Odotussaliin A nukahtanut Joe Bob oli kuullut nimeänsä huudettavan. Hän sinkoili sekapäisenä pystyyn, ja kaikki sylissä maannut levisi lattialle. Siinä konttaillessaan ympäri lattiaa ja tuolinalusia, Joe tuli nähneeksi monenlaisia vammautuneita kenkiä ja nilkkoja, sukkia. Pienen koiran elämässä ei ollut hurraamista, Joe pohti.
Ovi, joka Joe Bobille edusti metamorfoosin käännekohtaa, oli tällä hetkellä nuoren vastavalmistuneen lääkärin tukkima; ihan komean kundin eturessu oli alkanut pullottamaan kaikesta pänttäämisestä ja opiskelijaelämästä.
Asialle ei niin kuin voinut enää mitään. "Kirves" oli kirjaimellisesti kaivossa. Seuraavat lääkärivuodet tekisivät hänestä tämän päivän karikatyyrin, koska Joe Bob näki, kuinka asiat menisivät. Tai oikeastaan hän tunsi sen kaiken. Sellaista oli empatia, Joe Bob tuumi ja istahti ylileveälle vessapaperille seisaaltaan tutkittavaksi.
Sormi joutui perinpohjaisesti syyniin. Sitä käännettiin, puristeltiin ja sille esitettiin kysymyksiä. Ja taas soitettiin kollegoille, vaikka Joe Bob olisi voinut kertoa, mitä tehdä. Nuoruus on juuri tuollaista: etsitään sitä oikeaa tapaa olla vakuuttava. Liika löpinä tekee lopputulokselle vain hallaa.
Vaikka näin oli, niin Joe Bob ottaisi vastaan mitä tuleman piti. Ja sitähän sitten tuli.
Nuoren puuduttajapiikin upotessa sormilihaan, Joe Bob oli vielä suhteellisen kuivasilmäinen, mutta kun isommalla mentiin oitis kynnestä läpi kolme kertaa - murtuneeseen sormeen, niin amanuenssin tapainen ihmetteli, miksi Joe Bob kyynelehti. Eikö puudutus toiminutkaan? hän kyseli ääneen.
- Olen vain hieman herkkä, Joe Bob totesi. Kuvittelen kivun, vaikka sitä ei tosiasiassa ole, hän jatkoi. Vastavalmistunut lääkäri ei uskonut sanaakaan. Ei kukaan tuskaa voinut näytellä. Ainakaan noin täydellisesti.
Varmuuden vuoksi hän kirjoitti pari ylimääräistä sairaslomaviikkoa. Ihan vain oman mokansa vuoksi.
Autossa Joe Bob mietti, että oliko tässä missään mitään järkeä, ja puhalteli runneltuun mutta tunnottomaan sormeensa. Kissa autossa oli menossa hoitoon. Sen näki jo naamasta, sillä sitä ei näkynyt.
( Hihitystä )
Ovi, joka Joe Bobille edusti metamorfoosin käännekohtaa, oli tällä hetkellä nuoren vastavalmistuneen lääkärin tukkima; ihan komean kundin eturessu oli alkanut pullottamaan kaikesta pänttäämisestä ja opiskelijaelämästä.
Asialle ei niin kuin voinut enää mitään. "Kirves" oli kirjaimellisesti kaivossa. Seuraavat lääkärivuodet tekisivät hänestä tämän päivän karikatyyrin, koska Joe Bob näki, kuinka asiat menisivät. Tai oikeastaan hän tunsi sen kaiken. Sellaista oli empatia, Joe Bob tuumi ja istahti ylileveälle vessapaperille seisaaltaan tutkittavaksi.
Sormi joutui perinpohjaisesti syyniin. Sitä käännettiin, puristeltiin ja sille esitettiin kysymyksiä. Ja taas soitettiin kollegoille, vaikka Joe Bob olisi voinut kertoa, mitä tehdä. Nuoruus on juuri tuollaista: etsitään sitä oikeaa tapaa olla vakuuttava. Liika löpinä tekee lopputulokselle vain hallaa.
