Olen aivan kohta 26 vuotias nainen (apua, kuulostaa jo omissa ajatuksissakin kamalan paljolta) ja seurustellut/ollut avoliitossa 7 vuotta. En ole lastenvihaaja todellakaan, vaan työskentelen lasten parissa. Jotkut lapsista ovat ihastuttavia (jotkut vähemmän ihastuttavia) mutta parhainta heissä on se, että he eivät ole omia. Työpäivän jälkeen ei tarvitse vaihtaa kenenkään vaippaa, miettiä loukkaako joku itsensä, selvittää riitoja, vahtia kokoajan, kuunnella itkua ja kiukuttelua jne. Se on ihanaa. Usein myös huomaa, että lapset ovat vanhempiaan kohtaan välillä aikamoisia hirviöitä pitkän päivän jälkeen, joskus sääliksi käy.
Haaveissani ei ole tällä hetkellä oma lapsi. Se on kyllä tulevaisuuden suunnitelmissa "sitten joskus". "Joskus kolmekymppisenä". Nyt alkaa ahdistamaan, kun siihen ikävuoteen ei enää olekaan se kymmenen vuotta, vaan neljä vuotta. Mies ei onneksi asiasta ole puhunut, eikä todellakaan näytä potevan mitään vauvakuumetta, mutta alitajuisesti pelkään sitä päivää kun toinen kertoo että haluaa lapsen nyt. Omissa haaveissani haluisin ensin kihlautua, mennä naimisiin jne ennen yhtäkään oman lapsen vaipanvaihtoa. Aina ei tietysti itse voi päättää, mutta jos itse voi vaikuttaa. Nyt tunnen vaan todellista ahdistusta kun alkaa miettimään kihlautumista, häitä, yhteistä taloa, mahdollisia lapsia ... Tunnen olevani ihan kesken ja lapsi vielä itsekin. Tiedän kyllä minkä kortin vedän esiin, jos joku lapsia vihjailee. Se on juurikin se, että en kenellekään tee lapsia ennen kosintaa ja häitä, jos se itsestä on kiinni.
Tuntuu, että olen nyt vasta löytänyt enemmän itseäni, harrastuksia, kiinnostuksen kohteita. Itsekkäästi ajatellen, en halua mitään raskausmahaa niitä iloja pilaamaan tällä hetkellä. Pelkään myös koko synnytyshommaa ja kuvottaa kun joku niitä kertoo. Minulle ei myöskään vauvat tuota mitään automaattista "aaw" reaktiota. Ne on harvat ja valitut. Enemmän tunnen hoivaviettiä eläinvauvoja kohtaan.
Hauskaa on kun sukulaiset aina välillä vihjailee noihin asioihin liittyen, ja miehen puolelta äiti ja isä odottelee jälkipolvea.
Olenko ainoa nainen tässä tilanteessa, vai onko muitakin?
Haaveissani ei ole tällä hetkellä oma lapsi. Se on kyllä tulevaisuuden suunnitelmissa "sitten joskus". "Joskus kolmekymppisenä". Nyt alkaa ahdistamaan, kun siihen ikävuoteen ei enää olekaan se kymmenen vuotta, vaan neljä vuotta. Mies ei onneksi asiasta ole puhunut, eikä todellakaan näytä potevan mitään vauvakuumetta, mutta alitajuisesti pelkään sitä päivää kun toinen kertoo että haluaa lapsen nyt. Omissa haaveissani haluisin ensin kihlautua, mennä naimisiin jne ennen yhtäkään oman lapsen vaipanvaihtoa. Aina ei tietysti itse voi päättää, mutta jos itse voi vaikuttaa. Nyt tunnen vaan todellista ahdistusta kun alkaa miettimään kihlautumista, häitä, yhteistä taloa, mahdollisia lapsia ... Tunnen olevani ihan kesken ja lapsi vielä itsekin. Tiedän kyllä minkä kortin vedän esiin, jos joku lapsia vihjailee. Se on juurikin se, että en kenellekään tee lapsia ennen kosintaa ja häitä, jos se itsestä on kiinni.
