Hääpäivä, jota ei olekaan

No taas näitä vastauksia...jos en muista irmaveikon synttäreitä nyt, ei ero siihen vaikuta, mutta jos hääpäivä on ollut tärkeä ja sitä on muistettu, toki sen eronkin jälkeen muistaa ja mieleen kohoaa ainakin haikeus, mahdollisesti paljon muistoja ja monenlaisia tunteita. Eikä sitä tarvitse muistamalla muistella vaan ne muistot vain kohoavat mieleen. Väkisin.

Relaajanauti ei ole eronnut, ei tullut jätetyksi vasten tahtoaan, eikä varmaan voi ymmärtää sitä tunnetilaa. Voihan sitä sanoa toiselle että relaa ja hanki itsetunto, mutta tosi vaikeaa se on käytännössä toteutaa.

Aloittajalle sanoisin, että voi olla, että hääpäivä muistuu mieleesi koko loppuelämäsi ja se voi olla hankala päivä, mutta se on kuitenkin vain yksi päivä vuodesta, anna itsellesi sinä päivänä lupa tuntea, mitä tunnet jos et muuta voi, ja sitten taas muina vuoden päivinä elät nykyisyyttä.

"Voihan sitä sanoa toiselle että relaa ja hanki itsetunto, mutta tosi vaikeaa se on käytännössä toteutaa."

Tottakai on hiton vaikea toteuttaa, jos haluaa mieluummin rypeä itsesäälissä. Sillä loppu viimein kaikessa on aina kysymys ihmisen omasta VALINNASTA. On turha syyttää kurjasta elämästään ex-puolisoa, olosuhteita tai mitään/ketään muutakaan. Kun tuumaa, että elämä ilman exää on persiistä, niin arvaas mitä: SE ON. Jos tuumailee, ettei elämä ilman exää ole persiistä, SE EI OLE. Huomaatko eron? Ajatuksella, valinnalla on valtava voima.

Syvällä kirjoitti:

No taas näitä vastauksia...jos en muista irmaveikon synttäreitä nyt, ei ero siihen vaikuta, mutta jos hääpäivä on ollut tärkeä ja sitä on muistettu, toki sen eronkin jälkeen muistaa ja mieleen kohoaa ainakin haikeus, mahdollisesti paljon muistoja ja monenlaisia tunteita. Eikä sitä tarvitse muistamalla muistella vaan ne muistot vain kohoavat mieleen. Väkisin.

Relaajanauti ei ole eronnut, ei tullut jätetyksi vasten tahtoaan, eikä varmaan voi ymmärtää sitä tunnetilaa. Voihan sitä sanoa toiselle että relaa ja hanki itsetunto, mutta tosi vaikeaa se on käytännössä toteutaa.

Aloittajalle sanoisin, että voi olla, että hääpäivä muistuu mieleesi koko loppuelämäsi ja se voi olla hankala päivä, mutta se on kuitenkin vain yksi päivä vuodesta, anna itsellesi sinä päivänä lupa tuntea, mitä tunnet jos et muuta voi, ja sitten taas muina vuoden päivinä elät nykyisyyttä.

no huh. Olen kokenut elämässäni vaikka ja kuinka monta pettymystä. En päässyt opiskelemaan siihen ammattiin mihin todella todella halusin, en päässyt vaikka kävin kolmet preppauskurssit ja pyrin 4 krt. Tämä oli minulle lähes itsarin paikka, tai olisi ollut jos olisin samanluonteinen kuin ap ja sinä. Meinaan niin kovasti minä tuohon ammattiin halusin.
Enkä ole saanut sitä työpaikkaa jonka olisin halunnut ja jossa olisin omasta mielestäni ollut helvetin hyvä, sata kertaa parempi kuin se valittu, mutta kun minulla ei ollut korkeakoulututkintoa silloin, niin niinpä vaan meni ohi sellainen joka ei ollut vielä päivääkään sitä työtä tehnyt.

Ja onpa ensimmäinen poikaystäväkin, se jonkan kanssa olin eka kerran sillai, dumpannut minut pihalle elämästään, mutta tämä nyt oli niitä teini-ikäisten juttuja jotka menivät ohi viikon itkemisellä. Tajusin että ansaitsen parempaa kuin tuo jätkä.

Minä olisin voinut jäädä märehtimään pettymyksiäni vaikka koko loppuiäkseni, mutta kun ne asiat eivät siitä mihinkään muutu vaikka itkisin silmät päästäni.

Sama pätee apn tilanteessa. Puoliso on halunnut eron, se tarkoittaa sitä että puoliso ei ole kokenut elämää yhtä auvoiseksi parisuhteessa kuin ap, tai sinä syvällä niki.
Vastoin tahtoaanko apn ja sun puolison olisi pitänyt parisuhteessa kärvistellä koko loppuikä vaan sen takia ettei sinulle ja aplle tule paha mieli?

Jos niitä hyviä muistoja teillä kerran on, niin nauttikaa mielessänne niistä mutta päästäkää nyt ihmeessä jo irti henkisesti ihmisestä joka ei teidän kanssanne halua enää elää.

relaajanauti kirjoitti:

no huh. Olen kokenut elämässäni vaikka ja kuinka monta pettymystä. En päässyt opiskelemaan siihen ammattiin mihin todella todella halusin, en päässyt vaikka kävin kolmet preppauskurssit ja pyrin 4 krt. Tämä oli minulle lähes itsarin paikka, tai olisi ollut jos olisin samanluonteinen kuin ap ja sinä. Meinaan niin kovasti minä tuohon ammattiin halusin.
Enkä ole saanut sitä työpaikkaa jonka olisin halunnut ja jossa olisin omasta mielestäni ollut helvetin hyvä, sata kertaa parempi kuin se valittu, mutta kun minulla ei ollut korkeakoulututkintoa silloin, niin niinpä vaan meni ohi sellainen joka ei ollut vielä päivääkään sitä työtä tehnyt.

Ja onpa ensimmäinen poikaystäväkin, se jonkan kanssa olin eka kerran sillai, dumpannut minut pihalle elämästään, mutta tämä nyt oli niitä teini-ikäisten juttuja jotka menivät ohi viikon itkemisellä. Tajusin että ansaitsen parempaa kuin tuo jätkä.

Minä olisin voinut jäädä märehtimään pettymyksiäni vaikka koko loppuiäkseni, mutta kun ne asiat eivät siitä mihinkään muutu vaikka itkisin silmät päästäni.

Sama pätee apn tilanteessa. Puoliso on halunnut eron, se tarkoittaa sitä että puoliso ei ole kokenut elämää yhtä auvoiseksi parisuhteessa kuin ap, tai sinä syvällä niki.
Vastoin tahtoaanko apn ja sun puolison olisi pitänyt parisuhteessa kärvistellä koko loppuikä vaan sen takia ettei sinulle ja aplle tule paha mieli?

Jos niitä hyviä muistoja teillä kerran on, niin nauttikaa mielessänne niistä mutta päästäkää nyt ihmeessä jo irti henkisesti ihmisestä joka ei teidän kanssanne halua enää elää.

Olet täysin oikeassa relaajanauti, samoin utrrd.

Jos ihmisellä on, kuten ap:lla ja syvällä, elämän tarkoitus ja mielekkyys on karannut exän mukaan (tai muusta vastaavasta syystä), niin ainoa keino on löytää ne uudelleen jostain muualta, tai jäädä rypemään kurjuuteensa. Korostan vielä, että tuo tarkoitus on löydettävä IHAN ITSE - kukaan muu ei voi sitä tehdä.

"Vastoin tahtoaanko apn ja sun puolison olisi pitänyt parisuhteessa kärvistellä koko loppuikä vaan sen takia ettei sinulle ja aplle tule paha mieli?"

Just niin hyvin kysytty, Aika moni täällä voivottelee miten törkeää on kun puoliso jättää, mutta harva ajattelee edes aivosolunsa puolikkaalla, että jättäjällä on syynsä. Oli nuo syyt mitkä tahansa, niin tulos on kuitenkin se, että ero on todellisuutta. Siltä pohjalta pitää lähteä rakentamaan itselle uudenlaista elämää.

uidtyyuty kirjoitti:

Olet täysin oikeassa relaajanauti, samoin utrrd.

Jos ihmisellä on, kuten ap:lla ja syvällä, elämän tarkoitus ja mielekkyys on karannut exän mukaan (tai muusta vastaavasta syystä), niin ainoa keino on löytää ne uudelleen jostain muualta, tai jäädä rypemään kurjuuteensa. Korostan vielä, että tuo tarkoitus on löydettävä IHAN ITSE - kukaan muu ei voi sitä tehdä.

