Haluan kertoa teille parisuhteesta jossa itse olen toinen osapuoli ja kaipaisin pieniä vinkkejä, että mitä tehdä koska itselläni on narut hukassa aivan totaallisesti.
Eli kaikki alkoi siitä kun tapasin poikaystäväni ensimmäistä kertaa junassa viime elokuussa 2003. Aloimme jutella kaikennäköistä ja juttua olisi riittänyt kummaltakin vaikka loputtomiin mutta pian poikaystäväni piti astua ulos junasta mutta juuri ennen sitä hän kysyi haluaisinko hänen numeronsa ja minä suostuin. Pari päivää myöhemmin aloimme tekstailla ja siitä lähtikin hurja yhteyden pito niin puhelimen välityksellä kuin kaikilla muillakin mahdollisilla. mailit ym.. Tätä jatkui n. pari kuukautta kunnes hän ilmoitti että hän haluaa tavata minut uudelleen.Ja minä halusin tavata hänet. Ja niin tapahtui. Hän ajoi Pohjanmaalta etelä-Suomeen neljä tuntia vain minun vuokseni. Ja tämän tapaamisen jälkeen liekki syttyi. Aloimme seurustella ja olimme totaallisesti ihan Lovessa toisiimme. Syksyn aikana emme kuitenkaan nähteet kovin usein sillä minä opiskelin ja poikaystäväni oli töissä ja poikaystäväni ajoi aina minun luokseni koska minulla ei ollut ajokorttia eikä opiskelijan tuloilla paljon junilla matkustella toiselle puolelle Suomea. Mutta silti olimme täysin rakastuneita.
Mutta seuraavan vuoden alussa 2004 poikaystäväni lähti armeijaan ja vielä Kajaaniin asti. Puolenvuoden aikana näimme vain kolme kertaa. (Onneksi oli kummallakin yhdessä vaiheessa viikon loma samaan aikaan.)Mutta kaikesta huolimatta me selvisimme siihen päivään asti kun hän pääsi pois armeijasta ja kesällä vietimmekin melkein kaiken ajan yhdessä. Meillä oli äärimmäisen hauskaa ja ihanaa aikaa ja (tiedän, kuulostaa järjettömältä) mutta me menimme vielä kihloihinkin koska meillä kummallakin on tunne että haluamme viettää loppuelämämme yhdessä ja mennä naimisiin ym..
Mutta syksyllä koitti se päivä jonka me kummatkin tiesimme tulevan. Minä lähdin ulkomaille opiskelemaan 10 kuukaudeksi. Ja täällä olen nyt ollut 4 kuukautta ja kaikki näyttää menevän päin mäntyä. Poikaystäväni on ollut minulle vain vihainen siitä asti kun tänne tulin ja suoraan sanottuna vain *ittuillut minulle. Hän ei luota minuun ollenkaan, tiedän sen ja ensimmäinen lause jonka kuulen kun puhumme puhelimessa on että:"No? onkos niitä miehiä ollut.. häh..? älä valehtele vaan kerro nyt?!" (mainittakoon tässä että poikaystäväni on pian 22v.) Tiedän että hänellä ei mene tällä hetkellä kovin hyvin sillä hän on muuttanut uuteen paikkakuntaan työn takia ja hän on yksin mutta olen kehottanut häntä hankkimaan ystäviä hänen harrastuksien kautta sekä tekemään nyt niitä asioita mitä hän haluaa tehdä. Hänellä on nyt vain aikaa elää itselleen mutta voin toisaalta kuvitella että se voi olla vaikeaa sillä olen nyt tajunnut sen asian että hän on rakentanut elämänsä vain minun varaani. Jos nyt jättäisin hänet, hänellä ei olesi enää mitään. Mutta en halua tehdä sitä koska hän on kuitenkin ollut mitä upein poikaystävä ikinä ja tiedän että rakastan häntä edelleen mutta uuden tilanteeni vuoksi (asun uudessa kaupungissa, uudet ystävät,uudet kuviot) ovat syrjäyttäneet rakkauden tunteen jonnekin alemmas. Ja tuntuu että tämän rakkauden tilalla on tällä hetkellä muutenkin aivan jotain muuta kuin rakkaus.. Poikaystäväni on kertonut minulle että minun pitää olla jotenkin valmis korvaamaan tämä kaikki sille