Galluppi68

Itse olen eronnut, en ollut eroperheen lapsi. 70-luvulla erot oli vielä harvinaista herkkua, mutta tiesin kyllä ystävien eronneita vanhempia. Samalla ajattelin, että jos vanhempani eroaisivat, jäisin äidin luokse. Ei olisi ollut mikään katastrofi.

Se täytyy myös sanoa, että parisuhteen "rakentaminen" ja siitä "huolehtiminen" on keksitty vasta paljon myöhemmin kuin 70-luvulla. Samoin lasten "asettaminen etusijalle" on ollut trendikästä vasta pari vuosikymmentä. Liitot kestivät juuri siksi, että niistä ei vain erottu. Piste. Kärsimys oli hyväksyttävämpää kuin ero. Ja sitä riitti. Ainoa ero oli, ettei siitä puhuttu. Tabu mikä tabu.

Omaan erooni vaikutti vain ex ja minä itse. Ex muuttui vuosien varrella kovin kummalliseksi, vastakohdakseen.

Itse eronnut, enkä eroperheen lapsi. Aivan kuten "yksilönainen" kirjoitti, ei 70-luvulla ollut tapana erota. Eronneisiin suhtauduttiin negatiivisesti, eikä eroaminen ollut mikään vaihtoehto. Riitaisessa kodissa kasvaneena en oppinut tunnistamaan omia tunteitani. Opin olemaan kiltti ja erityisesti pyrin miellyttämään isääni, jonka positiivista huomiota tyttönä hain. Elettiin jatkuvasti riidan keskellä tai sen jälkeistä hanimuunia, teeskenneltiin onnellisia ja odotettiin milloin taas paukahtaa.

Itse valitsin miehekseni isäni kaltaisen emotionaalisesti sitotumiskyvyttömän miehen, jonka omanarvontunto oli olematon. Hänen hankala luonteensa tuntui turvalliselta. Yritin äitini tavalla miellyttää aikani, mutta suhde muuttui riitaiseksi. Eron jälkeen oivalsin itsekin olleeni aina emotionaalisesti hukassa. En tiennyt mitä aito rakkaus on ja olin tullut riippuvaiseksi ns. suurista tunteista. Nyt yritän itse paikata omien, vielä alaikäisten lasteni tunne-elämää avoimuudella ja läheisyydellä. Olen kohdannut nyt lähes viiden vuoden sinkkuaikailun jälkeen miehen, joka kanssa olen kohdannut omat vaikeuteni todelliseen läheisyyteen ja itseni ilmaisemiseen. Hän tykkää minusta sellaisena kuin olen ja olen onnellinen, että hän on haastanut minut.

Tuossa tulikin todella fiksuja vastauksia. Sama juttu, ei avioero kokemuksia. Ei ole sattumaa, kenen kanssa menee avioliittoon. Avioliitossa on pakko kohdata ne syyt, miksi tarvitsee ko. suhdetta, syyt lapsuudessa ja lapsuudessa opituista rooleista. Onni onnettomuudessa. Tässä esimerkki: Narsistinen ihminen löytää puolisokseen sen läheisriippuvaisen kiltin ihmisen, joka on lapsuuden perheessään tottunut auttamaan toisia ja tottunut siihen, että hänen tarpeensa on sivuutettu. Narsistinen puoliso joutuu kohtaamaan itseään (mikäli nyt yleensä mahdollista narsistiselle ihmiselle), kun vanhat keinot eivät enää tepsikään. Kuten aiemmin jo avonaisena -nimimerkki kirjoitti, läheisriippuvainen joutuu opettelemaan sen, että mitä on vastavuoroisuus tunnetasolla. Läheisriippuvainen on tottunut jakamaan myötätuntoa, mutta ei ole tottunut olemaan myötätunnon kohteena. Käsitys rakkaudesta on vääristynyt. Silloinhan ei ole kysymys rakkaudesta, kun läheisriippuvainen jaksaa ja ymmärtää toisen paskaa käytöstä, vuodesta toiseen.

LIsäys: mielestäni on tervettä muuttaa käsityksiään avioerosta. Ihmiset menevät yhteen jostain syystä, mitä eivät itse ehkä tiedosta. On vain hyvä asia, jos ihminen tervehtyy ja muuttuu eheämmäksi tunne-elämältään ja kykenee menemään eteenpäin kasvussaan. Avioero on tällöin myönteinen asia. Elämä nyt on tällaista. Ihmisiä sairastuu, kuolee ja murhataan. Sellaista on elämä.

Myös samoilla linjoilla kuin yksilönainen. Monet eronneet eivät ehkä edes tajua, miten onnellisessa asemassa he ovat, nimenomaan sen vuoksi, että voivat erota! Vasta nyt on vanhakantaiset käsitykset avioerosta muuttumassa parempaan. Mikä onni!

Omat vanhempani eivät myöskään olleet eronneet, itse olen (isäni kuoli jo ennen kuin erosin). Mutta en silti menisi sanomaan, että vanhempieni liitto oli todella onnellinen. Se oli perin juurin vanhanaikainen ja tavallinen. Molemmat olivat kunnollisia kansalaisia. Isä oli paljon töissä. Äitini kasvatti lapset työnsä lomassa. Tai ei oikeastaan kasvattanut. Me vain kasvettiin :). Murrosiässä riideltiin äidin kanssa, jos alettiin kunnolla vaihtamaan mielipiteitä. Meillä oli oikein selkeä sukupolvien välinen kuilu. Tästä huolimatta ystäväni sanoivat, että pakkoko on alkaa puhumaan äidin kanssa kaikesta mahdollisesta. Eivät he unelmissaankaan puhuisi avoliitosta, seksistä, moraalikysymyksistä ja miettisi eri filosofioita ja uskontoja vanhempiensa kanssa - eikä varsinkaan äidin kanssa.

Sen jälkeen kun muutin kotoa, tulin äitini kanssa toimeen oikein hyvin :D. Omien lasten kanssa olen läheisempi. Ollaan puhuttu kaikesta mahdollisesta, enkä hyökkää heidän kimppuunsa, vaikka mielipiteet joskus poikkeavat omistani. Mielenkiintoista oli huomata, että äitini alkoi sulattaa elämäntapaani, harrastustani, mielipiteitäni ja kaikkea mahdollista vasta tultuaan eläkeikäiseksi :).