"Vastoin tahtoaanko apn ja sun puolison olisi pitänyt parisuhteessa kärvistellä koko loppuikä vaan sen takia ettei sinulle ja aplle tule paha mieli?"

Just niin hyvin kysytty, Aika moni täällä voivottelee miten törkeää on kun puoliso jättää, mutta harva ajattelee edes aivosolunsa puolikkaalla, että jättäjällä on syynsä. Oli nuo syyt mitkä tahansa, niin tulos on kuitenkin se, että ero on todellisuutta. Siltä pohjalta pitää lähteä rakentamaan itselle uudenlaista elämää.

niin ja vaikka se aviopuoliso jättäisi ilman mitään järkevää syytäkin, niin ei toista ihmistä voi väkipakolla liitossa pitää eikä vaatia rakastamaan. Jos ei rakasta niin ei rakasta eikä halua elää ja siihen on tyytyminen.
Joten mitä ihmettä se auttaa itkeä hääpäivän perään. Päinvastoin kantsuisi olla onnellinen, että saitte elää ton ihmisen kanssa senkin aikaa minä olitte yhdessä.

Vai olisiko teille ollut parempi että toi jakso elämässänne olisi jäänyt kokematta ja sen sijaan olisitte murjottaneet himassa naama nyrpyssä kun teillä ei ole ketään?

"Jos ei rakasta niin ei rakasta eikä halua elää ja siihen on tyytyminen. "

Se on jämtpi näin. On täysin hyödytöntä yrittää pakottaa toista rakastamaan. Jos niin kuitenkin tekee, herää epäilys, onko "pakottaja" itsekään rakastanut puolisoaan. Jos todella rakastaa toista, ymmärtää luovuttaa, päästää irti, silloin kun toinen haluaa erota. Usein myös ihmisellä, joka ei millään muodoin haluaisi erota, vaan juuri väkipakolla pitää puolisonsa siinä rinnalla, on taipumusta vastustaa vastoinkäymisiä; se puolestaan kuuluu epäterveeseen narsismiin.

relaajanauti kirjoitti:

niin ja vaikka se aviopuoliso jättäisi ilman mitään järkevää syytäkin, niin ei toista ihmistä voi väkipakolla liitossa pitää eikä vaatia rakastamaan. Jos ei rakasta niin ei rakasta eikä halua elää ja siihen on tyytyminen.
Joten mitä ihmettä se auttaa itkeä hääpäivän perään. Päinvastoin kantsuisi olla onnellinen, että saitte elää ton ihmisen kanssa senkin aikaa minä olitte yhdessä.

Vai olisiko teille ollut parempi että toi jakso elämässänne olisi jäänyt kokematta ja sen sijaan olisitte murjottaneet himassa naama nyrpyssä kun teillä ei ole ketään?

No itse aattelen, että parempi olisi ollut, kun ei olisi koskaan liittoa ollutkaan, niin kaato ukko lopussa paskat päälle, että se mitätöi kyllä koko yhteisen elämän. Lapset tietysti ovat se konkreettinen, mikä jäi, ja heitä en kuitenkaan halua pois - eli menneet vuodet on pidettävä - eihän niitä pois edes saisi.

Itse en ymmärrä tuota rakkauden korostamista, koska usein sillä tarkoitetaan nimenomaan ensihuumaa. Se ei yleensä säily. Tilalle tulee elämänkumppanuus. Minulta ainakin romuttui se pohja että eletään yhdessä myötä- ja vastoinkäymisissä. Kumppaniin pitäisi voida luottaa. Mutta ei, sääntö onkin se, että jos löydät mielestäsi kivemman, voit vaihtaa. Kun pitkä liitto revitään palasiksi, siinä menettää sen ihmisen lisäksi niin paljon muutakin. Se mitä vanhoilla päivillä saa tilalle, on kovin vähäistä enää.

Mutta toista ei voi väkisin pitää. Jos loppu ei olisi ollut niin rujo, voisin ajatellakin, että oli hyvät yhteiset vuodet. Mutta toinen sanoo lopuksi vuosikymmenien liiton jälkeen, ettei ole koskaan rakastanutkaan ja paljon paljon muuta vielä syvemmälle menevää pahaa, särkyi kaikki, ehkä pysyvästi.

aaltovirta kirjoitti:

"Jos ei rakasta niin ei rakasta eikä halua elää ja siihen on tyytyminen. "

Se on jämtpi näin. On täysin hyödytöntä yrittää pakottaa toista rakastamaan. Jos niin kuitenkin tekee, herää epäilys, onko "pakottaja" itsekään rakastanut puolisoaan. Jos todella rakastaa toista, ymmärtää luovuttaa, päästää irti, silloin kun toinen haluaa erota. Usein myös ihmisellä, joka ei millään muodoin haluaisi erota, vaan juuri väkipakolla pitää puolisonsa siinä rinnalla, on taipumusta vastustaa vastoinkäymisiä; se puolestaan kuuluu epäterveeseen narsismiin.

"Jos todella rakastaa, niin päästää irti." "Narsisti vastustaa vastoinköymisiä".

Taas yksi osoitus diipadaapa vastauksista, epäempaattisuudesta ja surevan tunteiden kieltämisestä.

On täysin sallittua vihata ja surra. Se ettet sinä kykene ottamaan ap.n negatiivisia tunteita vastaan, ei ole hänen ongelmansa. Sen sijaan sinun kylmäkiskoiset ja ymmärtämättömät kirjoituksesi voivat satuttaa häntä entisestään.

Pettämisessä on aito rakkaus kaukana. Se on tarvitsevuutta, julmaa, ajattelematonta, kieroa ja omien läheisten ihmisten henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin, sekä taloudellisen tilanteen tuhoamista mistään mitään välittämättä.

dyujklvköm kirjoitti:

"Jos todella rakastaa, niin päästää irti." "Narsisti vastustaa vastoinköymisiä".

Taas yksi osoitus diipadaapa vastauksista, epäempaattisuudesta ja surevan tunteiden kieltämisestä.

On täysin sallittua vihata ja surra. Se ettet sinä kykene ottamaan ap.n negatiivisia tunteita vastaan, ei ole hänen ongelmansa. Sen sijaan sinun kylmäkiskoiset ja ymmärtämättömät kirjoituksesi voivat satuttaa häntä entisestään.

Pettämisessä on aito rakkaus kaukana. Se on tarvitsevuutta, julmaa, ajattelematonta, kieroa ja omien läheisten ihmisten henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin, sekä taloudellisen tilanteen tuhoamista mistään mitään välittämättä.

Tottamaar saa surra ja vihata, ikävöidä, ruikuttaa tai mitä tahansa vaikka lopun elämänsä, jos niin haluaa ja päättää. Tuossa edellä sanottiin aivan oikein, pitää päästää irti. Ellei päästä, ei pääse irti. Miksi tämä on niin vaikea ymmärtää? Ja jos kumppani on pettänyt, ollut ihan kamala ja toiminut kaikinpuolin (siis toisen mielestä) väärin, niin siinä tapauksessahan ero on ainoastaan HYVÄ juttu! Pääsee eroon siitä pöljästä. Ai niin, mutta kun se pöljä vie kaikenlisäksi vielä rahat mennessään. No sehän onkin ainoa todellinen ongelma jätetylle, ei ole enää elättäjää. Hyvä että oli sellainen kuitenkin aikansa, eikö vain? Kaikilla ei ole sellaista koskaan. Ihan itse pitää rahat tienata.

Syvällä kirjoitti:

No itse aattelen, että parempi olisi ollut, kun ei olisi koskaan liittoa ollutkaan, niin kaato ukko lopussa paskat päälle, että se mitätöi kyllä koko yhteisen elämän. Lapset tietysti ovat se konkreettinen, mikä jäi, ja heitä en kuitenkaan halua pois - eli menneet vuodet on pidettävä - eihän niitä pois edes saisi.

Itse en ymmärrä tuota rakkauden korostamista, koska usein sillä tarkoitetaan nimenomaan ensihuumaa. Se ei yleensä säily. Tilalle tulee elämänkumppanuus. Minulta ainakin romuttui se pohja että eletään yhdessä myötä- ja vastoinkäymisissä. Kumppaniin pitäisi voida luottaa. Mutta ei, sääntö onkin se, että jos löydät mielestäsi kivemman, voit vaihtaa. Kun pitkä liitto revitään palasiksi, siinä menettää sen ihmisen lisäksi niin paljon muutakin. Se mitä vanhoilla päivillä saa tilalle, on kovin vähäistä enää.