koska hän ei hyödy tästä mitenkään. No onhan se totta että hän ei tule hyötymään tästä mutta millä ihmeen tavalla minun pitäisi korvata tämä kaikki hänelle. Hän myös odottaa että olisin valmis muuttamaan uuteen kaupunkiin kun tulen takaisin. Mutta totuus on se että minä en halua. Olen kyllä kertonut sen hänelle jonka seurauksena hän teki johtopäätöksen että minä en muka välitä. Menneisyydestäni kuitenkin johtuen olen asunut eri paikkakunnalla missä kaikki sukulaiseni asuvat. Siskot, veljet, äitini,ja kaikki. Jonka takia en myöskään ole nähnyt heitä kovin usein ja aina kun olin tässä kyseissä kaupungissa (joka on myös kotipaikkakuntani virallisesti) tunsin aina että olen kotona. Mutta minun piti kuitenkin asua muualla. Päähäni oli siitä johtuen muodostunut päätös että kun minä täältä palaan takaisin, muutan kotipaikkakunnalleni koska silloin se on viimein mahdollista. Tuntuu että voin viimein palata kotiin ja tavata sukulaisiani useammin. Suorittaisin myös opiskeluni loppuun siellä. Mutta poikaystäväni painostaa minua lähtemään hänen mukaansa jonnekin ihan muualle vielä kauemmas. Miksi hän ei malttaisi odottaa sen aikaan että saan kouluni loppuun kotipaikkakunnallani (missä poikaystäväni myös tällä hetkellä asuu) ja katsoisimme sitten että mitä tehdään. Lähdetäänkö vai ei..
Tekee vaan niin pahaa ajatella sitä kuinka hän on muuttunut aivan toisenlaiseksi vain sen aikana kun olen ollut muualla. Kyllä meillä kummallakin on ikävä toisiamme mutta tuntuu että ei tämä näinkään voi jatkua. Pelkkää vihoittelua ja erimielisyyttä.. Ja varsinkin jos sitä jatkuu vielä seuraavat puolivuotta niin...
eihän sellaista kukaan jaksa..
Haluan rakastaa häntä, sillä hän on parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut. Mutta mitä enemmän hän on vihainen ja *ittuilee minulle niin se syö minun tunteitani häntä kohtaan. Tuntuu kuin kaikki olisi minun syytäni. Ja siksi myös tulee tunne hakea jonkinlaista turvaa/hellyyttä joltakin toiselta mutta tähän menessä en ole sitä kuitenkaan tehnyt sillä olen kuitenkin uskollista tyyppiä.
Mutta minä en kertakaikkiaan tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Kellään muulla kokemuksia, mielipiteitä, vinkkejä..
Kaipaisin nyt erityisesti... ja kiitän etukäteen jo :)
Eli kaikki alkoi siitä kun tapasin poikaystäväni ensimmäistä kertaa junassa viime elokuussa 2003. Aloimme jutella kaikennäköistä ja juttua olisi riittänyt kummaltakin vaikka loputtomiin mutta pian poikaystäväni piti astua ulos junasta mutta juuri ennen sitä hän kysyi haluaisinko hänen numeronsa ja minä suostuin. Pari päivää myöhemmin aloimme tekstailla ja siitä lähtikin hurja yhteyden pito niin puhelimen välityksellä kuin kaikilla muillakin mahdollisilla. mailit ym.. Tätä jatkui n. pari kuukautta kunnes hän ilmoitti että hän haluaa tavata minut uudelleen.Ja minä halusin tavata hänet. Ja niin tapahtui. Hän ajoi Pohjanmaalta etelä-Suomeen neljä tuntia vain minun vuokseni. Ja tämän tapaamisen jälkeen liekki syttyi. Aloimme seurustella ja olimme totaallisesti ihan Lovessa toisiimme. Syksyn aikana emme kuitenkaan nähteet kovin usein sillä minä opiskelin ja poikaystäväni oli töissä ja poikaystäväni ajoi aina minun luokseni koska minulla ei ollut ajokorttia eikä opiskelijan tuloilla paljon junilla matkustella toiselle puolelle Suomea. Mutta silti olimme täysin rakastuneita.
