Anoppi kuvittelee olevansa ykkönen

Kysyt, että millainen ihminen tekee näin. No tuollainen, kun sun anoppisi. Mitä siihen muuta voi vastata?

Ihmetyttää tällainen "kuka on ykkönen" -juttu muutenkin. Mitä ihmeen ykkösiä ja kakkosia me ihmiset toinen toisillemme olemme?

Itse asiassa jokainen läheinen ihminen on jollain tasolla tärkeä. Äiti on ihmiselle aina äiti ja äitinä tärkeä. Äidille lapsi on oma lapsi ja oma lapsi on tärkeä. Miksi sitä tosiasiaa pitää mennä millään luvuilla mittailemaan, että onko tämä ykkösen vai kakkosen vai kolmosen jne. arvoinen "tärkeys?"

Olkaa jokainen omalla paikallanne se tärkeä, toinen toisillenne. Jos anoppi on noin höhlä, että puhuu olevansa kuningatar ja pojalleen ykkönen, niin antakaa olla ja kuvitella mitä tahtoo. Hän on sillä tasolla, mutta onko pakko itse laskeutua samalle tasolle?

Mitä väliä sillä on, "hyväksytäänko" joku johonkin sukuun? Onko nämä suku-jutut niin tärkeitä? Kuka ei hyväksy ja miten se ilmenee? Haavoittuuko joku jotenkin? Oikeasti?

Jos joku puhuu paskaa, puhukoon, itsensä sillä munaa. Ei ihmiset niin valmiita ole kaikkea uskomaan. Maailma on täynnä paskanpuhujia. Vanha sanonta on, että haukku ei haavaa tee. Ja toisten kunnioitus, sehän on ansaittava. Sittenkö vasta joku miniä olisi täydellisen onnellinen, jos miehensä ihan oikeasti vihaisi omaa äitiään, sittenkö vasta voisi uskoa olevansa miehelleen se kaikkein tärkein? Sekin on muuten vanha totuus, että miten mies kohtelee omaa äitiään, niin hän tulee kohtelemaan myös omaa vaimoaan. Jos miehelle kehittyy viha omaa äitiään kohtaan, se viha kohdistuu itse asiassa yleensäkin vihaksi naisia kohtaan ja oma vaimo on siinä se varsinainen kohde sitten myöhemmin. Ns. mammanpoikia paljon haukutaan, mutta nämä ovat erittäin usein myös hyviä aviomiehiä. Miniät ei vaan välttämättä osaa ottaa sitä rusinaa siitä pullasta, vaan kehittävät kauhean kilpailuasenteen anoppiaan kohtaan ja sillä lailla tekevät hallaa koko avioliitolleen. Tämä kaikki tässä nyt ei ehkä koske ap:tä, mutta kannattaa ajatella.

Höpö, mammapojat eivät ole hyviä aviomiehiä, ne ovat mammanpoikia. Onneksi oma poikani osaa arvostaa omaa perhettänsä niinkuin äitinä hälle opetin. Ihmettelen näitä äitejä (anoppeja) jotka haluavat kilpailla oman lapsensa perheen kanssa, päästäkää jo irti.
Kaikkien ihmisten arvostusta ei tarvitse ansaita.

Ap:lle läheisriippuvainen ihminen, narsistinen persoonallisuus. Haluaa aina muille pahaa, myös omille lapsilleen. Ei edes tajua mitä tekee, ympärillä olevat ihmiset ovat varpaisillaan, mitä seuraavaksi tapahtuu jne. Tuhoavat ja tuhoavat. Osaa olla myös kiva, kun haluaa jotain hyötyä itselleen. Tälläiset eivät muutu, pitää vaan pysyä erossa, jottei satuta itseään.

Pysykää te vain miehesi kanssa yhtenä rintamana,anoppisi on säälittävä tapaus tosiaan, luulis muun suvunkin sen tajuavan jos kerran mainostaa olevansa pojalleen ykkönen ja sinä kakkonen,ja jos suku ei tajua nii mitä väliä einekään sitten osaa omilla aivoilla ajatella jos anopin puolella ovat.

Kaikista paras ja oikea asenne on olla mitenkään reagoimatta anopin sanoihin. Mitä hän kertoilee muille, sinä et voi mitään.

Tosin ihmiset jotka jatkavat noita tarinoita sinulle, ovat ala-arvoisia! Tuollaisten ilkeiden asioiden kertominen ei hyodytä ketään, jos voit, poista nuo kertojat kanssakäyvien ystäviesi/sukulaistesi listalta!

Kaikki jotka tuntevat anoppisi ja sinut, tietävät aivan tarkkaan hänen juorujensa olevan pahoja, ilkeitä, eivätkä he ota niitä todesta kuitenkaan!

Jos anoppisi taas kertoo sinulle suoraan mitää ilkeää, vastaa hänelle että "ole hyä ja pidä nuo mielipiteesi vain itselläsi, me emme kannata niitä lainkaan emmekä halua kuulla." Ellei tu tehoa, sitten henkisen etäisyyden ottaminen ja tapaamiskertojen vähentäminen on paikallaan.

Ihmiset ovat ketjun osia. He omaksuvat vanhemmiltaan elämänkatsonuksensa ja asenteensa. Vaikka he kuinka sanoisivat, että haluavat omassa elämässään elää ihan toisin kuin lapsuudenkodissa elettiin, niin tietämättään moni on vanhempiensa kopio kuitenkin.
Esim. suhde puolisoon ja lapsiin opitaan kotona. Jos lapsena ei ole saanut hellyyttä ja ymmärtämystä osakseen, ei osaa sitä antaa seuraavallekaan sukupolvelle. Vielä pari kolme vuosikymmentä sitten monissa perheissä ei halattu tai hyväilty ketään, vaikka keskinäisissä väleissä ei olisikaan ollut mitään kireyttä. Se vain ei ollut tapana. Päin vastoin, hellyydenosoituksia pidettiin lellittelynä ja ennustettiin, että tuollaisesta palluttamisesta ei hyvä seuraa.
Tämän päivän kaulailu ja poskisuudelmat tuntuvat omituisilta monen mielestä. Ovatko tavat höllentyneet kotioloissakaan? Tuleeko halattua lapsia päivittäin? Huomaavatko lapset vanhempiensa keskinäisen rakkauden?
Osoitetaanko suomalaisissa kodeissa vieläkään, että perheen jäsenet ovat rakkaita ja tärkeitä?
Viemmekö yhä mukanamme jäyhän reviirimme, jonka sisään emme ole valmiita ottamaan edes lähimpiä ihmisiämme?