Mutta toista ei voi väkisin pitää. Jos loppu ei olisi ollut niin rujo, voisin ajatellakin, että oli hyvät yhteiset vuodet. Mutta toinen sanoo lopuksi vuosikymmenien liiton jälkeen, ettei ole koskaan rakastanutkaan ja paljon paljon muuta vielä syvemmälle menevää pahaa, särkyi kaikki, ehkä pysyvästi.

Itse tarkoitan rakkaudella parisuhteessa molemminpuolista arvostamista, sitä että hyväksyy toisen omana itsenään ja vuorovaikutus, yhteispeli toimii.

"pohja että eletään yhdessä myötä- ja vastoinkäymisissä. "

Ei tämä voi olla mitenkään rakkauden eikä kumppanuudenkaan pohja, vaan esim. tuo arvostaminen.

"Mutta toinen sanoo lopuksi vuosikymmenien liiton jälkeen, ettei ole koskaan rakastanutkaan ja paljon paljon muuta vielä syvemmälle menevää pahaa, särkyi kaikki, ehkä pysyvästi. "

Tuosta tuli mieleen, että olette varmaan olleet kriisissä, stressissä, riidelleet ja jankanneet suhdettanne aivan liian kauan. Silloin kun mitta tulee täyteen niin se tulee, ja sanoo toiselle asioita, joita ei tarkoita niin pahasti, tai/ja molemmat tulkitsevat kaiken väärin. Usein kun on asioita "selvitellään", kaikki menee vain enemmän solmuun. On hyvin tyypillistä parisuhteessa riideltäessä, että molemmat loukkaantuu, mutta vain toinen ilmaisee sen, tai vain toisella on "oikeus" loukkaantua. Yleensä tässä taistellaan myös siitä kumpi on "oikeassa", vaikka parisuhteessa pitäisi AINA pysyä samalla puolella. Muuten se on kamala. Ja kaukana esim. toisen arvostamisesta. Selvittämättömät riidat, konfliktit sun muut lopulta tuhoavat rakkauden, eli toisen arvostamisen, eikä yhteispeli enää onnistu.

Syvällä kirjoitti:

No itse aattelen, että parempi olisi ollut, kun ei olisi koskaan liittoa ollutkaan, niin kaato ukko lopussa paskat päälle, että se mitätöi kyllä koko yhteisen elämän. Lapset tietysti ovat se konkreettinen, mikä jäi, ja heitä en kuitenkaan halua pois - eli menneet vuodet on pidettävä - eihän niitä pois edes saisi.

Itse en ymmärrä tuota rakkauden korostamista, koska usein sillä tarkoitetaan nimenomaan ensihuumaa. Se ei yleensä säily. Tilalle tulee elämänkumppanuus. Minulta ainakin romuttui se pohja että eletään yhdessä myötä- ja vastoinkäymisissä. Kumppaniin pitäisi voida luottaa. Mutta ei, sääntö onkin se, että jos löydät mielestäsi kivemman, voit vaihtaa. Kun pitkä liitto revitään palasiksi, siinä menettää sen ihmisen lisäksi niin paljon muutakin. Se mitä vanhoilla päivillä saa tilalle, on kovin vähäistä enää.

Mutta toista ei voi väkisin pitää. Jos loppu ei olisi ollut niin rujo, voisin ajatellakin, että oli hyvät yhteiset vuodet. Mutta toinen sanoo lopuksi vuosikymmenien liiton jälkeen, ettei ole koskaan rakastanutkaan ja paljon paljon muuta vielä syvemmälle menevää pahaa, särkyi kaikki, ehkä pysyvästi.

Mutta ei, sääntö onkin se, että jos löydät mielestäsi kivemman, voit vaihtaa."

Miksei saisi? Eihän ketään voi pakottaa, sitoa väkisin itseensä, pitää kiinni ja sanoa "et mene minnekään, olet vankini".

Itse tiedän lukuisia pareja, jotka ovat "vaihtaneet" toiseen. Tunnen ns. jättäjiä, jätettyjä ja muutaman parin, joista olen tuntenut molemmat. Toki heilläkin lähes kaikilla on hankaluutensa, riitansa ollut, ja vaikeutensa, mutta kaikki ovat päässeet asian yli; jopa siinä määrin, että ystävyys on säilynyt. Ystävyydellä tarkoitan vapaaehtoista kanssakäymistä molempien puolelta, muutenkin kuin lasten asioissa. Ystävyydellä en tarkoita haikailua exän perään.

Minusta normaali on ihanaa! Eli vaikka toinen olisi ollut uskoton, niin kumppanit osaavat keskustella asiasta eksymättä henkilökohtaisuuksiin ja omiin neurooseihinsa. Helposti kriisissä kompastuu huonoon itsetuntoonsa, tai törmää tunnelukkoihinsa.

finfintfina kirjoitti:

Mutta ei, sääntö onkin se, että jos löydät mielestäsi kivemman, voit vaihtaa."

Miksei saisi? Eihän ketään voi pakottaa, sitoa väkisin itseensä, pitää kiinni ja sanoa "et mene minnekään, olet vankini".

Itse tiedän lukuisia pareja, jotka ovat "vaihtaneet" toiseen. Tunnen ns. jättäjiä, jätettyjä ja muutaman parin, joista olen tuntenut molemmat. Toki heilläkin lähes kaikilla on hankaluutensa, riitansa ollut, ja vaikeutensa, mutta kaikki ovat päässeet asian yli; jopa siinä määrin, että ystävyys on säilynyt. Ystävyydellä tarkoitan vapaaehtoista kanssakäymistä molempien puolelta, muutenkin kuin lasten asioissa. Ystävyydellä en tarkoita haikailua exän perään.

Minusta normaali on ihanaa! Eli vaikka toinen olisi ollut uskoton, niin kumppanit osaavat keskustella asiasta eksymättä henkilökohtaisuuksiin ja omiin neurooseihinsa. Helposti kriisissä kompastuu huonoon itsetuntoonsa, tai törmää tunnelukkoihinsa.

Itse en tunne juuri keitäin eronneita. Ehkä olemme eri ikäpolvesta, eri kulttuuriympäristöstä? Toki saa vaihtaa ja täytyy, jos on paha olla nykyisessä liitossa, myös sellaisen ihmisen, joka on suhtautunut aiemmin erittäin kielteisesti eroamiseen. Ja miksei, jos vaihtaa, vaihtaisi kivempaan, mutta jos et voi luottaa kumppaniisi, jos hän selkäsi takana suunnittelee uutta, ja naamasi edessä näyttelee, että kaikki on hyvin? Epäilet, että jotakin on menossa, ja sinut leimataan suunnilleen hulluksi. Aina löytyy kivempi, jos kiinnittää huomion liiton ulkopuolelle.

Tuosta, että stressissä ja kriisissä sanoo, mitä ei tarkoittaisi. Kylmän viileästi hän lateli kaikki nämä kohteliaisuudet, ja minun maailmani romahti silloin.

Asut maaseudulla? Siellä pysytään yleensä yhdessä, vaikka hampaita kiristellen ja pahimmassa tapauksessa henki hieverissä, henkisesti tai fyysisesti. Liittoa pitää enemmän kasassa yhteisö "mitä toiset ajattelee" ja omaisuus, joka on myös yleisesti elinkeino. Tämän vuoksi varmasti exäsi on näytellyt ja valehdellut. Täällä stadissa ei olisi tarvinnut.

" minun maailmani romahti silloin"

Miksi? Jos kumppanini sanoisi noin, se ei saisi maailmaani romahtamaan; ei edes järkähtämään. Se vain tuhoaisi välittömästi suhteemme, ei koko maailmaani.