Tuntuu, että olen nyt vasta löytänyt enemmän itseäni, harrastuksia, kiinnostuksen kohteita. Itsekkäästi ajatellen, en halua mitään raskausmahaa niitä iloja pilaamaan tällä hetkellä. Pelkään myös koko synnytyshommaa ja kuvottaa kun joku niitä kertoo. Minulle ei myöskään vauvat tuota mitään automaattista "aaw" reaktiota. Ne on harvat ja valitut. Enemmän tunnen hoivaviettiä eläinvauvoja kohtaan.
Hauskaa on kun sukulaiset aina välillä vihjailee noihin asioihin liittyen, ja miehen puolelta äiti ja isä odottelee jälkipolvea.
Olenko ainoa nainen tässä tilanteessa, vai onko muitakin?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Pari infoa sinulle:
-Osa ihmisistä ei koskaan halua lapsia. Se on hyvin pieni osa, mutta on toki mahdollista, että et koskaan halua lapsia. Sellaista sattuu. Ei haittaa. Mutta jos mies kuitenkin haluaa, niin päästä hänet sulassa sovussa etsimään itselleen sopivampaa naista. Älä estä häneltä hänen unelmaansa.
-Ei lähes kukaan pidä kaikista lapsista. Minä en pidä osasta yhtään, osasta pidän jonkun verran ja osasta pidän aika paljonkin. MUTTA omia lapsiani rakasta YLI KAIKEN. Näin ajattelee lähes poikkeuksetta jokainen vanhempi, ja niin ajattelisit sinäkin. Siinä vaiheessa kun sinulla on se oma lapsi, etä pätkääkään mieti, että millaisia lapset yleensä ovat tms, vaan rakastat ilman ehtoja. Se on meihin ihmisiin sisään rakennettu.
-Ehkä sinä et ole vielä kypsä äidiksi. Osa kasvaa henkisesti vasta myöhemmässä iässä. Voit lisääntyö vasta yli 30 vuotiaana. Usko pois, se 4 vuotta kuitenkin vielä muuttaa sinua ihmisenä. Ajatuksesi saattaavat asioiden suhteen muuttua vaikka kuinka.
-Olette eläneet miehen kanssa 7 vuotta yhdessä. Sinä haluat joskus siis naimisiin, niin miksi ette vieläkään ole avioon menneet? Onko teillä suhde kunnossa? Oletteko pystyneet puhumaan asiasta? Oletko kertonut miehellesi näistä ahdistuksista? Ennen lasten tekoa kannattaa oikeasti miettiä, että pystytkö jakamaan ilosi ja surusi miehesi kanssa.
-Raskausmaha kestää hyvin lyhyen aikaa siinä määrin että se haittaisi elämää.
-Kaikki synnytykset ovat erilaisia. Ei sitä kannata etukäteen miettiä, inhota, pelätä tai myöskään innolla odottaa. Itse pelkäsi kovasti ennen ensimmäistä odotusta. Tai eniten pelkäsin sitä, mitä se tekee minun "alapäälle". Pelkoni osottautui turhaksi! Toista synnytystä en pelännytkään. Molemmat synnytykset ovat elämäni parhaimpia muistoja, vaikka ennen lapsia pelkäsin kuollakseni, ja tuntui vastenmieliseltä...
-Itse sain esikoiseni 28 vuotiaana. Minun mielestäni täydellisen sopiva ikä, näin jälkikäteenkin ajateltuna. Nyt olen 38v, ja minulla on 10v ja 7v lapset. Onnellisempi en osaisi olla, enkä voisi kuvitella elämääni siten, etten olisi lapsia saanut. Omaa aikaa toteuttaa harrastuksiani yms riittää nyt hyvin, kun lapset ovat jo koululaisia. Se pikkulapsi-ikä on tosi lyhyt.... Ja sen varmasti jaksaa paremmin, jos ei kovin vanhaksi asti lykkää lasten tekoa.
