta oo jäljellä kuin ikävät muistot. Enää en ehdi juoksemaan kovin usein, joten systeemi toimii niin että sallin itselleni herkkuja vain viikonloppuna, muina päivinä kirjaan kalorit tuikitarkasti ylös. Jopa niin tarkasti, että siitä on tullut pakkomielle. Tää on varmaan täysin NAURETTAVAA, mutta välillä en saa unta kun lasken kaloreita vielä sängyssäkin ja pelkään, että olen laskenut väärin ja syönyt enemmän kuin on sallittu. Kalenterisivut on numeroita täys. Tiedän. Aika säälittävää. Ihan kuin elämässä ei olis muuta murehdittavaa. Minussa kiteytyy loistavasti koko typerän, turhamaisen, mediaihanteiden manipuloiman kulttuurin kuva.
Viikolla olen yleensä huonolla tuulella, väsyttää ja vituttaa ihan kaikki. Pienetkin asiat ärsyttää. Viikonloppuna palaan taas normaaliin, kun ei tartte laskea joka ateriaa.
Oma mokahan se tietty on. Mitäs nälkiinnytän itteeni. Ainut vaan, etten uskalla olla itelleni yhtään armollisempi, koska pelkään paisuvani entisiin mittoihin. Toisaalta, viime aikoina on ruvennut sen verran kyrsimään tämäkin elämäntapa, että tekis mieli antaa periksi ja palata iltasyömiseen ja suklaavälipaloihin. Joskus tuntuu, että ylipainoisena oli parempi olo, vaikka miehiltä ei saanutkaan huomiota, vaikka inhosikin kaksoisleukaansa ja vaateostoksilla käymistä ja lehtien huippumalleja.
En tiedä, tuskin tämä tästä miksikään muuttuu. Välillä kyllä mietin, että jos mulla olis tarpeeksi rohkeutta, niin söisin milloin ja mitä haluaisin ja rupeaisin harrastamaan ruuanlaittoa ihan tosissaan. Olen aina ollut kiinnostunut siitä. Mutta miksi kokkaamaan, kun ei voi syödä muuta kuin kevytsafkaa.
Todellinen minäni on luultavasti kyökissä kohkaava julmetun iso muija. Valitettavasti mulla ei ole rohkeutta olla semmoinen. Onko kukaan muu miettinyt tämmöisiä?
Ei siis pitäisi olla mitään ongelmaa. Kroppa on suht hyvännäköinen eikä kaksoisleuasta oo jäljellä kuin ikävät muistot. Enää en ehdi juoksemaan kovin usein, joten systeemi toimii niin että sallin itselleni herkkuja vain viikonloppuna, muina päivinä kirjaan kalorit tuikitarkasti ylös. Jopa niin tarkasti, että siitä on tullut pakkomielle. Tää on varmaan täysin NAURETTAVAA, mutta välillä en saa unta kun lasken kaloreita vielä sängyssäkin ja pelkään, että olen laskenut väärin ja syönyt enemmän kuin on sallittu. Kalenterisivut on numeroita täys. Tiedän. Aika säälittävää. Ihan kuin elämässä ei olis muuta murehdittavaa. Minussa kiteytyy loistavasti koko typerän, turhamaisen, mediaihanteiden manipuloiman kulttuurin kuva.
Viikolla olen yleensä huonolla tuulella, väsyttää ja vituttaa ihan kaikki. Pienetkin asiat ärsyttää. Viikonloppuna palaan taas normaaliin, kun ei tartte laskea joka ateriaa.
Oma mokahan se tietty on. Mitäs nälkiinnytän itteeni. Ainut vaan, etten uskalla olla itelleni yhtään armollisempi, koska pelkään paisuvani entisiin mittoihin. Toisaalta, viime aikoina on ruvennut sen verran kyrsimään tämäkin elämäntapa, että tekis mieli antaa periksi ja palata iltasyömiseen ja suklaavälipaloihin. Joskus tuntuu, että ylipainoisena oli parempi olo, vaikka miehiltä ei saanutkaan huomiota, vaikka inhosikin kaksoisleukaansa ja vaateostoksilla käymistä ja lehtien huippumalleja.
