On niin yksinäinen olo etten kestä :/

Yksinäinen olo helpottaa kyllä. Kukaan ei tunne yksinäisyyttä koko elämäänsä. Joku voi olla yksin koko elämänsä, mut hän ei voi tuntea yksinäisyyttä koko elämäänsä. Kukaan ei voi tuntea syvää surua koko aikaa. Tiedän sen omasta kokemuksestani. Oon kokenu hyvin yksinäisiä aikoja, mut siihen tottuu kyllä. Välillä se vihlaisee ikävästi, mut siihen tottuu kyllä, kunhan ei jää siihen rämpimään. Tee jotain. Toimi. Pois istumasta, pois makaamasta, liikkumaan ja elämään. Se kuulostaa typerältä ohjeelta, mut se on maailman paras ohje. Jos oot surullinen, jos oot masentunu: SUN TÄYTYY KUNTOILLA JA TOUHUTA. Se on välttämättömyys. Ja se on sinulle. Ihan sinua itseäs varten. Lahja sulle.

"bggsg "
Vai ei voi tuntea yksinäisyyttä koko ajan ja että yksinäisyyteen tottuu.

Juuri meinasin aloittaa keskustelun siitä, että kuinka pitkään on oltava yksin ennen kuin sekoaa. Mut eipä sitten hätää kun yksinäisyyteen tottuu. Kuinkahan kauan tämä totutteluvaihe kestänee. Pirullinen olo on. Nukkuessani en ole yksinäinen.

Sopiiko tähän latteus: Hirressäkin on ensimmäinen päivä pahin.
Täytyykö yksin olla vielä montakin vuotta ennen kuin helpottaa?

Omalta kohdaltani luulisin, että minun sanottaisiin tottuneen yksinäisyyteen siinä vaiheessa kun pyörähdän päästäni enkä enää tajua yksinäisyysongelmaani tai etten tajua ettei niin kuulu olla. Etten myöskään enää tajua kaikkea kärsimystä mitä se on vuosien myötä aikaansaanut.

Pelottavaa kirjoitti:

"bggsg "
Vai ei voi tuntea yksinäisyyttä koko ajan ja että yksinäisyyteen tottuu.

Juuri meinasin aloittaa keskustelun siitä, että kuinka pitkään on oltava yksin ennen kuin sekoaa. Mut eipä sitten hätää kun yksinäisyyteen tottuu. Kuinkahan kauan tämä totutteluvaihe kestänee. Pirullinen olo on. Nukkuessani en ole yksinäinen.

Sopiiko tähän latteus: Hirressäkin on ensimmäinen päivä pahin.
Täytyykö yksin olla vielä montakin vuotta ennen kuin helpottaa?

Omalta kohdaltani luulisin, että minun sanottaisiin tottuneen yksinäisyyteen siinä vaiheessa kun pyörähdän päästäni enkä enää tajua yksinäisyysongelmaani tai etten tajua ettei niin kuulu olla. Etten myöskään enää tajua kaikkea kärsimystä mitä se on vuosien myötä aikaansaanut.

Lue lisää

Kuten sanoin: SUN TÄYTYY KUNTOILLA JA TOUHUTA. Jos oot niin tehny jo, mut yksinäisyyden olo ei lähde, niin et oo touhunnu tai kuntoillu tarpeeks kovaa. Juokse vaikka niin kovaa kuin ikinä lähtee tai tee niin monta punnerrusta, kuin pystyt. Sit kun et jaksa enempää ja oot aivan poikki, niin voit kertoo, et onko yksinäisyys se suurin tunne, mitä koet juuri sillä hetkellä? Voisinpa melkein laittaa pääni pantiks, ettei ole. Eikä tuu olemaan vähään aikaan. Tai hyppää kylmään järveen tai vähän lämpimämpään järveen uimaan. Onko se yksinäisyyden tunne, kun pulahdat veteen? Ei ole. Ja jos varsinkin kylmään veteen hyppäät, niin et tuu tuntemaan yksinäisyyttä pitkään aikaan sen teon jälkeen. On monia monia muita tekoja ja toimintoja, mitkä peittävät yksinäisyyden tunteet alleen, tässä vaan joitakin esimerkkejä. Alat vaikka puhumaan vastaantulevalle, niin et varmasti tunne yksinäisyyttä sillä hetkellä kun avaat suus ja toinen kääntyy kattomaan sua. Sit kun alat tekemään näitä asioita, liikkumaan ja touhuamaan, ylittämään rajojas fyysisesti tai henkisesti tai molemmilla tavoilla, niin alat oppia olemaan yksinäisyytes kanssa. Siitä tulee vaan yks tunne muiden joukossa, eikä aina se kaikista voimakkain, sua eniten määrittävä tekijä. Sulla on enemmän ajateltavaa, kuin yksinäisyys. Joten vastaus kysymyksees: "Täytyykö yksin olla vielä montakin vuotta ennen kuin helpottaa?" Kaikki riippuu siitä, miten sen aikas yksinäisyydessäs käytät ja mikä asentees on. Kaikki riippuu sinusta. Yksinäisyyden paras ratkasu ei oo musta ystävien löytäminen. Vaan itsensä löytäminen.

bggsg kirjoitti:

Kuten sanoin: SUN TÄYTYY KUNTOILLA JA TOUHUTA. Jos oot niin tehny jo, mut yksinäisyyden olo ei lähde, niin et oo touhunnu tai kuntoillu tarpeeks kovaa. Juokse vaikka niin kovaa kuin ikinä lähtee tai tee niin monta punnerrusta, kuin pystyt. Sit kun et jaksa enempää ja oot aivan poikki, niin voit kertoo, et onko yksinäisyys se suurin tunne, mitä koet juuri sillä hetkellä? Voisinpa melkein laittaa pääni pantiks, ettei ole. Eikä tuu olemaan vähään aikaan. Tai hyppää kylmään järveen tai vähän lämpimämpään järveen uimaan. Onko se yksinäisyyden tunne, kun pulahdat veteen? Ei ole. Ja jos varsinkin kylmään veteen hyppäät, niin et tuu tuntemaan yksinäisyyttä pitkään aikaan sen teon jälkeen. On monia monia muita tekoja ja toimintoja, mitkä peittävät yksinäisyyden tunteet alleen, tässä vaan joitakin esimerkkejä. Alat vaikka puhumaan vastaantulevalle, niin et varmasti tunne yksinäisyyttä sillä hetkellä kun avaat suus ja toinen kääntyy kattomaan sua. Sit kun alat tekemään näitä asioita, liikkumaan ja touhuamaan, ylittämään rajojas fyysisesti tai henkisesti tai molemmilla tavoilla, niin alat oppia olemaan yksinäisyytes kanssa. Siitä tulee vaan yks tunne muiden joukossa, eikä aina se kaikista voimakkain, sua eniten määrittävä tekijä. Sulla on enemmän ajateltavaa, kuin yksinäisyys. Joten vastaus kysymyksees: "Täytyykö yksin olla vielä montakin vuotta ennen kuin helpottaa?" Kaikki riippuu siitä, miten sen aikas yksinäisyydessäs käytät ja mikä asentees on. Kaikki riippuu sinusta. Yksinäisyyden paras ratkasu ei oo musta ystävien löytäminen. Vaan itsensä löytäminen.