Mihinkään muuhun ei taida liittyä niin paljon ristiriitaisia tunteita kuin äitiyteen. Ehkä se on joku luonnon laki? Äitiys ei tästä huolimatta ole pakollista kenellekään. Se yksinkertaisesti vain etuus, jonka voi saada, jos lykästää :). Itse en kummoisesti ole koskaan pitänyt "lapsista", sillä jo varhain huomaisin, että pidän vain joistain lapsista ja toisista en ollenkaan. Ihan sama muuten aikuisten kanssa. Mutta lapsesta asti halusin omia lapsia joskus aikanaan, eikä ikinä tullut edes mieleen, että inhoaisin juuri omia lapsiani. Jotain tällaista olen kyllä kuullut muilta äideiltä, jutellut heidän kanssaan. Taustalla on aina ollut jotain omia ristiriitoja tai jopa niiden puutetta lapsuudessa. Äiti joutuu lapsensa kanssa läpikäymään aika tarkasti oman lapsuutensa.
Synnytysjuttuja ei tarvitse kuunnella, korvasta sisään, toisesta ulos. Ystäväni on kätilö ja hänelle synnytys on mitä luonnollisin tapahtuma, tapahtui siinä mitä tahansa... Itse pelkäsin synnytystä aikoinani vallan mahdottomasti, sukulaiseni kuoli synnytykseen vuonna 1 ja 2. Lääkärit saivat minut vakuuttuneeksi, etten kuole siihen; nykyajan systeemit ovat todella kehittyneet. Onneksi olivatkin! Esikoinen oli niin isokokoinen, ja perätilassa, ettei alatiesynnytystä edes harkittu. Hyvä kun sektiolla saatiin lapsi tähän maailmaan. Itse jouduin veritiputukseen. Mutta hyvin meni, selvisin hengissä kuten lapsikin!
Nyt pääsen lopulta asiaan: eli kaikki eivät halua lapsia! Lähipiirissänikin on paljon naisia, joilla ei ole lapsia, eikä tule - sillä lähes kaikki ovat 45 .
Yksi huomattavasti nuorempi ystäväni sanoi parikymppisenä, ettei ikinä halua lapsia. Hän ei ole ikinä valmis sellaiseen. Hänellä itsellään oli takana lapsuus nuoruus laitoksessa. Hän oli perin juurin huolehtiva, empaattinen yms. joten sanoin "älä puhu hulluja - juuri sinä olisit ihan paras äiti". Tähän hän vielä väitti vastaan :). Parin vuoden kuluttua tämä ystävä aloitti seurustelun tuttavamme kanssa - ja pian hän olikin raskaana. Nyt hänellä on kaksi lasta.
Toinen ystäväni tuli vahingossa raskaaksi - ehkäisy petti. Eikä hän halunnut tehdä aborttia. Häntäkään parempaa äitiä en tiedä.
Kolmas ystäväni väitti myös kivenkovaa, ettei halua lapsia. Sitten hänen äitinsä kuoli. Ilmeisesti muutos lähti tästä: hän sai esikoisensa yli nelikymppisenä. Toisen muksun heti perään. Nyt hän sanoo, ettei tajua miksei ennen halunnut lapsia.
Eli kukaan muu ei ole luonut sinulle perheenperustamispaineita paitsi sinä itse. Huonomminkin voisi asiat olla.
Lapsia saadaan. Muuta en osaa jo lähempänä viittäkymmentä kertoa. Ja jos ei ihan oikeasti halua lapsia lainkaan, ikinä, miksi on pakko ajatella että sitten kolmikymppisenä? Asiasta pitää puhua parisuhteessa. Jos toinen osapuoli tahtoo perheellistyä mutta toinen ei, on kaksikin tietä. Joko ero, tai annat luvan isyyteen toisen naisen kanssa. Itse olin onnellisessa asemassa nuorena. Tunsin äitiyden ihan normaaliksi asiaksi, ja kun tuuri kävi- en keskeyttänyt. Toisen eteen pitikin sitten pilleriä napostella että sai alulle.