Mutta seuraavan vuoden alussa 2004 poikaystäväni lähti armeijaan ja vielä Kajaaniin asti. Puolenvuoden aikana näimme vain kolme kertaa. (Onneksi oli kummallakin yhdessä vaiheessa viikon loma samaan aikaan.)Mutta kaikesta huolimatta me selvisimme siihen päivään asti kun hän pääsi pois armeijasta ja kesällä vietimmekin melkein kaiken ajan yhdessä. Meillä oli äärimmäisen hauskaa ja ihanaa aikaa ja (tiedän, kuulostaa järjettömältä) mutta me menimme vielä kihloihinkin koska meillä kummallakin on tunne että haluamme viettää loppuelämämme yhdessä ja mennä naimisiin ym..
Mutta syksyllä koitti se päivä jonka me kummatkin tiesimme tulevan. Minä lähdin ulkomaille opiskelemaan 10 kuukaudeksi. Ja täällä olen nyt ollut 4 kuukautta ja kaikki näyttää menevän päin mäntyä. Poikaystäväni on ollut minulle vain vihainen siitä asti kun tänne tulin ja suoraan sanottuna vain *ittuillut minulle. Hän ei luota minuun ollenkaan, tiedän sen ja ensimmäinen lause jonka kuulen kun puhumme puhelimessa on että:"No? onkos niitä miehiä ollut.. häh..? älä valehtele vaan kerro nyt?!" (mainittakoon tässä että poikaystäväni on pian 22v.) Tiedän että hänellä ei mene tällä hetkellä kovin hyvin sillä hän on muuttanut uuteen paikkakuntaan työn takia ja hän on yksin mutta olen kehottanut häntä hankkimaan ystäviä hänen harrastuksien kautta sekä tekemään nyt niitä asioita mitä hän haluaa tehdä. Hänellä on nyt vain aikaa elää itselleen mutta voin toisaalta kuvitella että se voi olla vaikeaa sillä olen nyt tajunnut sen asian että hän on rakentanut elämänsä vain minun varaani. Jos nyt jättäisin hänet, hänellä ei olesi enää mitään. Mutta en halua tehdä sitä koska hän on kuitenkin ollut mitä upein poikaystävä ikinä ja tiedän että rakastan häntä edelleen mutta uuden tilanteeni vuoksi (asun uudessa kaupungissa, uudet ystävät,uudet kuviot) ovat syrjäyttäneet rakkauden tunteen jonnekin alemmas. Ja tuntuu että tämän rakkauden tilalla on tällä hetkellä muutenkin aivan jotain muuta kuin rakkaus.. Poikaystäväni on kertonut minulle että minun pitää olla jotenkin valmis korvaamaan tämä kaikki sille koska hän ei hyödy tästä mitenkään. No onhan se totta että hän ei tule hyötymään tästä mutta millä ihmeen tavalla minun pitäisi korvata tämä kaikki hänelle. Hän myös odottaa että olisin valmis muuttamaan uuteen kaupunkiin kun tulen takaisin. Mutta totuus on se että minä en halua. Olen kyllä kertonut sen hänelle jonka seurauksena hän teki johtopäätöksen että minä en muka välitä. Menneisyydestäni kuitenkin johtuen olen asunut eri paikkakunnalla missä kaikki sukulaiseni asuvat. Siskot, veljet, äitini,ja kaikki. Jonka takia en myöskään ole nähnyt heitä kovin usein ja aina kun olin tässä kyseissä kaupungissa (joka on myös kotipaikkakuntani virallisesti) tunsin aina että olen kotona. Mutta minun piti kuitenkin asua muualla. Päähäni oli siitä johtuen muodostunut päätös että kun minä täältä palaan takaisin, muutan kotipaikkakunnalleni koska silloin se on viimein mahdollista. Tuntuu että voin viimein palata kotiin ja tavata sukulaisiani useammin. Suorittaisin myös opiskeluni loppuun siellä. Mutta poikaystäväni painostaa minua lähtemään hänen mukaansa jonnekin ihan muualle vielä kauemmas. Miksi hän ei malttaisi odottaa sen aikaan että saan kouluni loppuun kotipaikkakunnallani (missä poikaystäväni myös tällä hetkellä asuu) ja katsoisimme sitten että mitä tehdään. Lähdetäänkö vai ei..