Lue lisää

Niin ja sun pitää tietää, mitä haluat. Haluatko oppia elämään yksinäisyyden tunteen kanssa ja hyväksymään sen vai haluatko saada ystäviä/ihmissuhteita ja sillä tavalla poistaa yksinäisyyden tunnetta? Mä päätin, että haluan oppia elämään yksinäisyyden tunteen kanssa. Ja aloin tehdä sen eteen töitä ja kokeilemaan kaikkia erilaisia juttuja. Tutkimaan, et mistä se johtuu jne. Ja musta itestänihän se johtuu. Jos taas olisin halunnu saada ystäviä/ihmissuhteita, niin oisin käyttäny aikani sellaseen touhuun. Mut se ei ois pelkästään musta kiinni, vaan toisista ihmisistä myös ja se on epävarmempi keino, ainakin tässä vaiheessa. Alan pikkuhiljaa löytämään itseäni ja suosittelen kaikille samaa. Liian monet haluavat helppoja ratkaisuja. Liian monet haluavat löytää sen unelmien prinssin ja prinsessan, joka tulee luoksenne ja tuovat turvan ja hyvän olon loppuelämäksenne. Mut hyvin harvat ovat valmiita tekemään matkan itseensä, jospa se unelmien prinssi tai prinsessa löytyisi sieltä. Arvostakaa itseenne.

Pelottavaa kirjoitti:

"bggsg "
Vai ei voi tuntea yksinäisyyttä koko ajan ja että yksinäisyyteen tottuu.

Juuri meinasin aloittaa keskustelun siitä, että kuinka pitkään on oltava yksin ennen kuin sekoaa. Mut eipä sitten hätää kun yksinäisyyteen tottuu. Kuinkahan kauan tämä totutteluvaihe kestänee. Pirullinen olo on. Nukkuessani en ole yksinäinen.

Sopiiko tähän latteus: Hirressäkin on ensimmäinen päivä pahin.
Täytyykö yksin olla vielä montakin vuotta ennen kuin helpottaa?

Omalta kohdaltani luulisin, että minun sanottaisiin tottuneen yksinäisyyteen siinä vaiheessa kun pyörähdän päästäni enkä enää tajua yksinäisyysongelmaani tai etten tajua ettei niin kuulu olla. Etten myöskään enää tajua kaikkea kärsimystä mitä se on vuosien myötä aikaansaanut.

Lue lisää

Yksinäisyys lyhentää elinikää yhtä paljon kuin mm. tupakointi, yksinäisyys on kaksi kertaa suurempi terveysriski kuin liikalihavuus, yksinäisyys aiheuttaa masennusta, uniongelmia, se nopeuttaa dementian kehittymistä ja aiheuttaa jopa sydänsairauksia jne... Totu siihen sitten. Vaikka mitä teet ja vaikka miten päin hosut, kun olet yksin niin olet yksin siellä järvessäkin.

LaumaElukka kirjoitti:

Yksinäisyys lyhentää elinikää yhtä paljon kuin mm. tupakointi, yksinäisyys on kaksi kertaa suurempi terveysriski kuin liikalihavuus, yksinäisyys aiheuttaa masennusta, uniongelmia, se nopeuttaa dementian kehittymistä ja aiheuttaa jopa sydänsairauksia jne... Totu siihen sitten. Vaikka mitä teet ja vaikka miten päin hosut, kun olet yksin niin olet yksin siellä järvessäkin.

Lue lisää

No jos se on niin kamalaa, etkä kestä sekuntiakaan yksin, niin mee sitten ihmsten ilmoille ja oo ihmisten vieressä aina kun mahdollista ja mee uimaan sellasiin paikkoihin, missä on toisia ihmisiä ja pysy niiden lähettyvillä koko ajan ja juttele niille, niin etpä oo ainakaan yksin.

Tätä mä just tarkotan. Jos et osaa olla yksin, niin totta kai se on maailman kovin paikka. Yksinäisyys määrittää sua, etkä aattele mitään muuta. Katot jotain tilastoja, et yksinäisyys aiheuttaa sitä ja tätä ja vellot siinä olossas ja saat siitä vielä lisää vettä myllyys. Piehtaroit oikein siinä. Yksinäisyys on tunne. Jos tiiät, miten tunteet toimii ja oot valmis tekemään töitä, niin voit hillitä yksinäisyyden tunnetta. Yksinäisyys ei oo riippuvuus, kuten vaikka tupakka. Yksinäisyys ei oo myöskään samaa sarjaa kuin liikalihavuus. Yksinäisyys on tunne sun sisällä. Ei mitään muuta. Ei enempää, ei vähempää. Et voi kuolla yksinäisyyden tunteeseen. Jos aattelet koko ajan, että: "Oon yksin, mulla ei oo ketään, oon niin yksinäinen" Niin arvaa millanen olos on? Yksinäinen. Onko se mikään yllätys? Jos taas määrität itseäsi muilla tavoin, kuin yksinäisyydellä...et tunne sitä niin voimakkaana. Kannattaa koittaa. Ja se koittaminen ei oo mitään sellasta, et "yritänpä tässä aatella vähän muuta tai olla muutaman sekunnin vähän aktiivisempi elämässäni tai kuntoilla pikkasen". Jos yksinäisyytes on rankkaa ja musertavaa, myös sen vastakeinot täytyy olla KOVIA. Ja toistan...KOVIA. Ja pitkäaikasia. Sellasia, missä tosiaan haastat ittees.

Jos yksinäisyys on hallinnu elämääs yli kymmenen vuotta kuin mulla, niin eipä se helpolla sieltä lähde, eikä se multakaan kokonaan oo lähteny, mut mä en enää piehtaroi siinä ja sekin muutos on jo älyttömän suuri. En vois enää koskaan kirjottaa yksinäisyydestä niin negatiivisesti kuin sinä. Joskus tykkään siitä, joskus en. Se on tasottunu elämässäni. Ja se ei MÄÄRITÄ mua. Keskityn muuhun. Ihan kuin vaikkapa epämiellyttävän tai kauniinkin näkönen ihminen voi tehä ulkonäöstään maailman isoimman jutun ja keskittyä siihen sairaalloisuuteen asti. Tai sit keskittyä muihin asioihin. Paljon on itsestä kiinni ja omasta suhtautumisesta asioihin. Jos aattelet olevas yksinäinen, oot sellanen. Jos aattelet olevas kaunis, oot. Jos aattelet olevas ruma, sellanen oot. Sillä ei oo mitään väliä, mitä oikeesti oot. Ainoastaan sillä on väliä, millasena pidät itseäsi ja mihin keskityt itsessäsi. Etkö usko, kuinka suuri voima on mielellä? Aattele luurangonlaihaa anorektikkoa ja mieti, kuinka hän voi pitää itseään aivan sairaan lihavana? Se on mieli. Millään muulla ei oo väliä, vaikka peili näyttäs aivan toista, vaikka kaikki sanos aivan toista. Sä olet juuri sitä ja juuri sellainen, jollaisena näet itses. Ja jos et pidä itseäs yksinäisenä ja se ei määritä ajatuksias, niin tadaa! Et oo enää yksinäinen. Vaikka oikeesti olisit. Mä oon päässy sille tasolle.

Touhua lisää...älä luovuta vaan anna palaa. Kenenkään aktiivisen ihmisen mielessä ei pyöri yksinäisyys hallitsevana ajatuksena.

PS. Nautin siitä, kun uidessa ei oo toista siinä vieressä pärskimässä vaan saa olla ihan ylhäisessä yksinäisyydessään.

ItsenäinenOtus kirjoitti:

No jos se on niin kamalaa, etkä kestä sekuntiakaan yksin, niin mee sitten ihmsten ilmoille ja oo ihmisten vieressä aina kun mahdollista ja mee uimaan sellasiin paikkoihin, missä on toisia ihmisiä ja pysy niiden lähettyvillä koko ajan ja juttele niille, niin etpä oo ainakaan yksin.