Juuri noin, suhde romahti, lisäksi yhteinen yritys hajosi (maatalous on kovin pääomavaltaista, harva pystyy lunastamaan toisen osuuden ja jatkamaan toimintaa, toisen työpanoskin katoaa eikä palkkatyöntekijällä tätä voi useinkaan korvata), tulot tippuivat. Ja kun suhde romahti, se ei romahtanut vain eteenpäin vaan myös taaksepäin, kun tajuatkin olleesi vain "piika", et rakas koskaan.

hölynpölyä_joo kirjoitti:

Tottamaar saa surra ja vihata, ikävöidä, ruikuttaa tai mitä tahansa vaikka lopun elämänsä, jos niin haluaa ja päättää. Tuossa edellä sanottiin aivan oikein, pitää päästää irti. Ellei päästä, ei pääse irti. Miksi tämä on niin vaikea ymmärtää? Ja jos kumppani on pettänyt, ollut ihan kamala ja toiminut kaikinpuolin (siis toisen mielestä) väärin, niin siinä tapauksessahan ero on ainoastaan HYVÄ juttu! Pääsee eroon siitä pöljästä. Ai niin, mutta kun se pöljä vie kaikenlisäksi vielä rahat mennessään. No sehän onkin ainoa todellinen ongelma jätetylle, ei ole enää elättäjää. Hyvä että oli sellainen kuitenkin aikansa, eikö vain? Kaikilla ei ole sellaista koskaan. Ihan itse pitää rahat tienata.

no just joo, tässä meillä varmaan nuorikko jolla hyvät tulot jne. Ei vielä hajuakaan siitä, mitä kymmenet yhteiset vuodet merkkaa; yhteiset tekemiset, hyvät hetket, lapset- ero lyttää helposti kaiken roskakoppaan. Nauti siinä sitten "vapaudesta" ja "löydä uusi elämä", 60v:na- ------

Syvällä kirjoitti:

No itse aattelen, että parempi olisi ollut, kun ei olisi koskaan liittoa ollutkaan, niin kaato ukko lopussa paskat päälle, että se mitätöi kyllä koko yhteisen elämän. Lapset tietysti ovat se konkreettinen, mikä jäi, ja heitä en kuitenkaan halua pois - eli menneet vuodet on pidettävä - eihän niitä pois edes saisi.

Itse en ymmärrä tuota rakkauden korostamista, koska usein sillä tarkoitetaan nimenomaan ensihuumaa. Se ei yleensä säily. Tilalle tulee elämänkumppanuus. Minulta ainakin romuttui se pohja että eletään yhdessä myötä- ja vastoinkäymisissä. Kumppaniin pitäisi voida luottaa. Mutta ei, sääntö onkin se, että jos löydät mielestäsi kivemman, voit vaihtaa. Kun pitkä liitto revitään palasiksi, siinä menettää sen ihmisen lisäksi niin paljon muutakin. Se mitä vanhoilla päivillä saa tilalle, on kovin vähäistä enää.

Mutta toista ei voi väkisin pitää. Jos loppu ei olisi ollut niin rujo, voisin ajatellakin, että oli hyvät yhteiset vuodet. Mutta toinen sanoo lopuksi vuosikymmenien liiton jälkeen, ettei ole koskaan rakastanutkaan ja paljon paljon muuta vielä syvemmälle menevää pahaa, särkyi kaikki, ehkä pysyvästi.

"itse aattelen, että parempi olisi ollut, kun ei olisi koskaan liittoa ollutkaan"

Mutta kun se on ollut. Et voi sille kertakaikkisen mitään. Hyväksyttävä tosiasia.

huhuhuhuhuhuhuhu kirjoitti:

no just joo, tässä meillä varmaan nuorikko jolla hyvät tulot jne. Ei vielä hajuakaan siitä, mitä kymmenet yhteiset vuodet merkkaa; yhteiset tekemiset, hyvät hetket, lapset- ero lyttää helposti kaiken roskakoppaan. Nauti siinä sitten "vapaudesta" ja "löydä uusi elämä", 60v:na- ------

"Nauti siinä sitten "vapaudesta" ja "löydä uusi elämä", 60v:na- ------"

No mikä ettei? Et suinkaan halveksi 60v elämää? Sitten vasta kun on kuollut ei voi nauttia uudesta elämästä, eikä elämästä ensinkään.

wweew kirjoitti:

"itse aattelen, että parempi olisi ollut, kun ei olisi koskaan liittoa ollutkaan"

Mutta kun se on ollut. Et voi sille kertakaikkisen mitään. Hyväksyttävä tosiasia.

Niinhän sanoin itsekin, pois ei saa. Ei ole ihan sama aloittaa uutta elämää kuusikymppisenä kuin vaikka nelikymppisenä. Mutta kukaanhan ei tosiaan kysy, haluanko. On vain pakko. Parisuhde tuskin enää uuteen elämään koskaan kuuluu.

Syvällä kirjoitti:

Niinhän sanoin itsekin, pois ei saa. Ei ole ihan sama aloittaa uutta elämää kuusikymppisenä kuin vaikka nelikymppisenä. Mutta kukaanhan ei tosiaan kysy, haluanko. On vain pakko. Parisuhde tuskin enää uuteen elämään koskaan kuuluu.

Luin kirjan keskitysleirien kauhuista psykologisesta näkökulmasta. Kirjoittaja oli kokemustensa perusteella kehittänyt uuden (silloin) terapiamuodon logoterapian - eli tarkoitusterapian, vapaasti kai suomennettuna. Leiriltä selvisivät todennäköisimmin ne, jotka tunsivat ja kokivat elämällään olevan jonkin tarkoituksen. Monet leirillä tekivät itsemurhan, ne jotka tunsivat ettei heidän elämällään ole tarkoitusta. Kirjoittaja siis selvisi. Tietysti tarvittiin myös onnea, mutta siihen ei olisi ollut mahdollisuutta, jos olisi tehnyt itsemurhan. Kirjoittaja kysyi usein potilailtaan, jotka sodan jälkeen hakeutuivat hänen vastaanotolleen kertomaan suurista tai pienistä kärsimyksistään "Miksi ette tee itsemurhaa?" Näin hän jatkoi terapiamuotonsa kehittämistä. Minua pisti silmään tuo kirjoituksesi "kukaanhan ei tosiaan kysy, haluanko (elää uutta elämää) On vain pakko." Elämässä mikään muu ei ole pakkoa, paitsi kuolema.

"Ei ole ihan sama aloittaa uutta elämää kuusikymppisenä kuin vaikka nelikymppisenä"

Niin tai parikymppisenä valitsee varmasti erilailla kuin kolmi- tai nelikymppisenä. Kaikilla valinnoilla on seuraukset, ja kaikkia valintoja voi hyvinkin joutua muuttamaan melko piankin. Pelkkää jossittelua tuommoinen.

Kun nyt olet 60v, niin sinun pitää tehdä valintoja vain nyt. Ilmeisesti et kovin paljon valintoja joutunut elämäsi varrella tekemään. Muuten hiffaisit, ettei iällä ole valinnoissa merkitystä. Ainoastaan sillä on, että ylipäänsä on elossa ja voi valita. Niin kauan kuin henki pihisee.

hölynpölyä_joo kirjoitti:

Tottamaar saa surra ja vihata, ikävöidä, ruikuttaa tai mitä tahansa vaikka lopun elämänsä, jos niin haluaa ja päättää. Tuossa edellä sanottiin aivan oikein, pitää päästää irti. Ellei päästä, ei pääse irti. Miksi tämä on niin vaikea ymmärtää? Ja jos kumppani on pettänyt, ollut ihan kamala ja toiminut kaikinpuolin (siis toisen mielestä) väärin, niin siinä tapauksessahan ero on ainoastaan HYVÄ juttu! Pääsee eroon siitä pöljästä. Ai niin, mutta kun se pöljä vie kaikenlisäksi vielä rahat mennessään. No sehän onkin ainoa todellinen ongelma jätetylle, ei ole enää elättäjää. Hyvä että oli sellainen kuitenkin aikansa, eikö vain? Kaikilla ei ole sellaista koskaan. Ihan itse pitää rahat tienata.

"Ellei päästä, ei pääse irti."

Näinhän se on. Elämässä ei tarvitse oikeastaan muuta ymmärtää kuin tämä. Ellei päästä irti, siihen jää vaikka loppuelämäksi vellomaan kurjuudessaan. Kuten relaajanauti kirjoitti viisaasti :
"Minä olisin voinut jäädä märehtimään pettymyksiäni vaikka koko loppuiäkseni, mutta kun ne asiat eivät siitä mihinkään muutu vaikka itkisin silmät päästäni."