Mutta, kukin tyylillään. Älä haudo asiaa yksin. Pohdi miten otat asian esille miehesi kanssa. Vain yksi asia tässä maailmassa on pakko- ja sen jälkeen hoitavat muut asiasi parhain päin, mutta tämä lastentekoasia ei ole se asia!
Ammattisi vuoksi sinun ei myöskään pidä ihan pakosti tulla äidiksi. Vain ja jos koet itse semmoista tarvetta- että kasvatat, kaikkine kommelluksineen, itkupotkuraivareineenkin, sairastamisineen, jonkun tai joitakuita, jotka sitten lähtevät elämäänsä kulkemaan.
Nuorempi minulla täytti 25.
Ajatuksesi ovat aivan kuin omiani 26 vuotiaana. Ongelma on minulla se, että olen nyt 31 eikä ajatus lapsesta edelleenkään houkuttele. Naimisiin menimme mieheni kanssa jo kuusi vuotta sitten, on omakotitalo, molemmilla hyvä työ ja taloudellinen tilannekin olisi sellainen, että siihen lapsi sopisi. Parisuhde voi hyvin ja olemme onnellisia, mutta... Mies olisi jo valmis lapsen tuloon ja on hieman kateellinen ystävillemme, jotka lisääntyvät. Mutta mikä minussa on vialla kun lapsenkaipuuta ei tule? Ajatuskin raskaudesta, synnytyksestä, imetyksestä ja vähän myös siitä lapsesta kuvottaa, kuten sanoit. Olen aina ajatellut, että olen sellainen tyyppi, joka haluaa miehen, talon ja lapsia. Mieleni ei ole muuttunut ja haluaisin edelleen olla sellainen ihminen. Mutta missä se vauvakuume viipyy?? Voisi siis sanoa, että haluaisin haluta lapsia.
Luulen, että jos hankkisimme lapsen, rakastaisin sitä enkä katuisi lasta. Kuitenkin välillä tulee pelko, että mahdollisesti rakastaisin kissaani enemmän kuin lastani. Ja entä parisuhteemme? Olemme toistemme parhaat ystävät ja erittäin läheiset. Suhteemme on mielestäni erittäin hyvä ja olemme toistemme tärkeimmät ihmiset. Mutta entä kun lapsi tulee? Miten suhteemme muuttuu? Menetämmekö sen, mitä olemme rakentaneet vai saammeko tiimiimme vain uuden jäsenen? Mistä voin tietää ja kannattaako riskeerata?
Tiedän, että lapsentekoikää on vielä jäljellä ja ajatuset todennäköisesti selkiintyvät vielä. Sosiaalinen paine vain tuntuu kovalta kun samanikäiset ystävät tekevät jo mahdollisesti kolmatta lastaan. Jos en hankkisi lapsia, tulisin sitä todennäköisesti katumaan vanhempana, enkä myöskään voisi koskaan evätä mieheltäni lasta, kun se tarve on hänellä kuitenkin niin vahva. Asia on ikäni kannalta ajankohtainen, ja ahdistaa ajatus, että pitäisi ryhtyä lapsentekoon, kun asia tuntuu jopa vastenmieliseltä.
Eli et ole ainut nainen, joka pohtii näitä asioita. Kirjoituksestani ei välttämättä ole paljon apua tai lohtua. Kuten näet, asia ei välttämättä selkiinny iän ja avioliiton myötä. Mutta toivottavasti löydät itsellesi hyvän ratkaisun. Ja kyllä näin kolmekymppisestäkin katsottuna olet vielä nuori, paljon ehtii tapahtua muutamassa vuodessa. Niin toivon ainakin itseni kohdalle.