Tätä mä just tarkotan. Jos et osaa olla yksin, niin totta kai se on maailman kovin paikka. Yksinäisyys määrittää sua, etkä aattele mitään muuta. Katot jotain tilastoja, et yksinäisyys aiheuttaa sitä ja tätä ja vellot siinä olossas ja saat siitä vielä lisää vettä myllyys. Piehtaroit oikein siinä. Yksinäisyys on tunne. Jos tiiät, miten tunteet toimii ja oot valmis tekemään töitä, niin voit hillitä yksinäisyyden tunnetta. Yksinäisyys ei oo riippuvuus, kuten vaikka tupakka. Yksinäisyys ei oo myöskään samaa sarjaa kuin liikalihavuus. Yksinäisyys on tunne sun sisällä. Ei mitään muuta. Ei enempää, ei vähempää. Et voi kuolla yksinäisyyden tunteeseen. Jos aattelet koko ajan, että: "Oon yksin, mulla ei oo ketään, oon niin yksinäinen" Niin arvaa millanen olos on? Yksinäinen. Onko se mikään yllätys? Jos taas määrität itseäsi muilla tavoin, kuin yksinäisyydellä...et tunne sitä niin voimakkaana. Kannattaa koittaa. Ja se koittaminen ei oo mitään sellasta, et "yritänpä tässä aatella vähän muuta tai olla muutaman sekunnin vähän aktiivisempi elämässäni tai kuntoilla pikkasen". Jos yksinäisyytes on rankkaa ja musertavaa, myös sen vastakeinot täytyy olla KOVIA. Ja toistan...KOVIA. Ja pitkäaikasia. Sellasia, missä tosiaan haastat ittees.

Jos yksinäisyys on hallinnu elämääs yli kymmenen vuotta kuin mulla, niin eipä se helpolla sieltä lähde, eikä se multakaan kokonaan oo lähteny, mut mä en enää piehtaroi siinä ja sekin muutos on jo älyttömän suuri. En vois enää koskaan kirjottaa yksinäisyydestä niin negatiivisesti kuin sinä. Joskus tykkään siitä, joskus en. Se on tasottunu elämässäni. Ja se ei MÄÄRITÄ mua. Keskityn muuhun. Ihan kuin vaikkapa epämiellyttävän tai kauniinkin näkönen ihminen voi tehä ulkonäöstään maailman isoimman jutun ja keskittyä siihen sairaalloisuuteen asti. Tai sit keskittyä muihin asioihin. Paljon on itsestä kiinni ja omasta suhtautumisesta asioihin. Jos aattelet olevas yksinäinen, oot sellanen. Jos aattelet olevas kaunis, oot. Jos aattelet olevas ruma, sellanen oot. Sillä ei oo mitään väliä, mitä oikeesti oot. Ainoastaan sillä on väliä, millasena pidät itseäsi ja mihin keskityt itsessäsi. Etkö usko, kuinka suuri voima on mielellä? Aattele luurangonlaihaa anorektikkoa ja mieti, kuinka hän voi pitää itseään aivan sairaan lihavana? Se on mieli. Millään muulla ei oo väliä, vaikka peili näyttäs aivan toista, vaikka kaikki sanos aivan toista. Sä olet juuri sitä ja juuri sellainen, jollaisena näet itses. Ja jos et pidä itseäs yksinäisenä ja se ei määritä ajatuksias, niin tadaa! Et oo enää yksinäinen. Vaikka oikeesti olisit. Mä oon päässy sille tasolle.

Touhua lisää...älä luovuta vaan anna palaa. Kenenkään aktiivisen ihmisen mielessä ei pyöri yksinäisyys hallitsevana ajatuksena.

PS. Nautin siitä, kun uidessa ei oo toista siinä vieressä pärskimässä vaan saa olla ihan ylhäisessä yksinäisyydessään.

Lue lisää

Aivan liian moni käyttää mieltään itseään vastaan. Suosittelen opettelemaan sellaista, et käytättekin mieltänne omaksi hyödyksenne. Toimitte omaksi hyödyksenne, teette asioita omaksi hyödyksenne, unohtakaa ne hemmetin muut ihmiset..ne unelmienne tyttöystävät, jotka pelastavat teidät yksinäisyydestänne ja jonka ansiosta haluatte muuttua. Unohtakaa ne pilvilinnanne, mitkä ovat täynnä maailman parhaimpia ystäviä, kaikki vain juuri teitä varten ja valmiina palvelemaan ja keskustelemaan kanssanne aina, kun te haluatte.

Jos mä oon jotain oppinu elämästä, niin sen, et täytyy olla oma paras ystävänsä ja rakastaa itseensä. Kukaan muu ei voi sitä tehdä samalla tavoin, kuin sä itse. Kukaan muu ei oo aina vierellä, jokainen hetki. Sä olet itsesi kanssa aina, niin synkimmissä syövereissä, kuin ilon aaltojen huipuilla. Kenenkään muun vastuulle et voi laittaa sun hyvinvointias ja hyysäämistäs. Ja kun kaipaat ystäviä enemmän kuin mitään muuta, niin...sä et arvosta itsees paskan vertaa. Sun pitää itse huolehtia itsestäs. Ja kun oot yksinäinen, sulla on paras mahdollisuus opetella ja oppia se taito.

Now go!

Heips, vaikutat hyvin empaattiselta ihmiseltä. Ois kiva kirjotella kanssas jos haluut ja sähköposti löytyy? Kirjotin ton "Yksinäiset yhteen" aiheen ja oli kiva sattuma nähä toi sun ajatus: "Yksinäisenä minun on kova halu saada yksinäiset yhteen" Mut jep, jos haluut niin täs ois yks mailikaveri sinulle.

Nimenomaan! Juuri näin asiat menee. Kirjotin ton toisen vastauksen ja joku sanoi siihen, ettei asia käytännössä mene niin, mut hän on väärässä. Asia menee juuri niin, et pitää olla aktiivinen. Ja KYLLÄ, se ei ole mukavaa, se voi olla jopa mahdottomalta tuntuvaa, se voi olla maailman vaikein asia, mutta se on ainut keino vahvistaa itseään yksinäisyydessä. En koskaan aio sanoa, että se on helppoa. Kyllä mä itse tiedän, mitä se on, kun ei pääse mihinkään kotoaan ja itsemurha ja kaikki paha pyörii mielessä. Ei mikään ihmekään, et pyörii, koska oot käpertyny omaan maailmaas, etkä näe mitään tietä ulos. Vaikka eka askel ulos on lähistöllä...ovi. Mene ihmisten ilmoille...mitä pitempään vietät aikaasi siellä, sen parempi. Seuraavana päivänä taas. Jos jatkat sitä riittävän kauan, alat pikkuhiljaa vahvistua. Ja painotan: RIITTÄVÄN KAUAN. Muutos ei tapahdu hetkessä. Se voi kestää todella pitkään, mut se tulee. Muutos voi kestää pitkään jos vietät ulkomaailmassa puolisen tuntia ja omassa maailmassas yli 20 tuntia. Mut sekin on parempi, kuin täydellinen kotiinsa linnoittautuminen.