Mitä tahansa itselle tapahtuu, mitä tahansa toinen sanoo, jne niin ainoa mihin voi vaikuttaa on oma käytöksensä, oma toimintansa.

nytnyt kirjoitti:

Luin kirjan keskitysleirien kauhuista psykologisesta näkökulmasta. Kirjoittaja oli kokemustensa perusteella kehittänyt uuden (silloin) terapiamuodon logoterapian - eli tarkoitusterapian, vapaasti kai suomennettuna. Leiriltä selvisivät todennäköisimmin ne, jotka tunsivat ja kokivat elämällään olevan jonkin tarkoituksen. Monet leirillä tekivät itsemurhan, ne jotka tunsivat ettei heidän elämällään ole tarkoitusta. Kirjoittaja siis selvisi. Tietysti tarvittiin myös onnea, mutta siihen ei olisi ollut mahdollisuutta, jos olisi tehnyt itsemurhan. Kirjoittaja kysyi usein potilailtaan, jotka sodan jälkeen hakeutuivat hänen vastaanotolleen kertomaan suurista tai pienistä kärsimyksistään "Miksi ette tee itsemurhaa?" Näin hän jatkoi terapiamuotonsa kehittämistä. Minua pisti silmään tuo kirjoituksesi "kukaanhan ei tosiaan kysy, haluanko (elää uutta elämää) On vain pakko." Elämässä mikään muu ei ole pakkoa, paitsi kuolema.

"Ei ole ihan sama aloittaa uutta elämää kuusikymppisenä kuin vaikka nelikymppisenä"

Niin tai parikymppisenä valitsee varmasti erilailla kuin kolmi- tai nelikymppisenä. Kaikilla valinnoilla on seuraukset, ja kaikkia valintoja voi hyvinkin joutua muuttamaan melko piankin. Pelkkää jossittelua tuommoinen.

Kun nyt olet 60v, niin sinun pitää tehdä valintoja vain nyt. Ilmeisesti et kovin paljon valintoja joutunut elämäsi varrella tekemään. Muuten hiffaisit, ettei iällä ole valinnoissa merkitystä. Ainoastaan sillä on, että ylipäänsä on elossa ja voi valita. Niin kauan kuin henki pihisee.

Jos siis haluan elää, on pakko elää uutta elämää, vaikkei halua - ymmärrätkö, vanha olisi ollut hyvä. Itsemurha on ollut erittäin lähellä ja koen sen helpottavana vaihtoehtona, koska aina voi lopettaa kaiken. Mutta etsin apua ja sitä sainkin, ja jäin henkiin. Elämän tarkoitus on kyllä aikalailla kateissa edelleen.

Heh, ai ettei ole joutunut tekemään valintoja, kyllä olen joutunut tekemään suuria valintoja, nuoresta pitäen. Minkä ikäinen itse olet? Luulen tietäväni erittäin hyvin, minkälaisia mahdollisuuksia oli omassa elämässäni 20 v, 40 v ja mitä on nyt. Tämä on oma subjektiivinen kokemukseni asioista, jonkun toisen elämä on toisenlainen, voi olla, ettei nuorena ole ollut vaihtoehtoja vaan vapaus kohtaa vasta vanhuusiällä. Jos ajattelen mielestäsi väärin, ok, se on sinun käsityksesi.

Oletko muuten perehtynyt elämänpolku-ajatteluun?

Syvällä kirjoitti:

Jos siis haluan elää, on pakko elää uutta elämää, vaikkei halua - ymmärrätkö, vanha olisi ollut hyvä. Itsemurha on ollut erittäin lähellä ja koen sen helpottavana vaihtoehtona, koska aina voi lopettaa kaiken. Mutta etsin apua ja sitä sainkin, ja jäin henkiin. Elämän tarkoitus on kyllä aikalailla kateissa edelleen.

Heh, ai ettei ole joutunut tekemään valintoja, kyllä olen joutunut tekemään suuria valintoja, nuoresta pitäen. Minkä ikäinen itse olet? Luulen tietäväni erittäin hyvin, minkälaisia mahdollisuuksia oli omassa elämässäni 20 v, 40 v ja mitä on nyt. Tämä on oma subjektiivinen kokemukseni asioista, jonkun toisen elämä on toisenlainen, voi olla, ettei nuorena ole ollut vaihtoehtoja vaan vapaus kohtaa vasta vanhuusiällä. Jos ajattelen mielestäsi väärin, ok, se on sinun käsityksesi.

Oletko muuten perehtynyt elämänpolku-ajatteluun?

Tiedätkö että on helvetin raskasta olla jonkun toisen elämännapa.
Mun tyttöystävä oli kuin riippakivi mun kaulassa, ei sellasta kukaan jaksa loputtomiin, erosin siitä 5 vuoden seurustelun jälkeen ja se uhkaili itsarilla myös. Sanoin sille suoraan että minä en voi ottaa vastuuta sun tekemisistä enkä henkisestä hyvinvoinnista. Se on jokaisen ihmisen omalla vastuulla.
Sun mies oli tosi vahva jos kesti vuosikymmeniä kannatella sua, mutta joskus ne vahvempienkin voimat loppuu ja on pakko lähtee tai muuten kuoleentuu itse.

hölynpölyä_joo kirjoitti:

Tottamaar saa surra ja vihata, ikävöidä, ruikuttaa tai mitä tahansa vaikka lopun elämänsä, jos niin haluaa ja päättää. Tuossa edellä sanottiin aivan oikein, pitää päästää irti. Ellei päästä, ei pääse irti. Miksi tämä on niin vaikea ymmärtää? Ja jos kumppani on pettänyt, ollut ihan kamala ja toiminut kaikinpuolin (siis toisen mielestä) väärin, niin siinä tapauksessahan ero on ainoastaan HYVÄ juttu! Pääsee eroon siitä pöljästä. Ai niin, mutta kun se pöljä vie kaikenlisäksi vielä rahat mennessään. No sehän onkin ainoa todellinen ongelma jätetylle, ei ole enää elättäjää. Hyvä että oli sellainen kuitenkin aikansa, eikö vain? Kaikilla ei ole sellaista koskaan. Ihan itse pitää rahat tienata.

Oudoksi on mennyt tämä avioeropalsta, kun täällä mesoo ja antaa ohjeita kakkoset sekä oman liittonsa jättäjät! Heillä tuntuu olevan nappiohjeet jätetylle joka suree oman elämänsä hävittämistä. Sitä se on todellakin monta kertaa ja hyvin kylmällä tavalla! Missä empatia on?
Kyllä se jättäjäkin aika usein katuu tekoaan vaan ylpeys ei anna periksi sitä tunnustaa!

Syvällä kirjoitti:

Jos siis haluan elää, on pakko elää uutta elämää, vaikkei halua - ymmärrätkö, vanha olisi ollut hyvä. Itsemurha on ollut erittäin lähellä ja koen sen helpottavana vaihtoehtona, koska aina voi lopettaa kaiken. Mutta etsin apua ja sitä sainkin, ja jäin henkiin. Elämän tarkoitus on kyllä aikalailla kateissa edelleen.

Heh, ai ettei ole joutunut tekemään valintoja, kyllä olen joutunut tekemään suuria valintoja, nuoresta pitäen. Minkä ikäinen itse olet? Luulen tietäväni erittäin hyvin, minkälaisia mahdollisuuksia oli omassa elämässäni 20 v, 40 v ja mitä on nyt. Tämä on oma subjektiivinen kokemukseni asioista, jonkun toisen elämä on toisenlainen, voi olla, ettei nuorena ole ollut vaihtoehtoja vaan vapaus kohtaa vasta vanhuusiällä. Jos ajattelen mielestäsi väärin, ok, se on sinun käsityksesi.

Oletko muuten perehtynyt elämänpolku-ajatteluun?

Monet menettävät elämänsä elämällä menneisyydessä, koska eivät pääse siitä pois. Jumissa menneisyydessä eläminen on oma sisäinen pakko. Mikään pakko ei ole elää uutta elämää; voi aivan hyvin elää, olla hengissä, silti elämäsi on menneisyydessä, tai jo ollut, olet pystyyn kuollut. Menneisyys täyttää kaikki ajatuksesi, mielesi, etkä halua luopua siitä, päästää irti. Ymmärrätkö, että uusi elämä on mahdotonta, tai sen yrityskin ihan helvetillistä, kun vain haikailee menneeseen? Kukaan muu kuin sinä et voi muuttaa ajattelutapaasi, asennettasi ja näkökulmaa asiaan.

"Muista että ne kaikki suurimmat kauhut
On sun toiveittes peilikuvat, käännä ne
Ja kädestäs löydät niihin avaimet
Ja et on helpompi antaa muille anteeksi, kuin jäädä kaunaan
kiinni"

Siinä hienoja neuvoja Apulannalta.

poiskakkosetpalstalta kirjoitti:

Oudoksi on mennyt tämä avioeropalsta, kun täällä mesoo ja antaa ohjeita kakkoset sekä oman liittonsa jättäjät! Heillä tuntuu olevan nappiohjeet jätetylle joka suree oman elämänsä hävittämistä. Sitä se on todellakin monta kertaa ja hyvin kylmällä tavalla! Missä empatia on?
Kyllä se jättäjäkin aika usein katuu tekoaan vaan ylpeys ei anna periksi sitä tunnustaa!

