Minua kovasti mietityttää unelmoimamme yhteiselämä tulevaisuudessa. Olemme kaksi eronnutta, jotka täältä Suomi24 treffit -palstalta löysimme toisemme yli 9 vuotta sitten eronneina ja haavoittuneina. Meillä kummallakin oli lapset, jotin päätimme seurustella ja asua erillään. Tätä on nyt jatkunut onnistuneesti pitkään. Olemme jo 54, vuotiaita ja uneksimme yhteiselosta lasten lähdettyä ehkä kuuden vuoden kuluttua viimeistään.
Onko sinulla kokemusta, omaa tai ystävissäsi, parista joka pitkän seurustelun jälkeen vasta eläkeiän kynnyksellä muuttaa yhteen. Onko homma onnistunut?
Meillä on ollut periaatteena, että perhe/lapset ovat tärkeimmät, emmekä ole halunneet muodostaa suurta uusioperhettä. Mutta kun lapset lentävät pesästä, on meillä mahdollisuus onneen keskenämme. Voiko se enää onnistua. Kovasti niin haluaisin, mutta pelottaa ja haluaisin kuulla kokemuksia.
Onko sinulla kokemusta, omaa tai ystävissäsi, parista joka pitkän seurustelun jälkeen vasta eläkeiän kynnyksellä muuttaa yhteen. Onko homma onnistunut?
Meillä on ollut periaatteena, että perhe/lapset ovat tärkeimmät, emmekä ole halunneet muodostaa suurta uusioperhettä. Mutta kun lapset lentävät pesästä, on meillä mahdollisuus onneen keskenämme. Voiko se enää onnistua. Kovasti niin haluaisin, mutta pelottaa ja haluaisin kuulla kokemuksia.
Vastaukset 10
Vanhimmat
"kun lapset lentävät pesästä, on meillä mahdollisuus onneen keskenämme"
Eikö teillä nyt ole onnea? Eikö sitä sanota, että onni ja elämä on tässä ja nyt. Ei sitku elämässä.
Olen seurustellut kuusi vuotta miesystäväni kanssa. Takana ex-liitto, monta lasta, jotka tosin nyt ovat kaikki muuttaneet omilleen. Miehellä vähän samantapainen tilanne.
Hyvin menee, eikä ainakaan vähiten siksi, ettemme asu yhdessä. Meillä on ihan rytmi ja aikataulut arkena. En todellakaan kaipaa yhdessä asumista. Tykkään myös nukkua viikot rauhassa.
Puhumme yhteenmuuttamisesta lasten lennettyä pesästä. Mutta jos sitten ei jompi kumpi enää haluakaan. Meillähän on näin erilleen asuen ihan mahtavaa yhdessä silloin kun tapaamme. Jotenkin tuntuu, että eläkeiässä, olisi hullua asua erilleen, kyläillä siellä ja täällä ja maksaa kahden asunnon kulutkin.
Erilleen asuminen voisi ehkä jatkua pitempääkin, jos olisimme nuorempia lasten lähdettyä, mutta kun olemme silloin jo melkein eläkkellä todennäköisesti.
Ympärillä muutamakin pariskunta, joilla on ollut samanlainen periaate kuin teillä, ja lasten lähdettyä vasta muuttivat yhteen. Yksillä arki sujuu kuin tanssi ja toisilla on erinäistä kädenvääntöä vähän kaikesta, koska ovat "johtajaluonteita" molemmat. Mutta ehkä se onkin se heidän tyylinsä elää ja olla yhdessä. Vaikuttavat muuten ihan onnellisilta. :)
Eipä sitä muut voi tietää, miten se elämänmuutos tulee teillä menemään, se on vaan elettävä läpi sitten, kun molemmat ovat sen valmiit kokemaan.
Minun sukulaismies tapasi nuoruudenrakkautensa uudelleen, kun he olivat yli 70v. He seurustelivat onnellisesti n. 7 vuotta, jonka jälkeen muuttivat yhteen, kun mies täytti 80v. Nainen kuoli viisi vuotta tuon jälkeen ja mies kuoli pari vuotta naisen jälkeen. Mutta hyvin onnellisesti siis yhdessä elivät nuo vuodet.
Tietenkin se voi onnistua siis vanhempanakin! Ja te olette vielä aika nuoria...
Lisäys: Molemmat olivat jääneet leskiksi alle 70 vuotiaina.
Suomalaiset on aika arkaa ja ennakoivaa kansaa joka pelkää aina pahinta. Johtuu kai itsetunnon onnahtelusta, jota siedetään huonosti, sekä kovista henk.koht. vaatimuksista "onnistumisen " suhteen. Se on aika raaka maailma, jonka jokainen luo itsekin itselleen.
Jos on kauheen herkkänahkanen ja tottunut olemaan ykisin, on totta kai työläämpää totutella uusiin rutiineihin kumppanin kanssa, mutta sitäkin tää elämä on: ongelmia, jotka ratkaistaan ja ratkeavat.
Pitää uskaltaa luottaa omiin kykyihinsä selvitä myös toisen ihmisen mukanaan tuomista haasteista, joka päivä. Onnistumisista se kestävä onni lähtee juurtumaan, mutta epäonnistumisillekin täytyy antaa tilaa.
Kiitos vastauksista !
Me olemme seurustelleet parikymmentä vuotta,miehellä lapsia ja lapsenlapsia.Asumme lähekkäin ja miehen asunto on lasten ja lastenlasten käytössä kun tulevat vierailulle kaempaa.Lapsenlapset ovat aivan ihania,saan olla "varamummona"heille.Ei yhteen muuttaminen ole tässä vaiheessa tarpeellista,tapaamme joka päivä,saamme nukkua yhdessä vuorotellen jommankumman asunnossa.Olemme juuri eläkkeelle jääneitä.
Älkää ihmeessä odottako yhteenmuuttoa noin kauaa, nyt on aika muuttaa yhteen. Iloitkaa toistenne lapsista ja isosta perheestä! Ei kuulosta aidolle rakkaudelle jo ei ole halua yhteen muuttaa. Pelkäättökö miten tulisitte sanan katon alla toimeen?
Taidan pelätä yhteenmuuttoa tällä hetkellä. Kumppanin murkku ja teini-ikäinen pelottavat. Jos ei tullakaan toimeen ja siinä samassa menee parisuhde mönkään.