Tekee vaan niin pahaa ajatella sitä kuinka hän on muuttunut aivan toisenlaiseksi vain sen aikana kun olen ollut muualla. Kyllä meillä kummallakin on ikävä toisiamme mutta tuntuu että ei tämä näinkään voi jatkua. Pelkkää vihoittelua ja erimielisyyttä.. Ja varsinkin jos sitä jatkuu vielä seuraavat puolivuotta niin...
eihän sellaista kukaan jaksa..
Haluan rakastaa häntä, sillä hän on parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut. Mutta mitä enemmän hän on vihainen ja *ittuilee minulle niin se syö minun tunteitani häntä kohtaan. Tuntuu kuin kaikki olisi minun syytäni. Ja siksi myös tulee tunne hakea jonkinlaista turvaa/hellyyttä joltakin toiselta mutta tähän menessä en ole sitä kuitenkaan tehnyt sillä olen kuitenkin uskollista tyyppiä.
Mutta minä en kertakaikkiaan tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Kellään muulla kokemuksia, mielipiteitä, vinkkejä..
Kaipaisin nyt erityisesti... ja kiitän etukäteen jo :)
Vastaukset 8
Vanhimmat
olin itsekin opiskelemassa ulkomailla, mutta vain 5 kk ja todellakin huomasi että poikaystäväni ei oikein tuntunut ymmärtävän tilannetta ollenkaan. Hän oli myös mustasukkainen ja ikäänkuin katkera siitä että jätin yksin. Hänkin sanoi, että oli todella itsekästä lähteä yms. Pahinta oli alussa. Meni useita puhelintunteja kuunnellessa ku se itki mulle, että miten tyhjää elämä on jne.. Kun yritti lohduttaa, niin sai vain paskaa niskaan. Ja auta armias kun oli itsellä huono mieli ja kaipas toista niin useimmiten sai vain kuulla että itsepäs lähit, turha valittaa. Oli myös hetkiä, jolloin kaikki oli hyvin ja olimme yhteisymmärryksessä. Ja kun ajattelee itseään samassa tilanteessa niin uskon kyllä että itselläkin, varsinkin huonoina hetkinä tuntuisi,että ihan väärinhän tämä on minua kohtaan.
Mutta sitä pitää vaan ymmärtää. Eihän siitä tietenkään toinen hyödy, mutta herrajestas, eihän sitä pelkästään toista varten tässä maailmassa eletä. On joskus myös oikeasti oltava itsekäs. Ja mun mielestä oman poikaystävän pitäisi olla onnellinen siitä että toisella on mahdollisuus opiskella ulkomailla. Poikaystävän pitäisi tukea. Koska varmasti tulee joskus myös aika, jolloin sinun on tuettava/ymmärrettävä poikaystävääsi. Olethan myös siihen valmis.
päätimme vaihtoni aikana, että vaikka olisi kuinka hankalaa itsellä, niin ei tehdä toisellekin hankalaa oloa, vaan puhutaan ja ymmerretään. Koska riitoja on todella vaikea sopia puhelimitse yms, kun toista ei nää. Me siis välttelimme riitoja ja pidimme ikäänkuin matalaa profiilia, ettei tulisi riitoja. Olen ollut kotosuomessa jo yli vuoden ja nyt poikaystäväni on sitä mieltä, että oppilasvaihdostani oli minulle todella paljon hyötyä! opin paljon avoimeksi, opin kieltä jne! Ehkä poikaystävälläsi on vaikeaa ilman sinua, ja neuvoisinkin että yrität nyt vain vaikka vähän jaksaa ja ymmärtää, ´kuunnella ja lohduttaa. Mutta älä anna hänen enää loukata sua, koska tiedän, että ei sinullakaan ole helppoa olla hänestä erossa.
ehkäpä hän tule ekäymään luonasi?
tsemppiä
Kyllä varmasti on vaikeeta,en epäile yhtää.