"Missä on empatia"

Muistutus. Empatia on sitä, että kuuntelee, ymmärtää, ja etenkin, että yrittää auttaa toista pois suosta. Ei sitä, että tukee toisen jäämistä mätänemään suohon, myötäilyä kaikessa.

Vaikkakin tosiasia on se, ettei ketään voi auttaa, ellei ao. henkilö itse sitä halua ja oikeasti tee kaikkensa päästäkseen irti suosta.

ei_jaksa_kannatella kirjoitti:

Tiedätkö että on helvetin raskasta olla jonkun toisen elämännapa.
Mun tyttöystävä oli kuin riippakivi mun kaulassa, ei sellasta kukaan jaksa loputtomiin, erosin siitä 5 vuoden seurustelun jälkeen ja se uhkaili itsarilla myös. Sanoin sille suoraan että minä en voi ottaa vastuuta sun tekemisistä enkä henkisestä hyvinvoinnista. Se on jokaisen ihmisen omalla vastuulla.
Sun mies oli tosi vahva jos kesti vuosikymmeniä kannatella sua, mutta joskus ne vahvempienkin voimat loppuu ja on pakko lähtee tai muuten kuoleentuu itse.

Et sinä tiedä ei_jaksa_kannatella, millaista elämämme oli. Ehkä joku uhkailee itsemurhalla, minä en, olin kyllä lähellä itsemurhaa, mutta en sillä uhkaillut. Uhkailun koen sellaisena, että asialla kiristetään toista. En kertonut kenellekään, paitsi lääkärille ja terapeutille, ehkä myös lähimmälle ystävälle. Otin kyllä itse vastuun hoitoon hakeutumisesta. Se siitä. Ehkä olen ollut sitten kannateltava, jonkun pitäisi se jotenkin aukaista, miten on kannateltava, mitä se tarkoittaa. En voi muuta kuin yhtyä ei-jaksa-kannatella nimimerkin mielipiteeseen, että kauan jaksoi. Ei olisi tarvinnut todellakaan. Mutta niinkuin sanotaan, että tangoon tarvitaan kaksi. (ei sillä, että oikeasti erityisen kannateltavana itseäni pidän, ihan itse asiani hoitanut ennen ja jälkeen eron).

Sen kukin ihan itse päättää. Jos odotukset suhteelta ovat erilaiset, ei silloin mikään voi alkaa. Ei edes tutun ihmisen kanssa. Minä en tee mitään ketään miellyttääkseni. Mieluummin olen yksin.

omaehtoinen kirjoitti:

Sen kukin ihan itse päättää. Jos odotukset suhteelta ovat erilaiset, ei silloin mikään voi alkaa. Ei edes tutun ihmisen kanssa. Minä en tee mitään ketään miellyttääkseni. Mieluummin olen yksin.

Toki toki. Erittäin henkilökohtaisia ovat päätökset. Ja itse tuntee itsensä ja tietää omat asiansa parhaiten.

Luin koko ketjua läpi ja vastailen tässä samassa useampaan, mutta ensin tähän hetkenkevytkulkea, joka kysyy mitähän pettäjä tuntee tai kokee. Minä en nähnyt aloituksessa mitään viittausta pettäjään. Minusta kiroituksesta tuli ilmi jättäjä ja jätetty. Toki jättäjä voi olla pettäjä, mutta yhtä usein ellei useimminkin vain jättäjä. Ja normaalilla tunne-elämällä varustetut jättäjät varmasti kokevat samoja asioita kuin jätetyt: surua, pettymystä ja lisänä varmaan vielä syyllisyyttä.
Te tapanne mukaan lyttäätte täällä muita ja tällä kertaa syvällä nimimerkkiä. Minä ymmärrän häntä. On rankkaa tulla jätetyksi eikä yli neli-viisikymppisten todellakaan ole helppo löytää uutta kumppania siis kunnollista kumppania saatikka sitten kuusikymppisten. Haukutte häntä ripustautujaksi kun suree menetettyä kumppania. Minusta tuo suru näyttää vain sen kuinka tärkeä kumppani on hänelle ollut. Ihmisille on tunnetusti eri asiat eri tavoin tärkeitä. Osalle työpaikan menetys voi tuoda masennusta ja itsetuhoisia ajatuksia ja heille läheisen kuolema, puolison lähtö tms. ei ole niin rankka kokemus. Osalle puolestaan puolison menetys voi olla maailmanloppu ja työpaikan menetys paljon pienempi asia. Lisäksi kannattaa muistaa, että syvällä ihmisellä puolison menetykseen linkittyi työelämääkin, joten varmasti rankkaa. Toivon tosissani sinulle jaksamista. Olen hieman eri tilanteessa, mutta itsekin mietin, että mitä järkeä oikeastaan missään täällä on.

Hirveän usein jättäjällä on toiveita uudesta ja koihkeästä suhteesta. Mitä selvemmin tämä tulee esille erossa, sen varmemmin tappaa hylsynsä seksualisuuden. Näistä on vaikea puhua. Ei peyetytkää halua kertoa, että mielialalääkkeet ja petetyksi tuleminen vei sekä kyvyt että halut. Vihaan pettäjiä ja petoskumppaneita helvetinmoisina exläheistensä elämän tuhoajina.

"Minusta tuo suru näyttää vain sen kuinka tärkeä kumppani on hänelle ollut"

Niin... Jotenkin vaikuttaa siltä, että Syvällä kokee olevansa uhrin asemassa:

"Ih­minen voi ko­kea lä­heisen mene­tyksen valta­vaksi epäoi­keu­den­mu­kai­suu­deksi. Tapah­tu­nutta saa­tetaan jää­dä jau­hamaan lähes­ty­mättä si­tä kui­tenkaan ai­dosti niin, et­tä su­rutyö ete­nisi.

– Ih­minen asettuu ikään kuin uh­rin asemaan, vaik­ka pi­täisi löy­tää toi­mijan asema."

Minusta Syvällä kohdalla on kyse juuri tuosta, eikä se ole normaalia. Siihen pitää hakea apua. Vaikkei sekään auta, jos Syvällä kieltäytyy lähestymästä suruaan aidosti. Mitä olen vanhempia Syvällä kirjoituksia lukenut, niin hänen exänsähän kohteli Syvällä nimimerkkiä todella huonosti. Yleensäkin ihmetyttää miksi surra kumppanin "menetystä", jos hän on valehdellut, arvostellut ja käyttäytynyt huonosti. Silloinhan ero on nimenomaan hyvä asia. Turha tuhlata elämäänsä riidellessä kieroilevan puolisonsa kanssa. Itse antaisin moiselle kenkää. Surisin tietysti sitä, että suhde päättyi niin, mutta minkä sitä toisen toiminnalle voi? Iloitsisin, että pääsen eroon. Mielestäni tällainen kommentointi ei ole lyttäämistä, vaan yksinkertaisesti monet haluavat, että Syvällä herää näkemään todellisuuteen ja nykyisyyteen. Ihminen ei voi korjata mitään, ellei tiedä itsekään mitä korjaa. Kannattaa opetella, minun, sinun ja kaikkien lähestymään asioita positiivisemmasta näkökulmasta. Se, että haluaa auttaa Syvällä kuin muitakin katselemalla asioita eri tavalla, ja miettimään itseään ei ole lyttäämistä, ei epäempaattisuutta. Sillä itsestäänhän vain voi löytyä oma elämä, nykyinen, uusi. Kukaan toinen ei sitä kenenkään puolesta voi löytää.

Täällä lienee turha vastailla, mutta minun mielestä jos ihminen on seksuaalisuutensa kanssa sinut ja terveen itsevarma seksuallisuuden suhteen niin ei suhteen loppumisen pitäisi siihen liittyä. Toki hylätyksi tuleminen, yksinäisyys ym. saa monille aikaan sen itsetunnon kohottamisen hakemisen ja yhden yön kumppanien ym lyhyt suhteiden etsimisen, mutta näitähän löytyy paljon jo ei jätetyistäkin. Kuinkahan moni yli nelikymppinen eroaa pelkän kuuman seksin hakemisen vuoksi? Enpä usko, että monikaan, mutta ehkä erityisesti miehet voivat uskoa tämän syyksi, jos se on heidän haavoittuva alueensa ts. pitää olle äärimmäisen kyvykäs. Mutta pettäminen on eri juttu. Se haavoittaa varmasti seksuaalisuutta, en epäile sitä. Enkä hyväksy pettämistä.

