Olen siis vielä melko nuori mies-henkilö. Silmän vieressä pieni arpi edelleen, mikä ei edes kiinnosta minua. Enemmän masentaa se, että näytän nykyään surulliselta/vihaiselta/ilmeettömältä tms. Kävin siis laser-leikkauksessa hieman kohottamassa kulmakarvan päätyjä, ja yläluomia ''parantamassa''. Muistan 4 vuotta sitten leikkauksen jälkeen, (n. viikko leikkauksen jälkeen) olin junassa, ja hämmennyin joidenkin ihmisten tuijotuksesta. Sitten pukua ostaessa dressmannista jäi mieleen miesmyyjä, joka vaikutti todella mulkulta, ylimielinen asenne paistui läpi. Silloin en vielä syyttänyt silmäluomileikkausta, sillä olin itse leikkauksen jälkeen iloinen ja luulin että näytän nyt hyvältä (arvesta huolimatta, ja ajattelin että se häivenee pois). Ilmeisesti olin väärässä koko asiassa. Pari päivää leikkauksen jälkeen, otin kuvan itsestäni, ja lähetin silloiselle tyttöystävälleni, joka tuntui pitävän lookistani paljonkin. Mutta parin päivän päästä tapasimme ulkona, ja jäi muistikuva siitä, että ei hän ollut kovin ilahtunut.
Jälkikäteen kun mietin, niin ei mitään järkeä siinä että menin leikkaukseen, ei silloisissa silmissäni ollut silloin mitään vikaa, ne olivat symmetriset ennen, ja minua oltiin kehuttu useasti komeaksi. Nykyään ei. Huolimatta siitä, että ne luomet vähän roikkui. Olen nyt aikalailla syrjäytynyt ihminen. En tiedä onko ongelma epäsymmetrisessä lopputuloksessa, vai missä, mutta toisinaan kuvittelen, että ilmeeni näyttää nyt ilmeettömän tyhjältä. Tyhjältä katseelta. En enää suoraan sanottuna kehtaa näyttäytyä missään, koska häpeän silmiäni ja ilmettäni. Joudun esittämään tavanomaisen kohteliaammin, näyttääkseni että en ole vihainen/tympiintynyt (Kun katseeni sillä tavalla antaa viestiä, olen ihmisten reaktioista sen huomannut). Ihmiset eivät randomisti juttele minulle enää melkein yhtään. Esim. Aikoina ennen leikkausta, saattoi tuntematon ihminen tulla neuvomaan jossain liikkeessä salilla, ja nykyään ei ole kertaakaan tullut. Helppo johtopäätös on, että en ole lähestyttävämmän oloinen tyyppi enää.
Minusta on tullut myös todella varovainen ja eleiltäni todella itse-vähätteleväinen. Varmaan minulla on alitajuisesti muuttunut ''vakio-olemukseksi'' vähättelevä olemus, sen takia että olen niin usein yrittänyt keskittyä näyttämään mahdollisimman ''viattomalta'', sellaiselta että minä en ajattele esim. vieressä olevasta pahaa. Tasapainottaakseni tympääntynyttä ilmettä.
Kulmakarvani ovat paksut ja niitä saa nyppiä usein, muuten kasvaa vähän yhteen. Käyn joskus parturilla, jossa siellä nypitään kulmakarvani, jolloin näytän kai vähemmän ilmeettömältä. Mutta kulmakarvani kasvavat nopeasti, eikä mulla ole varaa joka viikko käydä niitä nypityttämässä. Peiliin katsoessa saan usein taiottua silmäni normaalimmaksi, mutta ilman peiliä perusilmeeni onkin sitten sellainen, mitä en haluaisi nähdä (koska tympeä ilme) esim. valokuvista. (Jollen itse ota kameralla kuvaa lähietäisyydeltä)
Tämän koko jutun takia olen ollut menemättä jopa muutamiin sukulaisten-kokoontumisiin, joka on harmittanut minua äärettömästi. Elämästä on tullut asioiden välttelyä ja samoja rutiineja.
Mitä kannattaisi tehdä? Olen miettinyt, että kävisin jollain kehutulla leikkaajalla puhumassa mm. siitä, että onko mitään tehtävissä.