Monella tuntuu olevan myös sellanen harhaluulo, et yksinäisyys johtuu siitä, ettei oo kavereita, ystäviä. Noh, se voi pitää osittain paikkansa, mut ei oo mun mielestä ja mun kokemukseni mukaan lähellekään suurin syy. Varsinkin yksinäisyyden alkuvaiheessa se voi tuntua totuudelta, koska sehän on "helpoin" syy ja siinä ei tartte sen kummemmin tehdä mitään. Oon yksinäinen, koska mulla ei oo kavereita. En ois yksinäinen jos ois kavereita. Helppoa, eikö vain? Mut ongelma onkin paljon monimutkaisempi, kuin tuo ja parantumisen kannalta ois äärettömän tärkeä tajuta, et mistä yksinäisyys TODELLA johtuu. Se ei johdu siitä, onko sulla kavereita, ystäviä tai ihmisiä kuinka paljon elämässäs. Mulla ei oo paljoa ketään ja kaikki kutsuis mua yksinäiseks. Mut mä tunnen itseni yksinäiseks hyvin harvoin enää. Ja sama pätee toisinpäin. Kavereiden ympäröimät ihmiset voi tuntea yksinäisyyttä hyvinkin usein. Yksinäisyys ei johdu toisista, se johtuu täysin sinusta itsestäsi ja omista tunteistasi ja ajatuksista. Kyllä, JUURI SINUSTA. Älä sysää vastuuta mihinkään muuhun, se on täysin oma tunteesi ja TÄYSIN ITSE voit siitä vapautua. Siitä vapautumiseen et tartte edes ystäviä, kavereita, välttämättä. Toki ne voi auttaa, mut toisaalta ne voivat myös pahentaa tilannetta, jos ovat vääränlaisia. Sinä itse voit tehdä elämästäsi sellaista, ettet tunne oloasi enää niin yksinäiseksi. Jos väität mitään muuta, aliarvioit itsees. Ensimmäinen askel on lähteä tosiaan ulos, laajentamaan vähän maailmaas. Jos aatellaan ihan järkevästi, niin hei! Mitä menetettävää sulla enää on? Mikä siinä ulos lähtemisessä on niin kamalaa, verrattuna siihen yksinäisyyteen? Monet valittaa yksinäisyyttään, mut pitävät sitä myös turvallisena tilanaan. Elämä on valitettavasti kovaa ja turvallisilta alueiltaan kannattaa lähteä liikkeelle, mikäli haluaa muutoksia. Ja jos turvalliset alueet ovat niin tuskaisia, kuin yksinäisyys, niin silloin erityisesti kannattaa kirmata liikkeelle heti paikalla.

avvasvs kirjoitti:

Nimenomaan! Juuri näin asiat menee. Kirjotin ton toisen vastauksen ja joku sanoi siihen, ettei asia käytännössä mene niin, mut hän on väärässä. Asia menee juuri niin, et pitää olla aktiivinen. Ja KYLLÄ, se ei ole mukavaa, se voi olla jopa mahdottomalta tuntuvaa, se voi olla maailman vaikein asia, mutta se on ainut keino vahvistaa itseään yksinäisyydessä. En koskaan aio sanoa, että se on helppoa. Kyllä mä itse tiedän, mitä se on, kun ei pääse mihinkään kotoaan ja itsemurha ja kaikki paha pyörii mielessä. Ei mikään ihmekään, et pyörii, koska oot käpertyny omaan maailmaas, etkä näe mitään tietä ulos. Vaikka eka askel ulos on lähistöllä...ovi. Mene ihmisten ilmoille...mitä pitempään vietät aikaasi siellä, sen parempi. Seuraavana päivänä taas. Jos jatkat sitä riittävän kauan, alat pikkuhiljaa vahvistua. Ja painotan: RIITTÄVÄN KAUAN. Muutos ei tapahdu hetkessä. Se voi kestää todella pitkään, mut se tulee. Muutos voi kestää pitkään jos vietät ulkomaailmassa puolisen tuntia ja omassa maailmassas yli 20 tuntia. Mut sekin on parempi, kuin täydellinen kotiinsa linnoittautuminen.

Monella tuntuu olevan myös sellanen harhaluulo, et yksinäisyys johtuu siitä, ettei oo kavereita, ystäviä. Noh, se voi pitää osittain paikkansa, mut ei oo mun mielestä ja mun kokemukseni mukaan lähellekään suurin syy. Varsinkin yksinäisyyden alkuvaiheessa se voi tuntua totuudelta, koska sehän on "helpoin" syy ja siinä ei tartte sen kummemmin tehdä mitään. Oon yksinäinen, koska mulla ei oo kavereita. En ois yksinäinen jos ois kavereita. Helppoa, eikö vain? Mut ongelma onkin paljon monimutkaisempi, kuin tuo ja parantumisen kannalta ois äärettömän tärkeä tajuta, et mistä yksinäisyys TODELLA johtuu. Se ei johdu siitä, onko sulla kavereita, ystäviä tai ihmisiä kuinka paljon elämässäs. Mulla ei oo paljoa ketään ja kaikki kutsuis mua yksinäiseks. Mut mä tunnen itseni yksinäiseks hyvin harvoin enää. Ja sama pätee toisinpäin. Kavereiden ympäröimät ihmiset voi tuntea yksinäisyyttä hyvinkin usein. Yksinäisyys ei johdu toisista, se johtuu täysin sinusta itsestäsi ja omista tunteistasi ja ajatuksista. Kyllä, JUURI SINUSTA. Älä sysää vastuuta mihinkään muuhun, se on täysin oma tunteesi ja TÄYSIN ITSE voit siitä vapautua. Siitä vapautumiseen et tartte edes ystäviä, kavereita, välttämättä. Toki ne voi auttaa, mut toisaalta ne voivat myös pahentaa tilannetta, jos ovat vääränlaisia. Sinä itse voit tehdä elämästäsi sellaista, ettet tunne oloasi enää niin yksinäiseksi. Jos väität mitään muuta, aliarvioit itsees. Ensimmäinen askel on lähteä tosiaan ulos, laajentamaan vähän maailmaas. Jos aatellaan ihan järkevästi, niin hei! Mitä menetettävää sulla enää on? Mikä siinä ulos lähtemisessä on niin kamalaa, verrattuna siihen yksinäisyyteen? Monet valittaa yksinäisyyttään, mut pitävät sitä myös turvallisena tilanaan. Elämä on valitettavasti kovaa ja turvallisilta alueiltaan kannattaa lähteä liikkeelle, mikäli haluaa muutoksia. Ja jos turvalliset alueet ovat niin tuskaisia, kuin yksinäisyys, niin silloin erityisesti kannattaa kirmata liikkeelle heti paikalla.

Lue lisää

Niin ja vielä selvennykseks: En tarkota yksinäisyyden alkuvaiheella sitä, et henkilö ois ollu yksin vaikka kuukauden tai pari. Henkilö voi olla yksin vaikka parikymmentä vuotta ja silti aatella, et yksinäisyyden tunteen suurin syy on siinä, ettei oo ystäviä.

Tarkotan alkuvaiheella sitä, et on vasta hyvin alussa ymmärtämään sitä, mistä oma yksinäisyys todella johtuu ja mistä se kumpuaa ja mikä siihen vois auttaa ja mikä ei.

avvasvs kirjoitti:

Nimenomaan! Juuri näin asiat menee. Kirjotin ton toisen vastauksen ja joku sanoi siihen, ettei asia käytännössä mene niin, mut hän on väärässä. Asia menee juuri niin, et pitää olla aktiivinen. Ja KYLLÄ, se ei ole mukavaa, se voi olla jopa mahdottomalta tuntuvaa, se voi olla maailman vaikein asia, mutta se on ainut keino vahvistaa itseään yksinäisyydessä. En koskaan aio sanoa, että se on helppoa. Kyllä mä itse tiedän, mitä se on, kun ei pääse mihinkään kotoaan ja itsemurha ja kaikki paha pyörii mielessä. Ei mikään ihmekään, et pyörii, koska oot käpertyny omaan maailmaas, etkä näe mitään tietä ulos. Vaikka eka askel ulos on lähistöllä...ovi. Mene ihmisten ilmoille...mitä pitempään vietät aikaasi siellä, sen parempi. Seuraavana päivänä taas. Jos jatkat sitä riittävän kauan, alat pikkuhiljaa vahvistua. Ja painotan: RIITTÄVÄN KAUAN. Muutos ei tapahdu hetkessä. Se voi kestää todella pitkään, mut se tulee. Muutos voi kestää pitkään jos vietät ulkomaailmassa puolisen tuntia ja omassa maailmassas yli 20 tuntia. Mut sekin on parempi, kuin täydellinen kotiinsa linnoittautuminen.