En tiedä, tuskin tämä tästä miksikään muuttuu. Välillä kyllä mietin, että jos mulla olis tarpeeksi rohkeutta, niin söisin milloin ja mitä haluaisin ja rupeaisin harrastamaan ruuanlaittoa ihan tosissaan. Olen aina ollut kiinnostunut siitä. Mutta miksi kokkaamaan, kun ei voi syödä muuta kuin kevytsafkaa.
Todellinen minäni on luultavasti kyökissä kohkaava julmetun iso muija. Valitettavasti mulla ei ole rohkeutta olla semmoinen. Onko kukaan muu miettinyt tämmöisiä?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Tilanteesi vaikutta sen verran huolestuttavalta, että pitäisiköhän sinun oikeasti mennä juttelemaan lääkärin kanssa asiasta? Nimittäin tuo voi johtaa anoreksiaan, jonka lopputulos tiedetään mikä sitä ei hoideta.
Minullakin on lihomis kammo tai ainakin oli. Olen kylläkin aina ollut normaalipainoinen(161/51), mutta kuitenkin pelkään lihovani. Olen erittäin aktiivinen liikkumaan ja katson tarkasti mitä syön(syön kyllä joka päivä karkkia). Oma kammoni meni jo siihen vaiheeseen, että aloin syömään ulostuslääkkeitä aina kun olin syönyt jotakin lohottavampaa. Pääsin "eroon" kammostani polttamalla kaikki vihkoni, joihin olin kirjannut päivittäiset kalorini ja heittämällä lääkkeet roskiin. Se oli jämpti päätös. En halunnut muiden huomaavan bulimian oireita minussa, joten siihen se loppu.
luin viestejä ja löysin niistä paljon itseäni. olin n.3 vuotta sitten samankaltaisessa tilanteessa. (olen kuitenkin aina ollut normaalipainoinen.)
kävin 2 kertaa viikossa jumpassa ja lainasin kirjastosta "kalori" kirjoja ja kirjasin kaiken syömäni ylös, laskin jopa mandariinien ym. hedelmien kalorit. suoraan sanottuna kidutin itseäni, söin todella niukasti ja laihduinkin pari kiloa. tiesin tekeväni väärin. varmaan jotain kuukauden verran jatkoin tiukkaa linjaa. sitten löysin poikaystävän enkä enää "ehtinytkään" kirjata kaikkia syömisiäni ylös, mutta kuitenkin ajattelin mielessä päivän syötyjä kaloreita.
jossain vaiheessa aloitin e-pillereiden käytön ja lihoin n.52 kg -> n.58kg. silloin en enää harrastanut säännöllisesti liikuntaa, mutta kuitenkin harmittelin ns. ylimääräisiä kiloja (joita ei oikestaan silloinkaan ollut, pituuteni 164cm)
nyt olen taas aloittanut säännölliset liikunta harrastukset, ja painoni on pudonnut 2 vuoden sisällä takaisin n.51kg. osittain varmaan johtuu myös työstäni, jossa liikun lähes tauotta.
olen taas kuitenkin alkanut miettimään päässäni syötyjä kaloreita, varsinkin silloin kun olen herkutellut.
todellakin tiedostan että tämä ei ole tervettä käytöstä, ja tällaisia kalori lasku kausia tulee aina silloin tällöin ja sitten ne taas menevät ohi.
ruokaa kuitenkin syön monipuolisesti.
aamiainen, lounas, (välipala), lounas ja iltapala
eli mitään anoreksia vaaraa minulla ei ole.
nyt olen kuitenkin päättänyt että kaloreiden laskemiset saa riittää. syön monipuolisesti, harrastan liikuntaa ja herkuttelen 1-2 krt viikossa. laihtua en halua, vaan pikemminkin saada "kiinteyttä" ja lihaksia.
ja te jotka ajattelette että on siinäkin taas yksi laihuliini, niin minulla on myös todella vilkas aineenvaihdunta, eli en lihoa ehkä niin herkästi kuin jotkut.
mutta zemppiä teille kaikille!
ja puhuminen esim. jollekin terapeutille kannattaa, ajoissa.