Suomalaiset miehet vaa tuppaa olemaa niin mustasukkasia persoonia aika moni.
Toivotaa et se tulee järkii,teidän täytys kyllä nähdä pian....
Hei vaan Nelli. Ja olen pahoillani että noin on päässyt käymään.
Minun ehdotukseni tulee tässä: Niin höntiltä kuin se kuulostaakin, olisi hyvä sanoa sille miehelle suorat sanat. Kertoa, että olet ulkomailla sen 6kk vielä, se on vähän niinkuin verrattavissa "inttiin". Sinne on menty ja sieltä ei kesken tulla pois.
Ja kannattaa kysyä ihan suoraankin, miksi mies epäilee sinua miesjutuista, ja kannattaa kertoa, että rakastat miestäsi paljon ja toivoisit, että ette riitelisi puhelimitse - menee rahat ihan hukkaan.
Se, että mies ei ole hankkinut itselleen "elämää" on tasan tarkkaan hänen ongelmansa. Toista ei voi omistaa (hän ei voi omistaa siis sinua) vaan jokainen on oman elämänsä herra.
Toisaalta, ymmärrän poikaystävääkin. Sosiaalinen, fiksu ja kaunis tyttöystävä ulkomailla kuulostaa jännittävältä yhtälöltä. Eiköhän jokaisella huonon itsetunnon omaavalla suomalaismiehellä ole sellainen mielikuva, että ulkomailla miehet ovat mallia Don Juan ja he kellistävät uskollisimmankin naisen sänkyynsä. Joten miehelle piiru sympatiaa, hyvässä hengessä käyty keskustelu siitä miten olet vain yhden miehen nainen, voisi auttaa.
Jos kuitenkin homma kehkeytyy todella hankalaksi, en kuitenkaan suosittele eroa puhelimessa. Toisaalta en näe oikein muutakaan vaihtoehtoa kuin eron, jos miehen puhelut kerta toisensa jälkeen alkavat sillä että "no mites monta miestä nyt on ollu?? ÄLÄ VALEHTELE, kerro totuus!!!" niin siinähän menee sinultakin järki.
Eroamista reissun aikana kannattaa välttää viimeiseen asti ja antaa miehelle mahdollisuus "normalisoitua" kun palaat kotiin. Silloin on hyvää aikaa selvittää kasvokkain kaikki tapahtuneet asiat, tunteet ja väärinkäsitykset joita puhelimitse ei voi välttää. Eikä kukaan ihminen tai suhde ole niin huono, etteikö ansaitsisi toista mahdollisuutta :)
Älä ainakaan nyt petä miestäsi reissun aikana. Siitä seuraa vain morkkista ja pahaa mieltä, erityisesti sinulle. Hanki hyviä tyttökavereita, pitäkää hauskaa ja jakakaa ilot ja surut keskenänne :)
Voimia ja jaksamista! :)
Helppo syyttä poikaystävää vi****ta. Syynsä hänelläkin silti on.
Hän on koko suhteenne ajan ollut se joka on tehnyt myönnytyksiä, jotta voisitte olla yhdessä. Mitä sinä olet tehnyt? Mistä itse olet luopunut? Kyllä suhde on kompromisseja KUMMALTAKIN. Viimeistään 2 vuoden seurustelun jälkeen ihastumisen pitäisi muuttua rakkaudeksi, joka on molemminpuolista työtä! Tottakai miehestäsi tuntuu pahalle, kun sinä:
A) Olet koko suhteen ajan odottanut, että hän matkustaa, hän kuluttaa rahansa, hän tulee sinun perässäsi
B)Lähdet ulkomaille (tekstistäsi sai vaikutelman, ettet juuri välittänyt miehesi tunteista tässä). En tietenkään sano, ettei mennä saisi.