Monella tuntuu olevan myös sellanen harhaluulo, et yksinäisyys johtuu siitä, ettei oo kavereita, ystäviä. Noh, se voi pitää osittain paikkansa, mut ei oo mun mielestä ja mun kokemukseni mukaan lähellekään suurin syy. Varsinkin yksinäisyyden alkuvaiheessa se voi tuntua totuudelta, koska sehän on "helpoin" syy ja siinä ei tartte sen kummemmin tehdä mitään. Oon yksinäinen, koska mulla ei oo kavereita. En ois yksinäinen jos ois kavereita. Helppoa, eikö vain? Mut ongelma onkin paljon monimutkaisempi, kuin tuo ja parantumisen kannalta ois äärettömän tärkeä tajuta, et mistä yksinäisyys TODELLA johtuu. Se ei johdu siitä, onko sulla kavereita, ystäviä tai ihmisiä kuinka paljon elämässäs. Mulla ei oo paljoa ketään ja kaikki kutsuis mua yksinäiseks. Mut mä tunnen itseni yksinäiseks hyvin harvoin enää. Ja sama pätee toisinpäin. Kavereiden ympäröimät ihmiset voi tuntea yksinäisyyttä hyvinkin usein. Yksinäisyys ei johdu toisista, se johtuu täysin sinusta itsestäsi ja omista tunteistasi ja ajatuksista. Kyllä, JUURI SINUSTA. Älä sysää vastuuta mihinkään muuhun, se on täysin oma tunteesi ja TÄYSIN ITSE voit siitä vapautua. Siitä vapautumiseen et tartte edes ystäviä, kavereita, välttämättä. Toki ne voi auttaa, mut toisaalta ne voivat myös pahentaa tilannetta, jos ovat vääränlaisia. Sinä itse voit tehdä elämästäsi sellaista, ettet tunne oloasi enää niin yksinäiseksi. Jos väität mitään muuta, aliarvioit itsees. Ensimmäinen askel on lähteä tosiaan ulos, laajentamaan vähän maailmaas. Jos aatellaan ihan järkevästi, niin hei! Mitä menetettävää sulla enää on? Mikä siinä ulos lähtemisessä on niin kamalaa, verrattuna siihen yksinäisyyteen? Monet valittaa yksinäisyyttään, mut pitävät sitä myös turvallisena tilanaan. Elämä on valitettavasti kovaa ja turvallisilta alueiltaan kannattaa lähteä liikkeelle, mikäli haluaa muutoksia. Ja jos turvalliset alueet ovat niin tuskaisia, kuin yksinäisyys, niin silloin erityisesti kannattaa kirmata liikkeelle heti paikalla.

Lue lisää

Kannattaisi vähän ensin miettiä ennen kuin alkaa neuvomaan ja olisit edes vaivautunut lukemaan tappayksinäisyys nimimerkin tekstin ajatuksella. On ensinnäkin todella loukkaavaa kutsua masentunutta itsesäälissä kieriskelijäksi ja
omaan napaan tuijottajaksi sillä asiahan ei näin ole. Masennus on pahimmillaan kuolemaan johtava saisaus. Se on täysin eri asia kuin hetkellinen mielipaha tai itsesääli. Itse tiedän tämän siitä että sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja vaikka tiedän etttä huomenna kaikki voi tuntua paremmalta niin kyllä itsemurha tuntuu houkuttelevalta vaihtoehdolta. Masennuskausien aikana en todellakaan sääli itseäni. Tunnetta ei voi kuvailla ihmiselle joka ei asiasta mitään tiedä. Olen jo keski-ikäinen nainen ja olen elänyt hyvän elämän ja olen kiitollinen pienistäkin asioista mutta kun tulee tunne ettei enää jaksa niin se on kaukana itsesäälistä eikä siihen mikään vartin ulkoilu auta.

Tietenkin kannattaa kaikki keinot ensin kokeilla, eihän sitä yleensä kukaaan tule kotoa hakemaankaan ennen kuin itse lähtee ulos. Mutta jos oikein ymmärsi niin nim. tappavayksinäisyys on juuri näin tehnyt, kaksi vuotta toiminnassa mukana eikä silti ole saanut riittävää mielihyvää jatkaakseen. Kaksi vuotta on mielestäni todella kunnioitettava yritys saada elämään sisältöä ja voin vain kuvitella miltä sen jälkeen tuntuu neuvo 20min ulkoilusta :D Tilanteesi on kieltämättä vaikea mutta kun jo niin kauan olet jaksanut yrittää niin jaksa vielä huomiseen ja huomenna vielä huomiseen.. Niin minäkin aina sinnittelen masennusjaksojen yli. Äläkä missään nimessä pahoita mieltäsi näiden keittiöpsykologien asiaa tietämättömistä höpinöistä. Poimi vain positiiviset asiat.
Olen kiitollinen siitä että jollain on asiat niin hyvin ettei tarvitse tuntea sairautta nimeltä masennus.

Kiitos ymmärryksestäsi nim mummeliko. Pahinta mitä masentuneelle voi sanoa ja tehdä on juuri käskeä ja painostaa toimimaan. Jos ihmisellä on jalka poikki niin ei hänelle sanota että elä siinä turhaan valita ja itseäsi sääli vaan senkuin kävelet menemään mutta kun ihmisen mieli on rikki niin käsketään vaan toimimaan.

Minä todella yritin, kuten sanoin että tein vapaaehtoistyötä säännöllisesti ja lisäksi urheilin kilpatasolla. Oli harkkoja kolmesti viikossa, 20 joukkuekaveria, pelireissuja, saunailtoja, leirejä ja jopa treffailua sekä paljon muuta mutta koko aikana en tuntenut olevani samalla aaltopituudella kenenkään kanssa. Yritin olla menossa mukana mutta pikkuhiljaa kaikki alkoi hiipua ja ymmärrän kyllä että se oli täysin itsestäni kiinni. En vain kertakaikkiaan jaksanut enää yrittää.

En minä sääli itseäni, elämäni on sellaista jollaiseksi sen itse teen. Olen siinä onnellisessa asemassa että olen kuitenkin elämäni aikana rakastanut ja saanut rakkautta, minulla on myös ollut ystäviä mutta paljon myös menetyksiä. Rakkain ja paras ystäväni kuoli 30v., myös sisareni kuoli nuorena muista menetyksistä puhumattakaan. Vaikka näissä kuoleman tapauksissa tuntuu väärältä puhua menetyksistä sillä en minä menettänyt vaan he menettivät henkensä ja elämänsä.

Neuvot kuten 20min ulkona käynti ovat minun kohdallani todella naurettavia, kun en kahden aktiivisen vuoden aikana saanut ystävää niin en jaksa enää uskoa saavani sellaista jos käväisen vartin lenkillä (vaikka myönnän että onhan se mahdollista, mutta kuinka todennäköistä..?)

Kunpa vain masennuksesta ja yksinäisyydestä puhuttaisiin enemmän. Jos ihminen on todella masentunut ja häntä aletaan moittimaan tekemättömyydestä ja itsesäälistä niin pahimmassa tapauksessa se jouduttaa päätöstä itsemurhaan, sillä koettakaa ihmiset ymmärtää että kun ei jaksa eikä kykene niin silloin
EI VAAN JAKSA!!