... kommenteistanne ja kokemuksistanne!
Terapeutilla käynti voisi kenties auttaa. Ongelmahan on nimenomaan psyykkinen, eikä ole päässyt vaikuttamaan fyysiseen terveyteen, ainakaan vielä. Enkä usko että tulee vaikuttamaankaan, sen verran usein pidän "lomapäiviä". Painoni ei ole pudonnut enää yli vuoteen, vaan on pysynyt samana.
Totaalinen repsahtaminen ja takaisinlihominen ei kannata, sen tiedän. Miksi luopuisin ihannepainosta nyt kun olen saavuttanut sen? Masentuisin entisestään kun vaatteet ei mahtuisi enää päälle.
Tiedän, että pitäisi lopettaa kalorien kirjaaminen ja löytää jonkinlainen "kultainen keskitie" eli syödä kohtuudella normaalia ruokaa. Pakkomielteestä pääsee varmaan vain pakottamalla itsensä. Pelkään vain, että normaalilla ruokavaliolla ollessani en voi enää pitää juhlapäiviä...
kai se on niin, että laihduttamisen rytmiin (tiukkojen päivien ja itsensä palkitsemisen vuorotteluun) tottuu niin täysin, ettei pääse tavasta irti.
Olen jo monta kertaa luvannut miehelleni lopettaa kalorien syynäämisen, koska mies sanoo että se on täysin hullua. Aina päätän, että lasken vain tämän viikon loppuun asti, ja sitten lopetan. Sitä seuraavalla viikolla päätän taas, että lasken vain tämän viikon loppuun asti, jne, loputtomiin. No, ehkäpä kokeilen kalenterin polttamista & pakotan itseni unohtamaan laskelmat.
Kaikkea hyvää vielä kerran kiitoksia vastauksista (on hyvä kuulla toisten kokemuksia, kun on märehtinyt näitä asioita itsekseen niin kauan)
oletpas aika niuhottaja joten säälittää todella.Sinun laisia kukkakeppejä näkee sankoin joukoin katukuvassa, ja uskoisin että miehet ei ainaskaan kuolaa perääsi ollenkaan sillä teikäläisiä on liian paljon.Mutta nyt nainen herätys ei se mitään jos painaa vaikka alle 90 kg ja on olemukseltaan ryhdikäs ja tyylikäs ja luonnollinen.Sinulla on ihanne pituutta joten vaatteetkin näyttävät kauniilta jos sinulla on massaa.Mutta läskien ei kyllä pidä roikkua, eikä kaksoisleukaa ole jos osaa hoitaa itseään vaikka painaa 100 kg.
90-100kilon paino on kyllä liian paljon naiselle, jos ei ole 180-190 pitkä.Oiskohan nyt niin että olet pikkusen kade?! naisilla jo yli 80 cm vyötäröllä on riski terveydelle ja 90 kilosella tuskin on alle sen...mut oikeessa oot että tuo ainainen kalorien laskenta on hoikalla tarpeetonta. Kyllä ne vaatteet ja peili näyttää jos on tullu liikaa.
Kuinkas kauan sul meni et sait 30kg pois? jos sais udella.
Huomasin just, että alkuperäisessä viestissäni on virhe. Olin painavimmillani 78-kiloinen, en 87-kiloinen, kuten kirjoitin.
Ihan 30 kiloa en siis pudottanut, mutta parikymmentä kuitenkin. Ekana vuonna (aloitin tammikuussa 2000) laihduin 63 kiloon, ja siitä pikkuhiljaa alaspäin, niin että seuraavan vuoden kesällä painoin 57. Ensimmäinen vuosi oli nopein ja tehokkain. Oikeastaan en tähdännyt alemmas kuin 63kg:n, mutta painoa lähti sen jälkeenkin, luultavasti sen takia, että lenkkeilin monta kertaa viikossa.
Hieno painonpudotus kuitenkin, itelleki riittäis tollanen tahti jos ei olis kauheesti pudotettavaa, mut sitä on nyt valitettavasti päässy kertymään monia monia kiloja nii täytyy yrittää hieman nopeempaa tahtia :) Mutta onneksi olkoon painonpudotuksesta. :)