Tutkitusti ihmiset on onnellisimmillaan, kun perheeseen syntyy esikoinen. Kriisi parisuhteeseen tulee, kun esikoiselle syntyy sisarus, varsinkin jos ikäero on pieni. Vanhempani olivat yli 40-vuotiaita, kun synnyin heidän esikoisekseen. Sisaruksia en saanut, mutta lapsuus oli kyllä mukava, tasapainoinen ja ystäviä oli vaikkei sisarusta.
Olen myös töissä päiväkodissa ja täytyy sanoa, että on se aikamoista vuoristorataa, jos lapsen vanhemmat ovat itsekin vielä kesskenkasvuisia. Vaikka parhaansa yleensä tekevätkin, mikään ei korvaa elämänkokemusta, jota "iäkkäämmillä" vanhemmilla on. Tietysti jotkut ovat "hukassa" koko elämänsä, mutta ei nyt viilata marginaalia. Jotkut hokee, että siinähän ne menee kaksi kuin yksikin lapsi, mutta mielestäni se ei ole todellakaan totta.
Olen itse kolmekymppinen ja pitkässä parisuhteessa ilman lapsia. Voisin väittää suorastaan rakastavani lapsia, ihan kaikkia ja kaikenikäisiä. Siltikään en halua omaa, eikä mieskään onneksi. Aloittajalle kyllä sanoisin, että näin isoa asiaa ei pitäisi vaan yksin pohtia, kun se puoliso siinä kuitenkin on. Mutta oikeesti, 26-vuotiaana sulla on kyllä ainakin kymmenen vuotta aikaa miettiä asiaa.
"Tutkitusti ihmiset on onnellisimmillaan, kun perheeseen syntyy esikoinen. "
Eivät ole. Tutkitusti ihmiset ovat keskimäärin onnellisimmillaan lapsettomina tai sitten, kun lapset ovat muuttaneet omilleen. Jotkut ihmiset nauttivat vanhemmuudesta enemmän kuin toiset. Lapsi tuo vanhemmilleen paitsi onnen hetkiä myös huolta ja murhetta. Jotkut lapset enemmän huolta kuin toiset. Ainoa järkevä syy hankkia lapsia on voimakas, alkukantainen tarve olla vanhempi. Jos tuntuu, että lapsia on hankkimassa sosiaalisen paineen takia tai koska niin vain on tapana tehdä, ei kannata.
Lapsettomana voi elää paljon vauraampaa, vapaampaa ja stressittömämpää elämää. Mahdollisuuksia hankkia elämäänsä sisältöä on lukemattomia. Mutta jos kokee vahvaa kaipuuta olla vanhempi, kannattaa lapsia tehdä.
Tosiaan, kiitos korjauksesta. En huomioinut, että tuo minun mainitsemani onnellisuus pätee vain verrokkiryhmässä, jossa kaikilla on lapsia! Lapsettomat ovat ihan oma lukunsa onnellisuudessa. Hyvä kun puutuit tähän.
http://www.stat.fi/artikkelit/2011/art_2011-02-15_007.html?s=0
"Luulen, että jos hankkisimme lapsen, rakastaisin sitä enkä katuisi lasta. Kuitenkin välillä tulee pelko, että mahdollisesti rakastaisin kissaani enemmän kuin lastani. Ja entä parisuhteemme? Olemme toistemme parhaat ystävät ja erittäin läheiset. Suhteemme on mielestäni erittäin hyvä ja olemme toistemme tärkeimmät ihmiset. Mutta entä kun lapsi tulee? Miten suhteemme muuttuu? Menetämmekö sen, mitä olemme rakentaneet vai saammeko tiimiimme vain uuden jäsenen? Mistä voin tietää ja kannattaako riskeerata? "
Nimimerkillä "vauva-ahdistus", kyllä nyt osui ja upposi. Ihan samoja ajatuksia, mutta ajattelin olevani todella lapsellinen ja hieman häpeilenkin noita ajatuksia. :) Itsellä on myös kissoja ja vaikka kuinka oudolta ja epäkypsältä kuulostaa, niin ne ovat mulle TODELLA tärkeitä. Joskus olen jopa itkenyt, että jos joskus "pitäisi"/haluisi lapsia hankkia/tulis tämmönen tilaisuus kohdalle, niin varmaan lapselle osuis joku hirveä allergia ja lapsi tulisi mun ja karvalapsieni tielle.