Mummelikojo kirjoitti:

Kannattaisi vähän ensin miettiä ennen kuin alkaa neuvomaan ja olisit edes vaivautunut lukemaan tappayksinäisyys nimimerkin tekstin ajatuksella. On ensinnäkin todella loukkaavaa kutsua masentunutta itsesäälissä kieriskelijäksi ja
omaan napaan tuijottajaksi sillä asiahan ei näin ole. Masennus on pahimmillaan kuolemaan johtava saisaus. Se on täysin eri asia kuin hetkellinen mielipaha tai itsesääli. Itse tiedän tämän siitä että sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja vaikka tiedän etttä huomenna kaikki voi tuntua paremmalta niin kyllä itsemurha tuntuu houkuttelevalta vaihtoehdolta. Masennuskausien aikana en todellakaan sääli itseäni. Tunnetta ei voi kuvailla ihmiselle joka ei asiasta mitään tiedä. Olen jo keski-ikäinen nainen ja olen elänyt hyvän elämän ja olen kiitollinen pienistäkin asioista mutta kun tulee tunne ettei enää jaksa niin se on kaukana itsesäälistä eikä siihen mikään vartin ulkoilu auta.

Tietenkin kannattaa kaikki keinot ensin kokeilla, eihän sitä yleensä kukaaan tule kotoa hakemaankaan ennen kuin itse lähtee ulos. Mutta jos oikein ymmärsi niin nim. tappavayksinäisyys on juuri näin tehnyt, kaksi vuotta toiminnassa mukana eikä silti ole saanut riittävää mielihyvää jatkaakseen. Kaksi vuotta on mielestäni todella kunnioitettava yritys saada elämään sisältöä ja voin vain kuvitella miltä sen jälkeen tuntuu neuvo 20min ulkoilusta :D Tilanteesi on kieltämättä vaikea mutta kun jo niin kauan olet jaksanut yrittää niin jaksa vielä huomiseen ja huomenna vielä huomiseen.. Niin minäkin aina sinnittelen masennusjaksojen yli. Äläkä missään nimessä pahoita mieltäsi näiden keittiöpsykologien asiaa tietämättömistä höpinöistä. Poimi vain positiiviset asiat.
Olen kiitollinen siitä että jollain on asiat niin hyvin ettei tarvitse tuntea sairautta nimeltä masennus.

Lue lisää

Kiitos samoin =) Sun kannattas lukee mun teksti ensin huolella läpi ja ehkä yrittää ymmärtää sitä, ennenkun alat turhaan pätemään. Ensinnäkin, missä vaiheessa kutsuin toista itsesäälissä rypijäksi saati omaan napaan tuijottajaksi, en missään! Joten ne oli täysin omia johtopäätöksiäs ja ne oli vääriä.

Sit sanot ettei mikään vartin ulkoilu auta ja sit kuitenkin seuraavassa kappaleessa sanot, ettei kukaan tuu kotoa hakemaan. Jos ei vartin ulkoilu auta, niin ulkoile enemmän...jos oisit lukenu mun tekstin kunnolla, niin oisit tajunnu tuon ulkoilun merkityksenkin. Osittain sen näköjään tajusitkin, mut haluut vaan vängätä vastaan, vaikka oot periaatteessa samaa mieltä. Ja en ees asettanu mitään yksittäistä tarkkaa aikaa, kuten 20 min ulkoilua, se on ihan sun oman pääs ja tuon toisen henkilön tuotosta taas. Turha teitä on näköjään yrittää auttaa, kun vääristelette sanoja ja muokkaatte ne haluamiksenne, mut en mä välitä, yritän silti. En mä helppoa tän auttamisen kuvittelekaan olevan. Ja jos oisit(te) lukeneet tekstini ajatuksella, tajuaisitte että en hyökkää teitä vastaan millään tavoin, sillä samalla hyökkäisin itseänikin vastaan. Sanon vaan asiat niinkun ne on. Ainoastaan sinä itse voit vaikuttaa. Jos et voi, ei sitten. Mut kukaan ei tuu masentunutta ja yksinäistä kotoa hakemaan (koska ystäviä ei ole). Mä jos kuka sen tiedän. Jos haluutte vängätä asiasta vastaan, et kyllä tulee ja että kannattaa vaan jäädä yksin kotiinsa ja tui tui, kun sillai kaikki varmasti järjestyy kun ei tee mitään, niin ihan vapaasti. Mut mä TIEDÄN, ettei asiat mee niin. Jos jämähdät kotiis, niin asiat muuttuu vielä pahemmiks. Ehkä tajuaisit sen, jos oisit lukenu tekstini järjellä, etkä tunteella, etkä ottanu sitä hyökkäyksenä.

tappavayksinäisyys kirjoitti:

Kiitos ymmärryksestäsi nim mummeliko. Pahinta mitä masentuneelle voi sanoa ja tehdä on juuri käskeä ja painostaa toimimaan. Jos ihmisellä on jalka poikki niin ei hänelle sanota että elä siinä turhaan valita ja itseäsi sääli vaan senkuin kävelet menemään mutta kun ihmisen mieli on rikki niin käsketään vaan toimimaan.

Minä todella yritin, kuten sanoin että tein vapaaehtoistyötä säännöllisesti ja lisäksi urheilin kilpatasolla. Oli harkkoja kolmesti viikossa, 20 joukkuekaveria, pelireissuja, saunailtoja, leirejä ja jopa treffailua sekä paljon muuta mutta koko aikana en tuntenut olevani samalla aaltopituudella kenenkään kanssa. Yritin olla menossa mukana mutta pikkuhiljaa kaikki alkoi hiipua ja ymmärrän kyllä että se oli täysin itsestäni kiinni. En vain kertakaikkiaan jaksanut enää yrittää.

En minä sääli itseäni, elämäni on sellaista jollaiseksi sen itse teen. Olen siinä onnellisessa asemassa että olen kuitenkin elämäni aikana rakastanut ja saanut rakkautta, minulla on myös ollut ystäviä mutta paljon myös menetyksiä. Rakkain ja paras ystäväni kuoli 30v., myös sisareni kuoli nuorena muista menetyksistä puhumattakaan. Vaikka näissä kuoleman tapauksissa tuntuu väärältä puhua menetyksistä sillä en minä menettänyt vaan he menettivät henkensä ja elämänsä.

Neuvot kuten 20min ulkona käynti ovat minun kohdallani todella naurettavia, kun en kahden aktiivisen vuoden aikana saanut ystävää niin en jaksa enää uskoa saavani sellaista jos käväisen vartin lenkillä (vaikka myönnän että onhan se mahdollista, mutta kuinka todennäköistä..?)

Kunpa vain masennuksesta ja yksinäisyydestä puhuttaisiin enemmän. Jos ihminen on todella masentunut ja häntä aletaan moittimaan tekemättömyydestä ja itsesäälistä niin pahimmassa tapauksessa se jouduttaa päätöstä itsemurhaan, sillä koettakaa ihmiset ymmärtää että kun ei jaksa eikä kykene niin silloin
EI VAAN JAKSA!!

Lue lisää

"Minä todella yritin". Uskon sen. Mut arvaa mitä? Minäkin oon yrittäny ja yritän edelleen. Ja oon tehny vapaaehtoistyötä säännöllisesti ja urheillut. Jos ne nyt lasketaan menestyneen ja ansioituneen ja arvostetun ihmisen tuntomerkeiks. Mun mielestä ei, mut kukin tyylillään, ymmärrän sen. Arvaa montako kertaa mua on käsketty toimimaan ja yrittämään? Ihan liian monta, kun en oo jaksanu mitään. Mut silti oon tajunnu, et se on ainut keino...aivan kuin säkin tajuat. Mikä siinä totuudessa sitten on niin vaikeaa ottaa vastaan?

