Rakas siskoni

Kannattaa rakastaa omaa aviopuolisoa ja ei lienee edes tarkoitettu, et siskot on läheisempiä kuin oma puoliso. Yhteistä historiaa lopulta voi olla vähempi kuin oman puolison kanssa.Irtiotto on terveellistä aikuisena jo.

Sukulaisilta siedetään paljon enemmän törkeää käytöstä kuin muilta ystäviltä ja tuttavilta juuri yhteisen menneisyyden takia. Mutta ei loputtomiin kuitenkaan, kuten itsekeskeisen päihdeongelmaisen tapauksissa usein lopulta käy ihan oman jaksamisen takia. Tuska muuttuu silloin helpotukseksi. Rakkaus näkyy teoissa eikä vain sanoissa eikä yhteistä menneisyyttä voi käyttää vedätyksenä enää. Omalta kohdaltani toivon tietty hyvää silti jatkossa hänelle, ennen kaikkea raitistumista, vaikken sittenkään enää halua olla tekemisissä, koska liian paljon on tapahtunut. Irtiotto todellakin parasta.

Oletko yrittänyt ymmärtää asiaa siskosi kannalta. Mikä mahtaa olla se syy, mikseivät välinne enää toimi. Omalta osaltani voin sanoa, että ero siskooni syveni sillä kun huomasin miten kuplassa hän elää. Miten irrallaan siitä, mitä oikeat vaikeudet elämässä voivat olla.

Hän on tavannut miehensä 2-kymppisenä. Rakentanut unelmaperheen ja unelmatalonsa. Tulevat molemmat toimeen loistavasti ja heillä menee aina kaikki ns. putkeen.

Kyllä... ensimmäinen mikä monelle nyt tulee mieleen: katkeruus. Kyllä, se on yksi erottava tekijämme. Hän elää ns. normaalielämää. On elänyt lapsesta asti. Kavereita, poikaystäviä, työpaikka, harrastukset ja ihan se oikea elämä.

Ei ns. normi elämää viettävä voi ymmärtää sellaista, edes siskoaan, joka on jäänyt aina sivuun kaikesta. Ei voi käsittää sitä, että ei ole rahaa tehdä koskaan mitään, ei ole edes varaa matkustaa heidän luokseen.

Yhteiseloa rajoittaa myös siskon mies, joka jatkuvasti tivaa toisen työnhausta, vaikka hyvin tietää kuinka raskasta työttömyys hänelle on, ja kuinka kovasti yrittää päästä elämässä eteenpäin, menneistä vaikeuksista huolimatta. Kun toisella on aina vierellään sekä taloudellinen että henkinen tuki, ei voi edes kuvitella sellaista tilannetta kun näitä ei ole. Kun on itse saanut nauttia säännöllistä toimeentuloa, ei edes osaa asettua sen asemaan jolla näin ei ole, muuten kuin arvostelemalla.

Voisin kuvitella tekstisi olevan esim. omalta siskoltani. Tuohon vastaisin, että kiva kuulla, mutten enään itse pysty tuntemaan rakkautta päällimmäisenä. Kehoittaisinkin sinua kohdistamaan rakkautesi sinne omaan lähipiiriisi. Veri ei velvoita, vaan voi myös kaikessa karmeudessaan erottaa.

Paljon sitä antaa juoppojen loukata itseään,ennenkuin laittaa stopin.Juoppo ei sanoja säästele, nimittää vaikka miski. vaikka juoppous on sairaus, silti ymmärtää ei tarvii sellaisia enää.

Olen joskus ajatellut jääväni jostain paitsi, kun ei ole sisaruksia eikä oikein sukuakaan, ei myöskään lapsia, mutta näitä lukiessa tunnen itseni onnekkaaksi. Ei alkoholisteja, ei kateutta siitä että menee hyvin tai vahingoniloa, jos ei mene. Sukulaisten välttäminen tai heistä eroon pääseminenkin näyttää ottavan koville, kun siitä täällä lukee. Mutta eivät kai tänne kirjoittelekaan ne, joilla menee hyvin sukulaisten kanssa.

Hyvä suhde on sellainen jossa toinen saa olla sellainen kuin on eikä häntä muumioida elävältä johonkin itse keksittyyn ja omista lähtökohdista vertaillen muodostettuun muottiin kuten menestyjäonnellinen, luuseri tai alkoholisti, vaikka alkoholismin kohdalla voisin varmaan itsekin moiseen sortua. Varmasti itse en pystyisi minkäänlaiseen kärsivällisyyteen, jos minulla olisi juoppo sisarus.

Pinnallisella tuttavatasolla jokaista jaksaa niin kuin vaikka työpaikkallakin on vain kärsittävä törppöjä, huumorilla varmaan jaksaisi sukulaisiakin paremmin. Jos joku on kateellinen tai katkera onnellisuudesta/omaisuudesta tms. tai pitää luuserina, niin mikä pakko sitä on vakavasti ottaa. Nehän ovat vain määrittäjän päässä olevia vikoja. Ehkä sitä voisi olla itseensä tyytyväinen, jos muidenkin mielestä elämäni näyttää onnelliselta ja menestyvältä.

En voi ymmärtää tuotakaan, että lapsuuden ja nuoruuden nostalgisointi jotenkin ajaa nykyhetken ja parisuhteen edelle. Mitä ihmettä?! Kyse on vain noin 10-15 vuodesta ihmiselämässä. Mikä pakko on liimautua tällaiseen perherooliin loppuelämäksi, olipa se rooli millainen tahansa.