Vastasin siis nlogjolbcc:lle.

yityoyu kirjoitti:

"Minusta tuo suru näyttää vain sen kuinka tärkeä kumppani on hänelle ollut"

Niin... Jotenkin vaikuttaa siltä, että Syvällä kokee olevansa uhrin asemassa:

"Ih­minen voi ko­kea lä­heisen mene­tyksen valta­vaksi epäoi­keu­den­mu­kai­suu­deksi. Tapah­tu­nutta saa­tetaan jää­dä jau­hamaan lähes­ty­mättä si­tä kui­tenkaan ai­dosti niin, et­tä su­rutyö ete­nisi.

– Ih­minen asettuu ikään kuin uh­rin asemaan, vaik­ka pi­täisi löy­tää toi­mijan asema."

Minusta Syvällä kohdalla on kyse juuri tuosta, eikä se ole normaalia. Siihen pitää hakea apua. Vaikkei sekään auta, jos Syvällä kieltäytyy lähestymästä suruaan aidosti. Mitä olen vanhempia Syvällä kirjoituksia lukenut, niin hänen exänsähän kohteli Syvällä nimimerkkiä todella huonosti. Yleensäkin ihmetyttää miksi surra kumppanin "menetystä", jos hän on valehdellut, arvostellut ja käyttäytynyt huonosti. Silloinhan ero on nimenomaan hyvä asia. Turha tuhlata elämäänsä riidellessä kieroilevan puolisonsa kanssa. Itse antaisin moiselle kenkää. Surisin tietysti sitä, että suhde päättyi niin, mutta minkä sitä toisen toiminnalle voi? Iloitsisin, että pääsen eroon. Mielestäni tällainen kommentointi ei ole lyttäämistä, vaan yksinkertaisesti monet haluavat, että Syvällä herää näkemään todellisuuteen ja nykyisyyteen. Ihminen ei voi korjata mitään, ellei tiedä itsekään mitä korjaa. Kannattaa opetella, minun, sinun ja kaikkien lähestymään asioita positiivisemmasta näkökulmasta. Se, että haluaa auttaa Syvällä kuin muitakin katselemalla asioita eri tavalla, ja miettimään itseään ei ole lyttäämistä, ei epäempaattisuutta. Sillä itsestäänhän vain voi löytyä oma elämä, nykyinen, uusi. Kukaan toinen ei sitä kenenkään puolesta voi löytää.

Syvällä -nimimerkki on käynyt tätä samaa keskustelua useita vuosia. Se on surullista. Hän saa aina samanlaiset vastauksetkin, keskustelu vain toistaa itseään.

mikääntunnumiltään kirjoitti:

Täällä lienee turha vastailla, mutta minun mielestä jos ihminen on seksuaalisuutensa kanssa sinut ja terveen itsevarma seksuallisuuden suhteen niin ei suhteen loppumisen pitäisi siihen liittyä. Toki hylätyksi tuleminen, yksinäisyys ym. saa monille aikaan sen itsetunnon kohottamisen hakemisen ja yhden yön kumppanien ym lyhyt suhteiden etsimisen, mutta näitähän löytyy paljon jo ei jätetyistäkin. Kuinkahan moni yli nelikymppinen eroaa pelkän kuuman seksin hakemisen vuoksi? Enpä usko, että monikaan, mutta ehkä erityisesti miehet voivat uskoa tämän syyksi, jos se on heidän haavoittuva alueensa ts. pitää olle äärimmäisen kyvykäs. Mutta pettäminen on eri juttu. Se haavoittaa varmasti seksuaalisuutta, en epäile sitä. Enkä hyväksy pettämistä.

"minun mielestä jos ihminen on seksuaalisuutensa kanssa sinut ja terveen itsevarma seksuallisuuden suhteen niin ei suhteen loppumisen pitäisi siihen liittyä. "
Niin kuin mitä tarkoitat?

Jos on seksuaalisuutensa kanssa sinut, mutta puoliso ei ole, tai seksihalut ovat hyvin erilaisia, sehän usein johtaa suhteen päättymiseen.

hyvää_yötä kirjoitti:

"minun mielestä jos ihminen on seksuaalisuutensa kanssa sinut ja terveen itsevarma seksuallisuuden suhteen niin ei suhteen loppumisen pitäisi siihen liittyä. "
Niin kuin mitä tarkoitat?

Jos on seksuaalisuutensa kanssa sinut, mutta puoliso ei ole, tai seksihalut ovat hyvin erilaisia, sehän usein johtaa suhteen päättymiseen.

Ei se kuitenkaan pitäisi/saisi olla enää kuusikymppisenä määräävin tekijä! Seksi on jo muuttanut luonnettaan tuossa iässä ja tärkeämmät elementit vallanneet alan.
Enkä usko, että Syvällä-nimimerkkikään kokee sitä suurimpana menetyksenä. Olen itse kuusikymppinen! En ole petetty enkä jätetty, mutta ymmärrän ko. nimimerkin ajatusmaailmaa. Nämä nuoremmat täällä kirjoittelevat hyvin pinnallisesti ja jopa aliarvioivat häntä. Olen täysin hänen puolellaan, kun olen nähnyt näitä tapauksia tässä ikäluokassa. Miehiä, jotka sekoavat täysin ensin salasuhteeseen, mutta myöhemmin lähtevät uuden helmoihin ja yksi niistä oli oma isäni. Äiti tosin hänet heitti ulos ja haki avioeron 38 vuoden avioliiton jälkeen. Naikkonen kävi oikeudessa todistamassa tehneensä huorin! Mielestäni sekin osoitti hänen luonteensa. Avoliitto kesti joitakin vuosia ja loppui omaan mahdottomuuteensa. Isä kuoli 70 surullisena ja yksinäisenä miehenä. Hän kertoi katuvansa loppuelämänsä tekojaan.

kuusikymppisennäkökulma kirjoitti:

Ei se kuitenkaan pitäisi/saisi olla enää kuusikymppisenä määräävin tekijä! Seksi on jo muuttanut luonnettaan tuossa iässä ja tärkeämmät elementit vallanneet alan.
Enkä usko, että Syvällä-nimimerkkikään kokee sitä suurimpana menetyksenä. Olen itse kuusikymppinen! En ole petetty enkä jätetty, mutta ymmärrän ko. nimimerkin ajatusmaailmaa. Nämä nuoremmat täällä kirjoittelevat hyvin pinnallisesti ja jopa aliarvioivat häntä. Olen täysin hänen puolellaan, kun olen nähnyt näitä tapauksia tässä ikäluokassa. Miehiä, jotka sekoavat täysin ensin salasuhteeseen, mutta myöhemmin lähtevät uuden helmoihin ja yksi niistä oli oma isäni. Äiti tosin hänet heitti ulos ja haki avioeron 38 vuoden avioliiton jälkeen. Naikkonen kävi oikeudessa todistamassa tehneensä huorin! Mielestäni sekin osoitti hänen luonteensa. Avoliitto kesti joitakin vuosia ja loppui omaan mahdottomuuteensa. Isä kuoli 70 surullisena ja yksinäisenä miehenä. Hän kertoi katuvansa loppuelämänsä tekojaan.

Mjaa-a. Varsin erikoisia kirjoituksia täällä.

"Seksi on jo muuttanut luonnettaan tuossa iässä ja tärkeämmät elementit vallanneet alan."

Eiköhän jokainen voi puhua vain omasta puolestaan, vai mitä?

Myös pariskunnan osapuolilla on hyvin tasapanoisessakin liitossa usein aika laillakin erilainen käsitys siitä mitä pitää liitossaan tärkeimpänä, mitä arvostaa, mistä nauttii. Eihän osapuolet ole samanlaisia, vaikka liitossa keskenään ovatkin. Eikä sillä loppupeleissä mitään merkitystä ole, jos liitto on ja toimii hyvin - tai edes tyydyttävästi ;) ja molemmat hyväksyy toisen erilaisuuden ja toistensa käsitykset.