Katos nyt. Sä itsekin tajuat sen. Ekaks naureskelet noille 20 min ulkoiluille (mitä hemmettiä, mistä repäsit ees sen 20 min ulkoilun...voit ulkoilla vaikka 20 tuntia jos toi tuntuu liian lyhyeltä ajalta. Mut jos sekin on ylivoimanen aika, niin miks sitten sanot ettei se auttas mitään? Koska sulla ei oo voimia ees kokeilla sitä?) Niin...eka naureskelet niille ulkoiluille ja sit sanot: "kun en kahden aktiivisen vuoden aikana saanut ystävää niin en jaksa enää uskoa saavani sellaista jos käväisen vartin lenkillä (vaikka myönnän että onhan se mahdollista, mutta kuinka todennäköistä..?)"

Väärin. On väärin aatella, et "Jos en kahden vuoden aikana saanu niin, en usko et tulevaisuudessakaan saan" Mä oon etsiny ystävää kuule yli kymmenen vuotta ja sit löysin sellaisen. Jotkut on yrittäny asioita paljon pitemmän aikaa ja sit onnistunu siinä. Joten mikä saa sut uskomaan, et kaks vuotta on maksimiaika tuollaiselle asialle? Ja mikään ei saakaan sua uskomaan, koska sit sanot että myönnät "sen olevan mahdollista, mut kuinka todennäköistä?"

Mäpä kerron sulle jotain. Kuinka mahdollista ja todennäköistä on saada ihmiskontakteja ja kuinka paljon se kehittää sua ja vie sua tilanteessas eteenpäin, kun makaat kotonas yksinäisenä ihmisenä 24h vuorokaudessa vai vaihtoehto b) ulkoilet ja oot ihmisten ilmoilla. Vaihtoehto b vie elämääs eteenpäin ihan toisella tavalla ja mä en välitä helvettiäkään vaikka todennäkösyys ois 1%. Mahdollisuus on silti paljon isompi, kuin kotona olemisessa ja siks sanonkin tän asian. Se ei oo mikään sellanen asia, et "Vau, nyt on kaikki hyvin!" Jos ei yritys toimi, yritä lisää. Aivan kuin työnhaussa. Jos laitat hakemuksen jonnekin ja sua ei oteta sieltä vastaan, niin lopetatko sen touhun siihen? Et. Vaan haet aina vaan ja otat kaikki mahdollisuudet selville ja odotat ja yrität taas ja haet ja haet. Sit vasta haku loppuu, kun vihdoin löydät sen paikan. Jos lopetat haun, niin et saa töitä. Ja samalla tavoin, jos lopetat yrityksen saada ystäviä, et niitä tule saamaan. Se on valitettavasti totta. Älkää mua syyttäkö, en mä keksiny tätä maailmaa ja sitä, miten asiat täällä toimii. Sanon sen vaan teille. Jos joku sanoo mulle tosiasioita, niin kyllä mä ne ymmärrän ja otan vastaan, olin sitten kuinka masentunu tahansa. Jos taas joku kertois mulle valheita, kun oisin masentunu....Jos joku kertois mulle, et: "Hiljaa hyvä tulee, oota vaan kotonas rauhassa äläkä tee mitään, äläkä ees yritä tehdä mitään, kyllä kaikki selviää itekseen ja ajan kanssa!" Niin sellanen sietäis saada turpaansa, koska hän valehtelee. Myönnän, että mun asiani ja pointtini ois voinu saada esille ystävällisempään sävyyn, mut haluun tuoda tän asian esille tehokkaasti. Yrittämisen tärkeyden, itsenäisen vaikuttamisen asioihinsa, asenteen.

Sit vielä viimenen kappaleesi: "Kunpa masentuneisuudesta ja yksinäisyydestä puhuttaisiin enemmän jne." Mistä MUN pitäs teille sit puhua. Pitäskö mun sanoa, et kaikki järjestyy kyllä kun et tee mitään? Pitäskö mun silittää päätänne? Olisinko mä silloin kiva? Totuus on se, että te ette oikein puhu mistään tai vie asioita eteenpäin millään tavalla ja se on masentuneisuuden suurin ongelma. Mun kans väittely haastaa ajatuksianne ja mähän just puhun yksinäisyydestä ja masentuneisuudesta. Haluaisin saada kysymyksiini järkeviä vastauksia, kiitän. Todistakaa, että olette oikeassa ja minä olen väärässä. Todistakaa, että kannattaa olla tekemättä mitään ja yrittämättä mitään. Todistakaa, miksi se on mielestänne parempaa, kuin minun ehdotukseni. Ette pysty sitä tekemään. Koska joku osa teistä tietää, että minä olen oikeassa.

csacscas kirjoitti:

"Minä todella yritin". Uskon sen. Mut arvaa mitä? Minäkin oon yrittäny ja yritän edelleen. Ja oon tehny vapaaehtoistyötä säännöllisesti ja urheillut. Jos ne nyt lasketaan menestyneen ja ansioituneen ja arvostetun ihmisen tuntomerkeiks. Mun mielestä ei, mut kukin tyylillään, ymmärrän sen. Arvaa montako kertaa mua on käsketty toimimaan ja yrittämään? Ihan liian monta, kun en oo jaksanu mitään. Mut silti oon tajunnu, et se on ainut keino...aivan kuin säkin tajuat. Mikä siinä totuudessa sitten on niin vaikeaa ottaa vastaan?

Katos nyt. Sä itsekin tajuat sen. Ekaks naureskelet noille 20 min ulkoiluille (mitä hemmettiä, mistä repäsit ees sen 20 min ulkoilun...voit ulkoilla vaikka 20 tuntia jos toi tuntuu liian lyhyeltä ajalta. Mut jos sekin on ylivoimanen aika, niin miks sitten sanot ettei se auttas mitään? Koska sulla ei oo voimia ees kokeilla sitä?) Niin...eka naureskelet niille ulkoiluille ja sit sanot: "kun en kahden aktiivisen vuoden aikana saanut ystävää niin en jaksa enää uskoa saavani sellaista jos käväisen vartin lenkillä (vaikka myönnän että onhan se mahdollista, mutta kuinka todennäköistä..?)"

Väärin. On väärin aatella, et "Jos en kahden vuoden aikana saanu niin, en usko et tulevaisuudessakaan saan" Mä oon etsiny ystävää kuule yli kymmenen vuotta ja sit löysin sellaisen. Jotkut on yrittäny asioita paljon pitemmän aikaa ja sit onnistunu siinä. Joten mikä saa sut uskomaan, et kaks vuotta on maksimiaika tuollaiselle asialle? Ja mikään ei saakaan sua uskomaan, koska sit sanot että myönnät "sen olevan mahdollista, mut kuinka todennäköistä?"

Mäpä kerron sulle jotain. Kuinka mahdollista ja todennäköistä on saada ihmiskontakteja ja kuinka paljon se kehittää sua ja vie sua tilanteessas eteenpäin, kun makaat kotonas yksinäisenä ihmisenä 24h vuorokaudessa vai vaihtoehto b) ulkoilet ja oot ihmisten ilmoilla. Vaihtoehto b vie elämääs eteenpäin ihan toisella tavalla ja mä en välitä helvettiäkään vaikka todennäkösyys ois 1%. Mahdollisuus on silti paljon isompi, kuin kotona olemisessa ja siks sanonkin tän asian. Se ei oo mikään sellanen asia, et "Vau, nyt on kaikki hyvin!" Jos ei yritys toimi, yritä lisää. Aivan kuin työnhaussa. Jos laitat hakemuksen jonnekin ja sua ei oteta sieltä vastaan, niin lopetatko sen touhun siihen? Et. Vaan haet aina vaan ja otat kaikki mahdollisuudet selville ja odotat ja yrität taas ja haet ja haet. Sit vasta haku loppuu, kun vihdoin löydät sen paikan. Jos lopetat haun, niin et saa töitä. Ja samalla tavoin, jos lopetat yrityksen saada ystäviä, et niitä tule saamaan. Se on valitettavasti totta. Älkää mua syyttäkö, en mä keksiny tätä maailmaa ja sitä, miten asiat täällä toimii. Sanon sen vaan teille. Jos joku sanoo mulle tosiasioita, niin kyllä mä ne ymmärrän ja otan vastaan, olin sitten kuinka masentunu tahansa. Jos taas joku kertois mulle valheita, kun oisin masentunu....Jos joku kertois mulle, et: "Hiljaa hyvä tulee, oota vaan kotonas rauhassa äläkä tee mitään, äläkä ees yritä tehdä mitään, kyllä kaikki selviää itekseen ja ajan kanssa!" Niin sellanen sietäis saada turpaansa, koska hän valehtelee. Myönnän, että mun asiani ja pointtini ois voinu saada esille ystävällisempään sävyyn, mut haluun tuoda tän asian esille tehokkaasti. Yrittämisen tärkeyden, itsenäisen vaikuttamisen asioihinsa, asenteen.