Ja kyllä, olen miettinyt sitäkin, että jos lapsi tulee koko parisuhteen tielle. Joskus keskustelin miehen kanssa ylipäätänsä parisuhteesta, rakkaudesta, lapsista ja sain käsityksen, että kun ihminen saa lapsen, lapsi on kaikki kaikessa. Että vanhemman rakkauden eteen ei mikään tule jne. Että jos pitäisi valita niin pelastaisi lapsen palavasta talosta jne. Tottakai, näinhän meidät on opetettu ajattelemaan. Itse taas HALUISIN asian olevan niin, että lapsi täydentää koko soppaa. Että miksi se vanhempien välinen rakkaus ei voisi olla myös yhtä ainutlaatuista, kumpikin "omassa sarjassaan". Tiedän että kuulostan lapselliselta, mutta olen aina ollut romantikko ja miettinyt että mieheni tekis mitä vaan minun eteen, pelastaisi vaikka tarpeen tullen. Tuon kommentin jälkeen tuli olo, että jos joskus jälkipolvea siunaantuisi, jäisin rakkaudessa kakkoseksi automaattisesti, VAIKKA ilman yhteistä rakkautta koko lasta ei periaatteessa olisi. Tiedän, että monet eroavat ja lapsi ei ikinä lähde ja liibalaaba. Mutta miksi kaikki pitää ajatella niin kylmästi ja realistisesti. Että kun lapsi tulee, niin palvotaan sitä sitten ja unohdetaan se kaikki mitä ollaan rakennettu. Eih.
Et varmasti ap ole ainoa, joka ei halua lapsia tai edes tiedä haluavansa lapsia. Kannattaa kuitenkin tiedostaa se tosiseikka, että lapsia ei tehdä vaan niitä saadaan. Eli sitä voi suunnitella lapsia hankkivansa sitten ja vasta sitten, mutta valitettavasti lastenteko jutut ovat asioita, joita ei voi noin miettiä ja ikää kun muutenkin tulee lisää niin kyllä se lapsenteko vaikeutuu. Eli sinun täytyy jossainvaiheessa miettiä, että oletko valmis mahdollisuuteen jossa et välttämättä saakaan lapsia ja tietty elämäkin voi sen eteesi yllättäen heittää. Lisäksi kandee miettiä, että kovin moni ei varmaan ennen lasten saamista pidä sitä mitenkään päämääränä numero yksi. Itse raskausaikanakin pähkäilin, että pian paluu töihin ja lapsi sitten hoitoon sinne ja mitenkähän muutenkin pärjään. Mutta lapsen synnyttyä tiesin, että mahtavampaa juttua ei ole ja lapset kaikki kaikessa minulle. Ehkä se raskausajan epäröinnit, jotka ihan normaaleja ovat kuuluvat asiaan, ovat luonnonmukaisia.
Ja taas jotain onnellisuusshaibaa.
Lapsia kannattaa hankkia vain, jos tuntee tarvetta uusien veronmaksajien saamiseksi suomeen. Tämä voidaan toki korvata maahanmuuttajillakin. Eli kumpaa haluatte enempi.
ha ha ha joku luuseri nainen joka on avioliitossa mutta ei osaa tehdä lapsia. Elämän yksi tarkoitushan on myös lisääntyä. Esi-isien nussimiset menee hukkaan jos lapsia ei hankita..