C) Miehesi taatusti aistii, että rakkautesi on hiipumassa; tai painumassa taka-alalle, kuten itse sanoit
D) Olet vain päättänyt mihin muutat takaisin palattuasi. Tässäkään et ole häntä kuunnellut.
Suoraan sanottuna suhteenne kuulostaa todella yksipuoliselta. Sinä päätät mitä sinä haluat tehdä ja poikaystäväsi joko mukailee päätöstäsi tai on "paha".
niin siltä tuntuu,että mies tässä on joka aidosti valittää!Jos on sukukin tärkeämpi,kannattaa miettiä yksinelämistä vielä.
Kyllä jokaisen pitää itseään ensi sijassa ajatella. Ei pidä uhrautua muuttamalla miehen perässä mihin tämä milloinkin haluaa. Jos suhde loppuu, ymmärtää kuinka tärkeää on tehdä niin kuin itsestä oikealta tuntuu eikä elää toista miellyttääkseen.
Mitä tässä olen teidän mielipiteitänne lukenut (kiitos vaivannäöstä) niin olette kukin oikeassa tietyissä seikoissa. Haluan kuitenkin sanoa että olimme aikaisemmin keskustelleet ja yhdessä sopineet siitä että muuttaisimme yhteen kotipaikkakunnalleni (jossa poikaystäväni siis asuu juuri nyt) kun palaan takaisin. En todellakaan ollut ylipuhunut häntä siihen vaan hän myös itse halusi sitä. Nyt hän on kuitenkin muuttanut mieltään. Ja se että sukulaiseni olisivat muka tärkeämpiä kuin poikaystäväni ei pidä paikkansa sillä he kaikki ovat minulle todella tärkeitä. Ajatelkaa asiaa kuitenkin myös niin että olin 10 vuotias kun minun täytyi muuttaa pois äidin luota ja muidenkin sukulaisteni. Enkä todellakaan nähnyt heitä usein ja perhe jossa sen jälkeen asuin olivat todella tiukkoja ja minulla oli paljon erimielisyyksiä heidän kanssaan. Ja tarkoitan todellakin että he olivat tiukkoja!!! joka myös rajoitti jonkun verran matkustamista poikaystäväni luokse silloinkin kun siihen olisi ollut varaa.
Koskaan en ole poikaystävääni käskenyt tai päättänyt asioita hänen puolestaan.
Eikä hän myöskään kieltänyt sitä asiaa kun kerran totesin että minusta tuntuu että hänen koko elämänsä on minun käsissäni. Välitän hänestä mutta en kuitenkaan haluaisi hänen elämänsä olevan pelkästään minun varassani. siis kukin oman elämänsä herra niinkuin joku kirjoitti.
En kuitenkaan kiellä etteikö vikaa olisi minussakin. Aivan taatusti on, sen tiedän itsekin mutta ehkä se suurin syy miksi tämän koko jutun tänne kirjoitin on se että yritän saada selville että mitä minä teen väärin, mitä hän tekee väärin ja että miten me voisimme tehdä tämän paremmin.
ja vielä yksi kysymys. Poikaystäväni oli/on edelleenkin hirveän katkera siitä että minä en ollut neitsyt ku aloimme seurustella. (siis olen 18, joka olisi varmaan hyvä mainita tässä vaiheessa...) Kun hän kuuli siitä niin hän loukkaantui siitä todella syvästi, koska hän halusi että hän olisi ollut se ensimmäinen. Ja hän on edelleenkin siitä todella katkera.
Mistä tämmöinen voisi johtua..??
Hei vielä...Joillekin miehille on tärkeää, että tyttöystävä korkkaisi itsensä juuri hänen kanssaan. Minusta se on vain romanttisten komedioiden luoma harha ja vanhoillinen tapa ajatella. Eikä siinä ole sinänsä mitään väärää, mutta nykyään aika harva säästää itseään sille oikealle - onhan toki niitä jotka odottavat avioliittoon asti.
Toivottavasti poikaystäväsi ei OIKEASTI ole enää katkera siitä, että et ollut enää neitsyt silloin kun aloitte styylaamaan :)