Minua hämää sekä "tuossa iässä" ja "tärkeämmät elementit". Eli oletko sitä mieltä, että ikä menee aina ihmisen persoonan edelle? Minusta tuo kuulostaa yhtä pahalta kuin sanoa murrosikäiselle tämän kiukutellessa tai ollessa vain eri mieltä vanhempansa kanssa "olet nyt siinä iässä". Minusta se on loukkaus, toisen ala-arvostamista niin murrosiässä kuin missä tahansa muussa iässä. Ihmiset ovat tietyn ikäisiä, mutta toimivat AINA omalla tavallaan olivat minkä ikäisiä vain.

Entä "tärkeämmät elementit". Siis KENEN tärkeämmät elementit ja mitä ne ovat? Mitkä on sinulle tärkeämmät elementit? Ja eritoten tärkeämmät elementit nyt 60-vuotiaana kuin aiemmin? Itse olen 54-v. Takana nuoruudessa yksi pidempi suhde ja lähemmäs 30 v liitto. Nykyinen miesystävä ollut viisi vuotta. Jokaisessa suhteessani on ollut elementteinä: seksi, jutustelu kaikesta mahdollisesta, musiikki, matkustelu. Vielä en voi kuvitellakaan eläväni suhteessa ilman seksiä. (Huom. Seksiin kuuluu kaikenlaista muutakin kivaa kuin yhdyntä). Ei sellainen ole parisuhde.

Henkilökohtaisetkaan elementtini eivät ole vaihtuneet oikeastaan koskaan. Ne ovat musiikki, tanssi muu liikunta, taide, matkustelu ja ystävät.

Jos muuten on viihtynyt toisen seurassa esim. 30-40 vuotta, niin melko outoa, mikäli kumpainenkaan ei ole matkan varrella käynyt vieraissa. Tuppaan ajattelemaan myös niin, ettei läheisessä suhteessa tarvitse piilotella toista suhdetta, jos kommunikointi suhteessa on muutenkin sujunut avoimesti asiasta puhuen, ei toista syytellen ja arvostellen. Jos nyt iästä jotain sanon, niin sen, että monen vuorovaikutussuhde puolisoonsa on yhtä kehittymätön kuin parikymppisellä nuorella. Eli sillä tasolla, jolta mahdollisesti on elämän polkua lähdetty yhdessä taivaltamaan. Katse ei ole avartunut yhtään vuosikymmeniin.

ei_iästä_kiinni kirjoitti:

Mjaa-a. Varsin erikoisia kirjoituksia täällä.

"Seksi on jo muuttanut luonnettaan tuossa iässä ja tärkeämmät elementit vallanneet alan."

Eiköhän jokainen voi puhua vain omasta puolestaan, vai mitä?

Myös pariskunnan osapuolilla on hyvin tasapanoisessakin liitossa usein aika laillakin erilainen käsitys siitä mitä pitää liitossaan tärkeimpänä, mitä arvostaa, mistä nauttii. Eihän osapuolet ole samanlaisia, vaikka liitossa keskenään ovatkin. Eikä sillä loppupeleissä mitään merkitystä ole, jos liitto on ja toimii hyvin - tai edes tyydyttävästi ;) ja molemmat hyväksyy toisen erilaisuuden ja toistensa käsitykset.

Minua hämää sekä "tuossa iässä" ja "tärkeämmät elementit". Eli oletko sitä mieltä, että ikä menee aina ihmisen persoonan edelle? Minusta tuo kuulostaa yhtä pahalta kuin sanoa murrosikäiselle tämän kiukutellessa tai ollessa vain eri mieltä vanhempansa kanssa "olet nyt siinä iässä". Minusta se on loukkaus, toisen ala-arvostamista niin murrosiässä kuin missä tahansa muussa iässä. Ihmiset ovat tietyn ikäisiä, mutta toimivat AINA omalla tavallaan olivat minkä ikäisiä vain.

Entä "tärkeämmät elementit". Siis KENEN tärkeämmät elementit ja mitä ne ovat? Mitkä on sinulle tärkeämmät elementit? Ja eritoten tärkeämmät elementit nyt 60-vuotiaana kuin aiemmin? Itse olen 54-v. Takana nuoruudessa yksi pidempi suhde ja lähemmäs 30 v liitto. Nykyinen miesystävä ollut viisi vuotta. Jokaisessa suhteessani on ollut elementteinä: seksi, jutustelu kaikesta mahdollisesta, musiikki, matkustelu. Vielä en voi kuvitellakaan eläväni suhteessa ilman seksiä. (Huom. Seksiin kuuluu kaikenlaista muutakin kivaa kuin yhdyntä). Ei sellainen ole parisuhde.

Henkilökohtaisetkaan elementtini eivät ole vaihtuneet oikeastaan koskaan. Ne ovat musiikki, tanssi muu liikunta, taide, matkustelu ja ystävät.

Jos muuten on viihtynyt toisen seurassa esim. 30-40 vuotta, niin melko outoa, mikäli kumpainenkaan ei ole matkan varrella käynyt vieraissa. Tuppaan ajattelemaan myös niin, ettei läheisessä suhteessa tarvitse piilotella toista suhdetta, jos kommunikointi suhteessa on muutenkin sujunut avoimesti asiasta puhuen, ei toista syytellen ja arvostellen. Jos nyt iästä jotain sanon, niin sen, että monen vuorovaikutussuhde puolisoonsa on yhtä kehittymätön kuin parikymppisellä nuorella. Eli sillä tasolla, jolta mahdollisesti on elämän polkua lähdetty yhdessä taivaltamaan. Katse ei ole avartunut yhtään vuosikymmeniin.

Minäkään en vielä kuvitellut eläväni ilman parisuhdeseksiä 50-vuotiaana! Niin vain jouduin elämään ja ihan miehen terveydellisistä syistä. Meille intohimoisille seksihurjastelijoille se oli aikamoinen shokki. Elämässämme kuitenkin kaikki muut elementit olivat kohdallaan. Harrastukset yms. Siinä sitten muutama vuosi elettiin täysin erilaista yhteiselämää kunnes sovittiin avoimesta avioliitosta. Toisensa arvostaminen ja kunnioittaminen ei hävinnyt tässäkään murroksessa, eikä edes silloin kun muutin useammaksi vuodeksi pois kotoa toiseen kaupunkiin. Tapasin ihanan vapaan miehen ja sain palata myös tasapainoiseen seksielämään. Sovimme jo alusta, että suhde ei johda mihinkään. Sopimus piti, mutta oma aviomies veti pidemmän korren ja vietettyämme yhä enemmän taas aikaa yhdessä muutin takaisin kotiin. Nyt olen 60 ja elän hyvässä, mutta seksittömässä liitossa! Kaipaan silti seksiä edelleenkin, mutta näillä nyt mennään tällä hetkellä. Puutteeseen ei kuole..
Yhteenkuuluvaisuuden tunne on vahva ja sitä on vielä vahvistanut ihanat lapsenlapset!

tämäkinonelämää kirjoitti:

Minäkään en vielä kuvitellut eläväni ilman parisuhdeseksiä 50-vuotiaana! Niin vain jouduin elämään ja ihan miehen terveydellisistä syistä. Meille intohimoisille seksihurjastelijoille se oli aikamoinen shokki. Elämässämme kuitenkin kaikki muut elementit olivat kohdallaan. Harrastukset yms. Siinä sitten muutama vuosi elettiin täysin erilaista yhteiselämää kunnes sovittiin avoimesta avioliitosta. Toisensa arvostaminen ja kunnioittaminen ei hävinnyt tässäkään murroksessa, eikä edes silloin kun muutin useammaksi vuodeksi pois kotoa toiseen kaupunkiin. Tapasin ihanan vapaan miehen ja sain palata myös tasapainoiseen seksielämään. Sovimme jo alusta, että suhde ei johda mihinkään. Sopimus piti, mutta oma aviomies veti pidemmän korren ja vietettyämme yhä enemmän taas aikaa yhdessä muutin takaisin kotiin. Nyt olen 60 ja elän hyvässä, mutta seksittömässä liitossa! Kaipaan silti seksiä edelleenkin, mutta näillä nyt mennään tällä hetkellä. Puutteeseen ei kuole..
Yhteenkuuluvaisuuden tunne on vahva ja sitä on vielä vahvistanut ihanat lapsenlapset!

"Niin vain jouduin elämään ja ihan miehen terveydellisistä syistä. "

Niin kuin millaista terveydellisistä syistä? Tuossa edellä kirjoitettiin "(Huom. Seksiin kuuluu kaikenlaista muutakin kivaa kuin yhdyntä)?"

Eli varsin monimutkaiset ovat terveydelliset syyt, jotka eivät salli tuota muuta kivaa kuin yhdyntä.