Jälkikäteen kun mietin, niin ei mitään järkeä siinä että menin leikkaukseen, ei silloisissa silmissäni ollut silloin mitään vikaa, ne olivat symmetriset ennen, ja minua oltiin kehuttu useasti komeaksi. Nykyään ei. Huolimatta siitä, että ne luomet vähän roikkui. Olen nyt aikalailla syrjäytynyt ihminen. En tiedä onko ongelma epäsymmetrisessä lopputuloksessa, vai missä, mutta toisinaan kuvittelen, että ilmeeni näyttää nyt ilmeettömän tyhjältä. Tyhjältä katseelta. En enää suoraan sanottuna kehtaa näyttäytyä missään, koska häpeän silmiäni ja ilmettäni. Joudun esittämään tavanomaisen kohteliaammin, näyttääkseni että en ole vihainen/tympiintynyt (Kun katseeni sillä tavalla antaa viestiä, olen ihmisten reaktioista sen huomannut). Ihmiset eivät randomisti juttele minulle enää melkein yhtään. Esim. Aikoina ennen leikkausta, saattoi tuntematon ihminen tulla neuvomaan jossain liikkeessä salilla, ja nykyään ei ole kertaakaan tullut. Helppo johtopäätös on, että en ole lähestyttävämmän oloinen tyyppi enää.
Minusta on tullut myös todella varovainen ja eleiltäni todella itse-vähätteleväinen. Varmaan minulla on alitajuisesti muuttunut ''vakio-olemukseksi'' vähättelevä olemus, sen takia että olen niin usein yrittänyt keskittyä näyttämään mahdollisimman ''viattomalta'', sellaiselta että minä en ajattele esim. vieressä olevasta pahaa. Tasapainottaakseni tympääntynyttä ilmettä.
Kulmakarvani ovat paksut ja niitä saa nyppiä usein, muuten kasvaa vähän yhteen. Käyn joskus parturilla, jossa siellä nypitään kulmakarvani, jolloin näytän kai vähemmän ilmeettömältä. Mutta kulmakarvani kasvavat nopeasti, eikä mulla ole varaa joka viikko käydä niitä nypityttämässä. Peiliin katsoessa saan usein taiottua silmäni normaalimmaksi, mutta ilman peiliä perusilmeeni onkin sitten sellainen, mitä en haluaisi nähdä (koska tympeä ilme) esim. valokuvista. (Jollen itse ota kameralla kuvaa lähietäisyydeltä)
Tämän koko jutun takia olen ollut menemättä jopa muutamiin sukulaisten-kokoontumisiin, joka on harmittanut minua äärettömästi. Elämästä on tullut asioiden välttelyä ja samoja rutiineja.
Mitä kannattaisi tehdä? Olen miettinyt, että kävisin jollain kehutulla leikkaajalla puhumassa mm. siitä, että onko mitään tehtävissä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tämä kokemus mielestäni toimii myös varoittavana esimerkkinä, että katsoo ihan tosissaan leikkaajan taustat ja meriitit. Tai katsoo, että tarviiko ollenkaan leikkausta.
Käy uudestaan konsultaatiossa muutamassa eri paikassa, ja vertaile mitä sanovat. Opettele myös itse nyppimään kulmakarvasi pinseteillä tai käyttämään vahausta. Niin kaikki naisetkin joutuu tekemään lähes päivittäin, eli nyppimään! (Sama alapää.) Ainoa, että miehillä ei tämän päälle tule vielä menkkoja. Tottakai nyppiminen sattuu ihan älyttömän paljon, mutta se on ainoa tapa. Jos nyppii koko ajan, hiusjuuri jotenkin tottuu nyppimiseen ja ei enää satu yhtä paljon.
Ainakin nimimerkkisi kohdillaan. Ei siis lisättävää.
Voisi tehdä juuri tuolla tavalla, käydä useissa paikoissa juttelemassa.. Olin aikoina ennen leikkausta tottunut nyppimiseen, olin nyppinyt kulmani säännöllisesti paljon normaalia ohuemmiksi. Mutta nykyään jos nypin liikaa, niin näytän liian oudolta(?), joten olen jättänyt nyppimisen vain muutamien hajakarvojen keskeltä ottamiseen. Joka ei näköjään ole myöskään hyvä vaihtoehto. Mun pitäisi oppia oikea nyppimistyyli, mutta aika vaikeaa se on.
olet nainen.