Sit vielä viimenen kappaleesi: "Kunpa masentuneisuudesta ja yksinäisyydestä puhuttaisiin enemmän jne." Mistä MUN pitäs teille sit puhua. Pitäskö mun sanoa, et kaikki järjestyy kyllä kun et tee mitään? Pitäskö mun silittää päätänne? Olisinko mä silloin kiva? Totuus on se, että te ette oikein puhu mistään tai vie asioita eteenpäin millään tavalla ja se on masentuneisuuden suurin ongelma. Mun kans väittely haastaa ajatuksianne ja mähän just puhun yksinäisyydestä ja masentuneisuudesta. Haluaisin saada kysymyksiini järkeviä vastauksia, kiitän. Todistakaa, että olette oikeassa ja minä olen väärässä. Todistakaa, että kannattaa olla tekemättä mitään ja yrittämättä mitään. Todistakaa, miksi se on mielestänne parempaa, kuin minun ehdotukseni. Ette pysty sitä tekemään. Koska joku osa teistä tietää, että minä olen oikeassa.

Lue lisää

Ps. En enää vastaile tänne, ellette pyydä minua tekemään niin :) Totuus on nyt joka tapauksessa ilmoilla. Voitte syytellä mua niin paljon kuin lystäätte, mut mä en oo keksiny masentuneisuutta. Jos se ois musta kiinni, niin sitä ei ois olemassakaan, mut nyt kun se on ja täällä on tämmönen foorumi, missä siitä voi kirjotella, niin totta hemmetissä sanon asiat suoraan ja niinku ne on. Se ei oo kivaa kuultavaa. Aivan kuin ei oo kiva kuulla olevansa riippuvainen jostain. Ei oo kiva kuulla mistään sairaudestaan. Ei oo kiva kuulla olevansa ylipainoinen. Niitä ei oo kiva kuulla. Eikä oo kiva kuulla tän tiedon jälkeen, et mitä täytyy tehdä, jotta asiasta ois mahdollista parantua. Kuinka moni ylipainoinen jättää mielellään herkut syömättä? Kuinka moni heistä lähtee iloiten kuntoilemaan hikisenä? Kuinka moni riippuvuudesta kärsivä lopettaa käyttämisen ilman mitään tuskia ja hymyssä suin, vailla mitään tuskia? Ja sitten...kuinka moni masentunu ja yksinäinen lähtee hymyssä suin sängystä ulos ja ihmisten ilmoille. Ei kukaan. Mut se on keino parantua. Toistan: SE EI OO KIVAA!! Sen ei oo edes tarkotus olla kivaa! Se herättää vastalauseita ja kiukkua ja kaikkee pahaa ja "En mä pysty siihen" jne. Kyllä mä sen ymmärrän. Arvaa kuinka monet on sanonu samaa? Itsekin oon sanonu samaa. Mut aliarvioin itseni. Ja olen varma, että tekin aliarvioitte itsenne. Ajattelen teitä korkeammalla tasolla, mitä itse ajattelette itsestänne. Ja se on mun mielestä kunnioittamisen merkki, ei väheksymisen, kuten te aattelette.

zzzcxzxz kirjoitti:

Ps. En enää vastaile tänne, ellette pyydä minua tekemään niin :) Totuus on nyt joka tapauksessa ilmoilla. Voitte syytellä mua niin paljon kuin lystäätte, mut mä en oo keksiny masentuneisuutta. Jos se ois musta kiinni, niin sitä ei ois olemassakaan, mut nyt kun se on ja täällä on tämmönen foorumi, missä siitä voi kirjotella, niin totta hemmetissä sanon asiat suoraan ja niinku ne on. Se ei oo kivaa kuultavaa. Aivan kuin ei oo kiva kuulla olevansa riippuvainen jostain. Ei oo kiva kuulla mistään sairaudestaan. Ei oo kiva kuulla olevansa ylipainoinen. Niitä ei oo kiva kuulla. Eikä oo kiva kuulla tän tiedon jälkeen, et mitä täytyy tehdä, jotta asiasta ois mahdollista parantua. Kuinka moni ylipainoinen jättää mielellään herkut syömättä? Kuinka moni heistä lähtee iloiten kuntoilemaan hikisenä? Kuinka moni riippuvuudesta kärsivä lopettaa käyttämisen ilman mitään tuskia ja hymyssä suin, vailla mitään tuskia? Ja sitten...kuinka moni masentunu ja yksinäinen lähtee hymyssä suin sängystä ulos ja ihmisten ilmoille. Ei kukaan. Mut se on keino parantua. Toistan: SE EI OO KIVAA!! Sen ei oo edes tarkotus olla kivaa! Se herättää vastalauseita ja kiukkua ja kaikkee pahaa ja "En mä pysty siihen" jne. Kyllä mä sen ymmärrän. Arvaa kuinka monet on sanonu samaa? Itsekin oon sanonu samaa. Mut aliarvioin itseni. Ja olen varma, että tekin aliarvioitte itsenne. Ajattelen teitä korkeammalla tasolla, mitä itse ajattelette itsestänne. Ja se on mun mielestä kunnioittamisen merkki, ei väheksymisen, kuten te aattelette.

Lue lisää

Joo, ei siinä ole mitään muuta tietä kuin mennä sinne ihmisten ilmoille, tutustua ihmisiin netissä, kuntoilla säännöllisesti ja pitää terveelliset elämäntavat ym. Sitten matkustelu olis yks juttu kun vaan läydät siihen kaverin ja netistähän löytää periaatteessa mitä vaan ja erilaisia ihmisiä, mut eihän te ole monetkaan edes pitkään sitten yksin eläneet. Itse olen käynyt viihteellä yksin viimeiset 15vuotta, eli eihän se kauhean kivaa oo kun ei ole kavereita mihinkään, mutta kyllä sitä vaan oppii nauttimaan ihan vaan musiikista ja tunnelmasta ja aina se vaan piristää kun käy jossain ja näkee erilaisia ihmisiä. Tokihan itse olen myöskin työelämässä mukana ja sielläkin näkee ihmisiä, joten en ole oikeen päässyt masentumaan missään vaiheessa kun aina on tuota tekemistä ja värkkäämistä vapaa-ajalle, vaikkei ympärillä ihmisiä juuri olekkaan..
Mielestäni tuo yksi antoi vain ihan terveitä neuvoja, koska paikallaan pysyminen pitää paikallaan jatkossakin. Jos odottaa erilaista lopputulosta on tehtävä asioita jatkossa eri tavalla.
Vakava masennus vaan on epäilemättä sellainen juttu, että se ei ole läpihuuto juttu siitä päästä liikkeelle ja lisäks suosittelen tutkituttamaan kilpirauhasen ja kaikki hormonaaliset jutut, josko sieltäkin löytyisi syytä siihen masennukseen myöskin.