Vaikka näin oli, niin Joe Bob ottaisi vastaan mitä tuleman piti. Ja sitähän sitten tuli.
Nuoren puuduttajapiikin upotessa sormilihaan, Joe Bob oli vielä suhteellisen kuivasilmäinen, mutta kun isommalla mentiin oitis kynnestä läpi kolme kertaa - murtuneeseen sormeen, niin amanuenssin tapainen ihmetteli, miksi Joe Bob kyynelehti. Eikö puudutus toiminutkaan? hän kyseli ääneen.
- Olen vain hieman herkkä, Joe Bob totesi. Kuvittelen kivun, vaikka sitä ei tosiasiassa ole, hän jatkoi. Vastavalmistunut lääkäri ei uskonut sanaakaan. Ei kukaan tuskaa voinut näytellä. Ainakaan noin täydellisesti.
Varmuuden vuoksi hän kirjoitti pari ylimääräistä sairaslomaviikkoa. Ihan vain oman mokansa vuoksi.
Autossa Joe Bob mietti, että oliko tässä missään mitään järkeä, ja puhalteli runneltuun mutta tunnottomaan sormeensa. Kissa autossa oli menossa hoitoon. Sen näki jo naamasta, sillä sitä ei näkynyt.
( Hihitystä )
Vastaukset 6
Vanhimmat
Joe Bobin päiväkirja
Mou. Makaan taas tässä muoviboksissa. Haluan kissanpäiväni takaisin. Mikä paikka kissalle on loota, jossa on kahva, josta kantaa sitä?
Ei mikään.
Mitä minä olen tehnyt ansaitakseni tällaisen kohtelun?
Katti työnsi päänsä käpäliin. Oli onni että tämä kaikki päättyisi kohta, ja laatikkoon ei koskisi kukaan pitkään aikaan. Oikeastaan oli onni nähdä uusia maisemia sillä varmuudella, että vanhat ja omat palaavat takaisin. Kissan tehtävä maailmassa on hallita sitä. Se on kissan luonne.
Mou
(Maukuvaa mouruntaa)
Kävimme heittelemässä paikallisessa thaikussa mitä moninaisimpia äyriäisiä ja vihanneksia naamaan. Kivaa vaihtelua grillaamiselle; vähemmän savua kun toinen tekee.
Kun toinen tekee, niin voi nauttia vain teoksista. Tekemisen lumo on silloin sivuseikka.
Ajatella, kissa pohti ja selasi passiaan.
( Hihitystä )
- Anna se tänne, liekehtivä nainen pöydän toiselta puolelta kissaa komensi.
- Ihmiset eivät kissoja komentele, kissa tuumasi.
- Se on minun virallinen ja henkilökohtainen dokumenttini. Sinä et sillä mitään tee. Sinä olet kissa ja päädyt hoitoon. Hus. Pois passini päältä. Sait jo katkarapusi.
- Mjaa. Enkö olekaan enää Joe Bob? kissa mietti ja jatkoi unia.
( Naurua )
Hetken komentelija oli vielä matkalaukun (ja passin) päällä makaavan kissan edessä kädet lanteilla, mutta sitten nainen heltyi. Antoi asian olla aamuun. Aamulla kissa ei olisi matkalaukun päällä, vaan hänen sääriensä välissä. Kuten aina.
Ihmisen osa on olla vain kärsivällinen.
( Reps )
Elämässä sen analogioiden suunnaton määrä on aina hämmentänyt minua. Kaikki tuntuu kuin sopivan yhteen. Kieltämättä outo kokemus - noin äkkisiltään.
( Hihitystä )
Kissahan jäi vessaan lukittautuneena, onko nyt varmasti oikea mirri mukana. Domino silti rauhallinen peli, varsinkin kun kaataa yhden, muut seuraavat oikein kohdistettuna jonossa ja ilmestys lumoaa. Usko näillä kaatumisilla ja upputumisilla olevan suurempi kokonaisuuden merkitys ruisleivän reiän kääntöpuolellä?