Exän takia sydän ja mieli riekaleina.

Ex-mies lähti liitämään viime lokakuussa 10 vuoden yhdessäolon ja 5 vuoden naimisissaolon jälkeen. 3 yhteistä alle kouluikäistä lasta, nuorin silloin vajaa puolivuotias. Uusi nainen oli tietenkin heti löytynyt, ja hänen luokseen äijä muutti sitten, en edes halua tietää kuinka kauan hän on ollut mukana kuvioissa.

Suhteemme aikana hän on lähtenyt 3 kertaa aikaisemmin mutta aina tullut takaisin noin kuukauden kuluttua. Ei tällä kertaa, enkä sitä uskonutkaan. Kunnes koitti helmikuu ja hän vonkasi takaisin kun suhde uuteen vähän reistaili. En ottanut. Sai nukkua sohvalla pari yötä, muttei mitään enempää.

Toukokuussa hän tuli "lapsia tapaamaan" yhtenä aamuna kun oli lomalla. Päädyimme jostain syystä sänkyyn, kai olin niin hellyyden puutteessa siinä vaiheessa että olisin ottanut ketä tahansa. Hän vannoi rakkauttaan ja kuinka kohtalo on aikoinaan liittänyt meidät yhteen, puhuimme enemmän kuin vuosiin, menneestä, tulevasta ja tämänhetkisestä. Sovimme, että hän hommaa oman asunnon ja katsotaan mitä tapahtuu. Virallisesti emme olisi yhdessä ainakaan heti.

No, kaksi päivää myöhemmin hän tuli takaisin "tavaranroudauskeikalta" ja ilmoitti että yrittävätkin uuden naisen kanssa vielä kerran, kaikki oli kuulemma ollut suuri "väärinkäsitys". My ass. Ja veitsi kääntyi sydämessä.

Olin selvinnyt erosta aika hyvin, mutta tämä parin päivän juttu musersi täysin. Suhteemme oli ollut täysi katastrofi viimeiset about 3 vuotta, ja suunnittelin itsekin eroa, mutta näinä kahtena päivänä näin taas ne hyvät puolet hänessä joihin alkuaikoina ihastuin. Taisin rakastua uudestaan, tosin aika yksipuolisesti nähtävästi.

No, hän oli sitten kihlannut tämän uuden tyyliin saman tien, ja lapsemme väitti tässä yhtenä päivänä että X on raskaana. En tiedä onko totta vai ei, en kylläkään olisi yhtään yllättynyt. Mutta paskana olen henkisesti, vaikka tiedän ettei todellakaan pitäisi. Säälittävintä on, etten edes tunne vihaa hänta kohtaan, vaan suurta hellyyttä. Mikä mua vaivaa, ihan oikeasti? Pärjään hyvin yksin enkä edes haluaisin asua hänen kanssaan, mutta olen niin mustasukkainen etten tiedä miten päin olisin. Aivan järjetöntä, tiedän. Mietin koko ajan mitä tekevät yhdessä, kuinka ihanaa niillä on, mimmoisia lemmenviestejä lähettävät toisilleen... Juuri sellaista kuin meiiläkin oli aikoinaan. Koen jotenkin että se uusi sai sen mikä oikeasti kuuluisi minulle.

Nyt sitten yritän epätoivoisesti löytää itselleni jonkun jotta saisin kohdistettua tunteet muualle. Hyvä vaan jos ei onnistu, tiedän itsekin ettei se olisi kovin terveellistä. Täytyisi ensin kahlata läpi surun ja menetyksen ja käsitellä näitä tunteita, mutta en jaksaisi enää. Sitä paitsi kai haluaisin näyttää exälle että minä kyllä kelpaan jollekin toiselle. Säälittävää, tiedän, tiedän...

Onko kellään hyviä vinkkejä miten päästä näistä tunteista eroon/yli?